Moikka!
Ylimenokausi on nyt sitten takana päin tältä syksyltä. Se ihana fiilis kun pääsee parin viikon tauon jälkeen taas juoksemaan ja treenaamaan, ah. Viime viikon maanantaina tosiaan alotin treeniputken peruskuntotreeneissä, lihaskuntoa ja koordinaatioita enimmäkseen. Lähen kyl hyvillä mielin harjotuskauteen, nyt sitten rääkätään niin paljon et ens vuonna ennätykset murskaantuu!
Ton ylimenokauden ( = parin viikon tauko urheilijalla yleensä kisakauden jälkeen, tarkotuksena palautua kesän kisoista ja treeneistä, että ois sitten valmiina harjotuskauteen) aikana mä kunnostin muita tärkeitä juttuja mun elämässä, esim. syömistä ja nukkumista. Tollasen korjaamiseen oli tarpeeks motivaatiota ja aikaa tauolla. Oon pyrkinyt nukkumaan vähintään sen 9 tuntia joka yö, ja oon myös onnistunut olemaan jo kymmenen aikoihin sängyssä! On toki poikkeuksia, jolloin se venyy sinne 11-12 välille, mutta ennen se tuntu aina olevan noihin aikoihin. Ja oikeesti, kun tottuu menemään aikasin nukkumaan, niin jo viikon jälkeen ei tuu enää edes mieleen valvoa. Mun unenlahjat on toki sellaset, et viikonloppuisin pyörähtää helposti se 13 tuntia, hups.
Ruokailun puolella laitoin täyskiellon ylimääräselle sokerille lokakuun loppuun asti. Ei siis karkkia, leivoksia, pullaa, limsaa tai mitään muutakaan herkkua jossa on sokeria. Missään tapauksessa. Oon huono tälläsissä, eikä mulla oo tarkotuksena laihduttaa tai mitään, joten syön silti sokeroituja rahkoja, mysliä sun muuta.Tähän mennessä on onnistunut, ja enää on vajaa 20 päivää jäljellä. Tuntuu lyhyeltä, kun mulla on nyt ollut joulusta asti "herkkulakko", joka on kyllä lipsunut ihan liikaa. Kerran viikossa on ollut lupa syödä mässyä, ja tolla tavalla pitäis pystyä olemaan vuosi et saan napakorun joululahjaks. Pari kuukautta enää, i can do it! Joka kerta, kun joku koulussa avaa Susu-pussin, tai iskä tuo keksipaketin kaupasta, ajattelen ettei koko lakossa oo mitään järkeä. Silti mä aion pysyy tässä, haluun tehä jotain sellasta mitä en usko pystyväni tekemään.
Viime aikoina oon ollut tosi kiireinen, koulu vie ihan hitosti aikaa. Nyt vielä kun treenit alko taas, niin en tiedä miten mun aika riittää kaikkeen. Oon moneenkin otteeseen puhunut kavereiden kanssa siitä, miten paljon me uhrataan sellasille asioille jotka on meille tärkeitä. Laskin just, että itellä menee suunnilleen 1820h urheiluun ja liikkumiseen vuodessa. Lähes kakstuhatta tuntia. Se on n. 21% vuodesta. Tämän postauksen kirjottamista vois verrata matikantuntiin, laskin kovalla vaivalla kuinka monta prosenttia vuodesta mulla on aikaa olla perheen ja kavereiden kaa. Tulokseks sain 22%, ja tähän vapaa-aikaan kuuluu siis läksyt, kaverit, perhe jne. Eli ehdin olla kavereiden kanssa noin viidesosan vuodesta, musta toi kuulostaa ainakin tosi vähältä. 4/5 mä teen jotain muuta ku vietän vapaa-aikaa, huh. Mikä tästä sit tekee sen arvosta? Miks ihmeessä mä juoksen räntäsateella 1000m vetoja, kun voisin istua kavereiden kanssa Coffee Housessa nauramassa ja juttelemassa? Miksi pian 15-vuotias tyttö luopuu kavereiden kanssa vietettävästä ajasta päästäkseen treenaamaan? En tietenkään kokonaan luovu, kyllä mulla kavereita on haha!
"It isn't easy, but it definitely is worth it."
