Nyt se ekan kerran oikeasti kolahti mun aivoihin - Kuortaneen urheilulukio. Peruskoulu on pian finaalissa, kesä tulee. Siihen asti menee vielä ihan hyvin, mutta kesän jälkeen tulee syksy, ja se pelottaa.
Kuulin äsken omaan huoneeseeni, kuinka äiti purskahti itkuun keittiössä. Menin tietenkin heti katsomaan mitä on tapahtunut, ja näin hänet tuijottamassa kutsua koulun päätösjuhlaan kyyneleet silmissään. "Mun pieni lähtee pois." Halasin äitiä ja mietin itsekin. Sain juuri ja juuri ite pidäteltyä kyyneleitä. Kyllä, äidin pieni lähtee syksyllä pois. Viikonlopuiksi mä kyllä tuun kotiin, ja tottakai lomilla myös. Silti, mä lähden pois.
Siinä kohtaa mä oikeasti tajusin sen ekaa kertaa kunnolla. Pian mä lähden lukioon Kuortaneelle, enkä välttämättä koskaan enää asu kotona. Kaikista vaikeimmalta tuntuu se, että kukaan ei halua mun lähtevän. Kyllä mua tuetaan ja kannustetaan, mutta hei - ei kukaan halua, että tytär lähtee 16-vuotiaana pois kotoa. Mutta oikeasti, tämä on eka asia mun elämässä, kun mun pitää tehdä näin iso muutos ja päätös mun elämääni ihan yksin, ilman että kenenkään muun mielipide ratkasee. Oon saanut hirveästi apua ja neuvoja kaikilta, mistä oon tosi kiitollinen. Mä ihan ite päätin, että mä lähden, ja sain siihen täyden tuen mun perheeltä. Silti kaikki itkee.
Mä en enää tuu koulusta kotiin, näe mun koiraa odottamassa häntä heiluen ovella. Mä en enää herää aamulla äidin kolisteluihin, enkä istu iskän kanssa aamupalalla lukemassa lehteä. Mä en enää vaihda päivän kuulumisia äidin kanssa matkalla treeneihin. Ruoka ei enää odota valmiina kotona treenien jälkeen. Jätän kaikki nämä tavalliset, itsestäänselvät ja ihanat asiat tänne ja lähden muualle.
Treeniporukka vaihtuu, vaikka toivottavasti pystyn edelleen edes välillä tekemään harkkoja yhdessä Mikon Mimmien kanssa. Kaverit, joita normaalisti näen vapaa-ajalla, ovat nähtävissä enää vain viikonloppuisin. Koulukaverit jäävät muutamia lukuunottamatta tänne, yks parhaista kavereista muuttaa Hämeenlinnaan. Koulu ei oo enää helppoa ja tuttua - ihan kaikki muuttuu. Ja voi ei, pitääkö mun oikeesti tehdä kaikki läksyt?????
Sen lisäksi, että alotan ite tekemään läksyjä tosissani, mun pitää osata myös kaikkea muuta. Mulle siirtyy ihan sikana enemmän vastuuta kaikesta. Pyykit, tiskit, ruoka, rahat... Yks varteenotettava ongelma tulee myös vastaan: mistä mä saan rahaa uusiin kenkiin? Hahah, apua.
Vaikka mua ihan oikeesti epäilyttää, pelottaa ja jännittää, onko tää se oikea vaihtoehto mulle, oon samalla tosi innoissani. Uus koulu, uudet kaverit, uudet treenit. Yläaste on pian ohi, pakolliset koulut on käyty. Musta tulee iso tyttö, ja mä aion pärjätä. Uskon, että mulla tulee olemaan parhaat mahdolliset 3,5 vuotta lukiossa. Oon valmis tekemään siellä paljon töitä harjotuksissa ja koulussa sen eteen, että pääsen lukion jälkeen haluamaani yliopistoon ja huipulle urheilussa. Mä tuun kasvamaan lukion aikana niin paljon, ja se ei tämmöselle kakaralle oo ollenkaan huono juttu. Kyllä mä selviän, kyllä mä oon onnellinen. Ja jos vielä joskus tuntuu siltä, että haluan takasin kotiin ja jatkaa lukiotani täällä, niin ainakin tiedän että ovet on aina mulle avoinna.
Nyt mä aion keskittyä ja nauttia siitä mitä mulla on, ottaa kaiken irti viimesistä viikoista koulussa. Mulla on 9 normaalia koulupäivää jäljellä, ja niistäkin puolet jotain lyhennettyjä pätkäpäiviä. Huomenna peruskoulun viimenen koe, ja sen jälkeen voi ottaa rennosti. Toivotaan, että päättötodistuksesta pystyn laskemaan lukuaineiden keskiarvoksi just sen mitä oon tavotellutkin. Jos saan kymppikeskiarvon, äiti ostaa mulle yhdet ihkupihkut kengät. Pelkästään siks mä edes yritän ;-)
Halin jälkeen äiti katsoi mua tosi pitkään. "Älä kato mua tolleen, alan epäröidä. Sitä lukiota." Äiti vastasi: "Tuo tunne tulee varmasti jossain vaiheessa, montakin kertaa. Anna sen tulla, se on normaalia. Ei se silti tarkota, että sun pitäis muuttaa sun mieltä vaikka sua pelottaa." Äiti sanoi, että sitäkin mietityttää tosi paljon pienemmätkin asiat, ja heitti esimerkiksi auton vaihdon tai mökin oston. "Mutta siinä on kyse vain rahasta, mun pitää päättää koko elämästä. Mun koko elämä muuttuu, ja se on aika iso päätös."
