Once upon a time 2

Moikka!

Viimeksi kun kirjotin postausta vuoden 2012 Vattenfall-finaalista, sain paljon positiivisia kommentteja, ja moni tuli jopa kertomaan lukeneensa tekstiä kyyneleet silmissä. Kiitos teille, että innostuin nyt taas kirjottamaan tommosta takasinheittopostausta, näitä on huippumukava tehdä! Joitain hetkiä elämässä voisi vain haluta elää kerta toisensa jälkeen uudelleen, ja koska se ei oo muuten mahdollista, teen sen kirjottamalla. Some moments are nice, some are nicer. Some are even worth writing about.

                Käytetään siis tilaisuus hyväksi, ja eletään tekstin kautta uudelleen päivä, jolloin rikoin piirinennätyksen tonnilla ja jäin vain vajaan sekunnin päähän suomenennätyksestä. Ooj då, golden times.

3.9.2013, Imatra

Monenmonen tunnin ajomatkan jälkeen oltiin vihdoin perillä Imatralla, ihan toisella puolella Suomea. Muistankohan ihan väärin, vai kestikö meiltä oikeasti kuusi tai seitsemän tuntia ajella sinne Seinäjoelta? Joka tapauksessa, jaloissa todellakin tuntui tuo istuminen. Perillä käytiin heittämässä tavarat sisälle, me jouduttiin yöpymään jonkun hallin juoksusuoralla, kuinka hassuu :D, ja lähdettiin pienelle verkalle ulos, vaikka kello taisikin olla jo liikaa. Mulla oli fiilistä, halusin jo juoksemaan.

               Ajettiin aamulla bussilla kentälle, josta muuten todellakin tykkäsin! Se oli rakennettu vähän kuin isoon kuoppaan, joten tuulet olivat tosi pienet. Ympärillä oli hirveesti mäkiä, ja mäkivetojen uskollisena vaimona tulin kateelliseksi kaikille, jotka pääsevät sinne treenaamaan. Porukkaa oli kertynyt jo jonkin verran kentän laitamille, ja iso jono busseja kuskas edelleen uusia seuroja ja urheilijoita kisapaikalle. Osa joukkueesta lähti melkeimpä heti lämmittelemään varhaisia lajejaan varten, kun muut fiilistelivät katsomossa ja valmistautuivat päivään.

               Joka ikinen koskaan noissa kisoissa käynyt tietää, että kisapäivä lähtee virallisesti käyntiin alkumarssilla, josta kukaan ei koskaan ole aamukasteen takia selvinnyt kuivin jaloin. Yhteishenki tiivistetään silloin siihen huutoon, nauruun ja uhoamiseen, jotka kuuluvat ehdottomasti tohon tilanteeseen. Sen jälkeen tuhottoman pitkä puhe, jonka jälkeen kisat ovat valmiina alkamaan. Sillon kisafiilis on poikkeuksetta katossa.

                  Enää muutama tunti ehkä viimeseen tonniin, mitä tuun koskaan juoksemaan. Viimeinen kisa 13-vuotiaiden sarjassa. Viimeinen mahollisuus kokeilla, mihin sitä oikeasti tällä matkalla pystyy. Kyllähän sitä jännitti. Viime vuoden voitto tuolta samalta matkalta, samassa sarjassa kylläkin vuotta nuorempana tuntui niin hyvältä, että halusin sitä uudestaan. Tarvitsin sen uudestaan. Ja tiesin, että kaikki oli mahdollista, koska viime vuodesta treenit olivat vain lisääntyneet, ja tältä kaudelta oli heti ekassa kisassa hyvä aika pohjilla. 3.08 Jämsässä alkukesästä oli ollut sillon sellanen aika, jota pidin itelleni ihan maksimina ja huippusuorituksena, enkä sen takia osannut enkä uskaltanut odottaa enempää. Oj lille jag, aina voi haluta enemmän, aina voi juosta pikkusen paremmin. Ajattelin, että ehkä nyt pääsisin ennätysvauhtia. Tai ei sillä ollut edes väliä, aika oli tälle kaudelle tehty jo. Kaikista eniten halusin voittaa, mikä aika siihen ikinä vaadittaiskaan.

