Vähän harmittaa - MM Tampere 2018

Moi! Olen kohtuu myöhässä tämän tekstin kanssa, ja julkaisukin tapahtuu vähän epäloogisena ajankohtana, mutta koittakaa kestää! Viikonlopun aikana tulee ulos vielä postaus Kalevan kisoista ja alkuviikosta oman ikäluokan SM-kisoista, joten luettavaa riittää lähiaikoina ;-)

Kroppa oli tuntunut raskaalta jo karnevaaleista asti. Ennen pikajuoksukarnevaalien nelkkua sanoin, etteivät jalkani ole koskaan tuntuneet niin huonoilta. Olin ihan puhki. Valmistava treeni MM-kisoihin jäi kesken, koska juoksusta ei tullut yksinkertaisesti yhtään mitään. Maanantain, eli kisaa edeltävän päivän verkkatreeni ei hirveästi lohduttanut myöskään, lähinnä toisin päin. 

Kisaverkka kulki aluksi kaikesta huolimatta hyvin, ja koordinaatioita tehdessäni totesin, ettei niin herkkää ja hyvää fiilistä ollut tässä kropassa aikoihin nähty. Pitkät aukaisuvedot taas tuntuivat järkyttäviltä. Raskailta, hapottavilta ja hengästyttäviltä. Kaikki muu siis sujui paitsi juoksu. En ymmärtänyt antaa sen häiritä ja hyvä niin. Huonoista tuntemuksista huolimatta uskoin, että sinä päivänä mentäisiin vielä kovempaa kuin koskaan. Fiilis oli todella hyvä - olin toteuttamassa unelmaani, tekemässä sitä, mistä olin koko ikäni haaveillut. Eikä jännittänyt ollenkaan.

Odottelin koko aamun sitä arvokisafiilistä. Sitä hetkeä, kun tajuan, että nyt mennään. Että nyt on elämäni isoin päivä. Että olen maailmanmestaruuskisoissa. Yksi maailman parhaista. Sitä fiilistä ei kuitenkaan tullut, ei missään vaiheessa. Se tuntui aivan tavalliselta kisalta, eikä millään tavalla erityiseltä. Istuskelin kentällä lähtöviivan takana ja ihailin säätä. Nätti päivä. Ei pienintäkään jännityksen häivää, muka. Se vähän harmitti, sillä tuota fiilistä olin odottanut kaikkein eniten. Sitä mä oikeastaan lähdin juoksulta hakemaan, ennätyksen lisäksi tietenkin. MM-fiilis oli syy, miksi olin koko elämäni sinne halunnut. En kokenut jännittäväni juoksua, mutta jännitys näyttäytyi mun kohdalla tällä kertaa näin. Ympärilläni kisat olivat huikeat, hieno fiilis, kotiyleisön kova kannustus ja sellainen hienon mahdollisuuden tuntu ilmassa. Itse elin jännitykseni kanssa jossain kuplassa, joka suodatti tämän kaiken ulkopuolelleen. Isoissa kisoissa mulle on käynyt näin tosi usein. 

Ensimmäinen kova veto kentälle päästyäni oli ehkä kesäni järkyttävin. Jalat menivät yhtäkkiä ihan tukkoon ja velliksi. Meinasin kirjaimellisesti kaatua parin ensimmäisen askeleen aikana, ja jalkani sotkeutuivat toisiinsa. Kuvailin myöhemmin tunnetta valmentajalleni suurin piirtein näin: aivan kuin olisin istunut koko yön lentokoneessa ja lähtenyt heti jaloille noustuani juoksemaan. Otin toisenkin vedon. Ehkä aavistuksen parempi, mutta ei silti merkittävää eroa. Siinä vaiheessa säikähdin. Mitä helvettiä mun kropalle tapahtui? Oliko se jotain parasympaattisen hermoston pelleilyä vai näinkö painajaista?

Viimeiset minuutit ennen juoksua muistini on päättänyt poistaa pysyvästi. Olo oli uskomattoman tyyni ja rauhallinen, ja oli ainakin lähellä lipsua jo liiallisenkin välinpitämättömyyden puolelle. Voisin kuvailla sitä myös lamaantuneeksi. "Radalta kaksi: Veera Perälä, Suomi Finland!" Yleisö taputti ja hurrasi. Sen lyhyen sekunnin ajan minulla oli MM-fiilis, kiitos. 