En edes tiedä tarkasti. Sen tiedän, ettei kukaan uhraisi näin paljoa aikaa ja energiaa sellaselle asialle jota ei rakastaisi. Tykkään haastaa itteni, ja yrittää tehä sellasta mitä kukaan muu ei usko mun pystyvän tehä. Haluun treenata, kehittää itteeni koko aja paremmaks ja rikkoo vanhat ennätykset. Oon tosi kunnianhimonen ihminen, teen kaiken täysillä. Paitsi noh, läksyt on poikkeus. Täällä, noiden quotejen joukossa on tällänen lainaus kun "There is no glory in practise, but without practise there's no glory" suorana suomennoksena: 'harjoittelussa ei ole kunniaa, mutta ilman harjoittelua ei ole kunniaa', mutta musta toi ei pidä paikkaansa. Mulla on usein ihan huippufiilis kun nostan volymet kuulokkeista täysille, annan vauhdin kiihtyä reippaasti ja juoksen niin kauan että oon ihan superhengästynyt. Sillon mä annan itelleni kunniaa. Kunniaa siitä, että haastoin itteni kovempaan vauhtiin, jaksoin, ja juoksu tuntu hyvältä. Se taas tarkottaa, että harjottelussa on kunniaa, toisinkuin toi quote väittää. Mä palkitsen itteni sillä, et saan olla tyytyväinen treeniin, ja kehun itseeni mielessä. Hyvä minä, jaksoin kovan treenin. Ei sitä kunniaa muilta tarvi hakea, koska mä ainakaan en todellakaan juokse sen takia että mua kunnioitettais ja kehuttais.
"When it's pouring rain and you are running through the wet, there is satisfaction in knowing you are out there training and the others aren't"
Mutta kyllä, oi kyllä, mulla on sellasiakin päiviä millon juoksu ei kulje eikä kiinnosta yhtään. Mikään ei onnistu, ja koko ajan toivoo valmentajan päästävän loppuverkalle. Joka paikkaan sattuu eikä varsinkaan polvet suostu yhteistyöhön. Mutta tollaset treenit on niitä treenejä, mistä on eniten hyötyä. Ainakin henkisesti. Kun vaan vetää loppuun asti, niin hyvin kun pystyy, on aihetta olla ylpeä itestään treenin jälkeen.
Hard days are the best, because that's when champions are made. -Gabrielle Douglas
Joka ikisestä juoksuaskeleesta on hyötyä kisakauden radoilla, ja viimestään hyvän tuloksen nähdessään on kiitollinen siitä, että juoksi jokaisen treenin loppuun asti. Aina se oma tahto ei riitä. Ite oon ainakin tarvinnut ja saanut valmentajalta, kavereilta ja vanhemmilta sellaset tsempit ja kannustukset, joilla oon jaksanut vaan paahtaa eteenpäin. Se, että on aihetta olla ylpeä itestään ja saa tehdä sitä mitä rakastaa, on mun mielestä tän arvosta. Ihmiset arvostaa eri asioita, erilaiset asiat on eri ihmisille tärkeitä. Mä oon koulussa sen 7h päivässä kavereiden kanssa, omakohtasiin treeneihin järjestän itelleni omaa aikaa, ja illalla ollaan perheen kanssa. Joskus musta tuntuu että ei, ei tästä tuu mitään ja haluaisin vaan mennä kaverille. Ihan liian usein joudun perumaan suunnitelmiani treenien takia ja feidaamaan kaverit. Mutta mä en luovu tästä, koska rakastan juoksemista ja tämä on tän arvosta! Koko teksti tiivistettynä menis suunnilleen näin: "Haluan tehdä itseni ylpeäksi, ylittää itseni ja kehittyä koko ajan paremmaksi. Haluan olla antamatta periksi, ja todistaa itelleni että musta on siihen. Ja tottakai, haluan menestyä. That's why I run."
Ja mä tosiaan toivon, että te ymmärrätte miks ei ole postauksia tullut. Blogi ei oo mun elämän arvojärjestyksessä korkeimpien joukossa, ja kirjottelen tänne sillonkun tulee mielenkiintosia aiheita mieleen ja on aikaa kirjottaa. Kiitos kärsivällisyydestä, "nähdään" seuraavassa postauksessa!
Veera