 Mä ja mun aina niin vihasen näkönen focus face 

             Mua jännitti niin paljon, ettei verkkaamisesta tullut mitään. Hölkkäsin ehkä sen reilun viisi minuuttia, jumituin venyttelemään ihan liian pitkäksi aikaa, ja tein vain muutaman koordinaation. Oli ihan veltto olo, en vain jaksanut. Se toi mulle vähän sellasta epävarmuuden tunnetta - miten voisin voittaa jos en jaksa edes lämmitellä? Katoin kuinka muut ottivat avausvetoja ja näyttivät olevan niin valmiita. Mua pelotti, tuntui yhtäkkiä etten mahda muille mitään. Hitto kaverit, mähän kuolen sinne radalle. Otin ite ehkä kaks pientä spurttia, jonka jälkeen päätin olevani valmis. Olin valmis juoksemaan viimesen tonnin, olin valmis tekemään kaikkeni kullan eteen. "Samalla tavalla kuin viime vuonna, kyl sä pystyt siihen, hyvin se menee", hoin itelleni mielessä.

             Pilli soi. Joka kerta kun mä kuulen sen äänen, mun koko kehon läpi menee sellanen jännitysaalto. En osaa kuvailla sitä, mutta pari sekuntia sen aikana mua jännittää ihan törkeesti niin paljon, että ihan tärisen. Sit se menee ohi, ja kaikki muu maailma katoo ympäriltä. On vaan minä, rata ja mahdollisuus olla paras.

             Äiti ja valmentaja seisoivat aidan takana lähtöpaikalla, kun me järjestäydyttiin viivalle. Sillon toivoin, että olisin jo matkalla, koska ne viimeset minuutit ennen lähtöä ovat kamalia. Halusin juosta, tehdä jotain. Kaikki mitä nyt pystyin tekemään, oli seisoa paikoillani ja odottaa pamahdusta, esittää ettei yhtään jännitä. Paikoillenne! Kyynärpäät tökkivät mua molemmilta puolilta ja jalka haparoi paikkaa viivalta. En välittänyt, keskityin. Millään muulla ei ollut enää mitään väliä, kohta saisin juosta lujaa. Pamahdus. Helpotus. Nyt, juokse!

              Oikestaan kaikki ton tuhannen metrin matkalta on mulla täysin pimennossa. En edes juoksun jälkeen ollut oikein varma mitä oli tapahtunut. Sen muistan, että huomasin vauhdin olevan reipasta, ehkä jopa ennätysvauhtia. Pelkästään siitä olin jo onnellinen, mutta vielä enemmän onnelliseksi tulin, kun tajusin, ettei vauhti sinänsä tuntunut kovalta. Jaloissa ei painanut ollenkaan. Tuntui niin hyvältä, etten meinannut malttaa pysyä peesissä, jossa olin pitäytynyt koko juoksun ajan. Halusin vetää, halusin mennä kovempaa. En muista, missä kohdassa uskaltauduin kiristämään, mutta onneksi uskalsin. Kun kaarsin etusuoralle, jaloissa alkoi tuntumaan, mutta pakotin itseni kiristämään. Koko ajan kovempaa, maaliin asti piti pystyä kiristämään. Vilkaisin suoran alussa taakse ja tajusin voittavani. I did it.

              Fiilis loppusuoralla ei ollut yhtään samanlainen kuin edellisvuonna. En itkenyt ja hymyillyt, en ollut onnesta sekaisin. Ei tuntunut miltään. Tai tietenkin se joltain tuntui, mutta ei miltään sellaselta tunteelta, jota osaisin kuvailla. Mä vaan juoksin, tuntu kun mikään vauhti ei olisi tarpeeksi. Melkein vihasena revin itestäni kaikki irti, en pystynyt ajattelemaan mitään. Ihan kun en ois enää hallinnut itteeni, pakonomasesti vaan piti päästä kovempaa. Täysillä. Loppuun asti. Katsomo huusi täysillä mun oikealla puolella. Ihan kun se ois karjunut mua vetämään enemmän, kovempaa, paremmin. Olin varmaankin tullut hulluksi.

              Viimeset metrit, kaikki irti. Muutama askel. Viimeset askeleet, joilla pystyisin vaikuttamaan elämäni viimesen ulkoratatonnin aikaan. Loppuheittäytyminen. Sitten se oli ohi. Maaliviivan jälkeen nojasin polviini ja tuijotin maahan. Mitä hittoa äsken tapahtui? Katsoin ylös katsomoon ja taakseni etusuoralle, ja sitten se valkeni mulle kunnolla. Mä voitin. Mä onnistuin.