Horjuin lähtöviivalla. Komentojen välissä oli hirveästi aikaa. Säikähdin pamahdusta kuin pikkulapsi ensimmäisissä kilpailuissaan. Ensimmäinen satanen oli todella epätasainen, sillä tarkkailin jatkuvasti ulkoradalta lähtevien vauhtia, ja yritin päätellä, juostaisiinko tässä kovaa vai saisinko toivomani taktiikkajuoksun. Selvisi heti, että sitä en tulisi saamaan. Jalkani tuntuivat hirveiltä jo ensimmäisten askelien jälkeen, ja samat tuntemukset menivät myös päähäni. En osannut nauttia juoksemisesta. Ryhmittäydyimme sisäradalle, itse jäin suunnitelmani mukaan jonon hännille roikkumaan. Ensimmäinen kaksisataa meni kolmeenkymmeneen sekuntiin, eli vauhti oli juuri sopiva. Kolmensadan metrin jälkeen muistan miettineeni, että tälläistäkö tämä sitten on. 

Tätäko muka olen odottanut, tästäkö muka olen haaveillut? Ei tämä tunnu miltään. Apua, en jaksa. Perkele. 

Ensimmäinen kierros oli alle 61 sekuntia, kärjellä alle minuutin. En itse katsonut kenttäkelloa, ja sain kuulla väliajan vasta myöhemmin. Jälkeenpäin olen miettinyt, olisiko lopputulos ollut erilainen, jos olisin tässä vaiheessa ymmärtänyt olleeni kirkkaasti ennätysvauhdissa. Keskityin jaksamaan, keskityin olemaan antamatta periksi. Juoksu tuntui edelleen todella raskaalta, mutta en juostessani ymmärtänyt vauhdin olevan niin kova. Se tuntui ihan tavalliselta vauhdilta, aivan sopivalta, vaikka kroppa olisikin voinut jäädä matkalle. Kolmesataa metriä ennen maalia tiesin, että vauhtia olisi lisättävä. Sitä en uskaltanut tehdä, sillä tosissani pelkäsin jääväni matkan varrelle. En yksinkertaisesti jaksanut. Olin koko matkan luullut olevani joukon viimeinen, mutta takasuoralla tanskalainen tuli vielä ohi. Loppukiristä en muista mitään. 

Juoksun jälkeen oli kummallinen fiilis. Vastasin jokaiselle kisasta kysyneelle, että vähän harmittaa. En kuitenkaan ollut kovin pettynyt suoritukseeni. Vähän harmitti se, että en onnistunut tavoitteessani. Vähän harmitti sekin, että en pystynyt nauttimaan ainutlaatuisesta mahdollisuudesta. Vähän enemmän harmitti se, että juoksu tuntui aivan kamalalta. Periaatteessa aikani 2.12 oli ihan tavallista tasoani, ei mitenkään huono. Ja olin sentään päässyt maailmanmestaruuskisoihin. Näistä kahdesta asiasta läheiseni jaksoivat minua muistuttaa aika monta kertaa.

Tilanteeseen nähden jo pelkästään se, että pystyin suorittamaan tavalliselle tasolleni, on todella hienoa, ja siitä pitäisi olla kiitollinen. Olenkin. Alkukesä oli suuri urakka, ja MM-rajajahti oli pitkä projekti. Arvokisakokemus oli jokaisen kyyneleen, hikipisaran ja maitohappomolekyylin arvoinen. Rankka kisarupeama oli hieno päättää maailmanmestaruuskisoihin, ja suunnata katseet seuraavaan koitokseen Jyväskylän Kalevan kisoihin. En voi väittää, etteikö tämä olisi kaikesta huolimatta ollut ehdottomasti tähänastisen urani kohokohta. 

Oma kisani oli kisaviikon ensimmäisen päivän aamuna, ja tuo hieno kisafiilis tuli vasta parin päivän viiveellä. Jännitys vei fiiliksen omasta suorituksestani, mutta onneksi minulla oli koko viikko aikaa ymmärtää, mihin olin oikeasti päätynyt. Sain loppuviikon seurata kisoja, toisten onnistumisia ja valmistautumisia, treenata uusien ihmisten kanssa ja olla osana huippua joukkuetta. Ja olihan se nyt loppujen lopuksi siistiä. Sain viikon aikana paljon mittaamattoman arvokasta kokemusta, uusia kavereita ja ikuisia muistoja. Sain olla mukana kotimaassani järjestettävässä maailman kansainvälisimmässä urheilutapahtumassa tekemässä sitä, minkä osasin parhaiten. Onko parempaa?