              Samaan aikaan, kun kyyneleet valui mun kasvoilla ja poskiin sattui hymyillä niin leveästi, kentän toisella puolella äitini ja valmentajani saivat tietää jotain, mitä itse en ollut edes ajatellut. Valmentajani Mikko juoksi kello kädessä äidin luo heti juoksun jälkeen, ja pyysi tätä veikkaamaan aikaa. Vastaus oli samanlainen kuin mitä itsekin olisin sanonut. "Ehkä 3.07?" Mikko nauroi. "Ei herranjumala, 3.02!" Piirinennätys. Tilastokärki. Sekunti suomenennätyksestä. Kaikkien aikojen kolmanneksi paras aika Suomessa.

              Olin ihan äärettömän onnellinen. Jo viime vuonna luulin olevani onnellisempi kuin edes on mahdollista, mutta tuon juoksun jälkeen olin vielä sitäkin sata kertaa onnellisempi. En aluksi uskonut, kun mulle kerrottiin aika. Hypin, kiljuin, itkin ja nauroin. Itkin oikeasti varmaan puoli tuntia juoksun jälkeen, ihan vain onnesta. Soitin iskälle kotiin, eikä mun sanoista meinannut saada selvää. Olin ian sokissa, hah. En ois ikinä uskonut tuon olevan mahdollista - varsinkaan sinä päivänä. Tulos tuli ihan yllätyksenä mulle ja monelle muullekin. Ennätyksestä putosi kuusi sekuntia pois yhdessä kisassa. Ja se ei ole edes paras asia tässä, ei aika eikä voitto. Mikä oli parasta oli se, että olin ihan äärettömän onnellinen. Rakastin juoksua.

               Hieno kisapäivä huipentui sukkulaviestiin ja tsempparipalkintoon, jee! Seuramme sijottui kuudenneksi Tera-sarjassa, mikä oli iso saavutus niinkin pienellä joukkueella. Pitkästä kotimatkasta mulle jäi myös iso kasa hyviä muistoja, ja monta tuntia me naurettiinkin mahat kippurassa ja vatsalihakset kramppaamisen rajoilla takapenkillä. Lempparireissu!

Happokännit

Moikka! Juoksin lauantaina nelkun Botnia Gameseissa naisten sarjassa - osa teistä saatto vilaukselta lähdön 
nähdäkin telkkarista. Eka nelkku sitten piiriottelun, huh. Olin jotenkin ihan täysin unohtanut, kuinka toi matka juostaan ja miten pitkä se oikeastaan on. Mut home is where your heart is, ja mä tunnistin paikan ja matkan kodikseni heti kun laskeuduin telineisiin. Onnekseni kisa meni ihan hyvin, varsinkin kauden ekaksi nelisataseksi - hävisin, kuolin ja jäin tavoitteestani.
Lähtöpaikalla tuijotin äitiä ja Juusoa, jotka hymyilivät ja viittoivat käsimerkeillään mulle tsempit kisaa varten. Mua oikeasti hymyilytti, olisin halunnut vaikka nyökätä tai hymyillä takasin, mutta en pystynyt. Mun kasvot eivät totelleet käskyjäni, ihan kuin mun mieli ja keho eivät olisi tunteneet toisiaan. Jännitti ihan törkeesti. Tuijotin heitä vaan ihan tyhmänä, ja kun tajusin, ettei hymyilemisestä tullut mitään, käänsin pääni vain pois. Jännitys ei oo mukava tunne. 

Lähdin täysillä tottakai (miten niin "tottakai", hitaaseen lähtöönhän mun kaikki juoksut on kaatuneet), ja tarkotuksenani oli rentouttaa juoksu alkukiihdytyksen jälkeen. Toisin kuin yleensä, kiihdytys ei jäänyt kesken, mutta juoksun rentouttaminen kyllä. Askel oli tosi väkinäinen takasuoralla, mikä väsytti tasasesti koko kroppaa. Kahensadan kohalla tuntu jo aika kovasti jaloissa - piti silti kiristää. Kaarteessa vielä kuvittelin saavani muut kiinni. Siihen voimat eivät kuitenkaan ihan riittäneet, mutta jonkin verran heitä kyllä saavutin loppua kohti. Loppusuora oli ihan helvettiä. Hapot vaan yksinkertasesti tappo mua hitaasti viimesen viiskyt metriä tosta "maailman mahtavimmasta matkasta". Ja se oli nautintoa. En edes sano tätä sarkastisesti: hapot ovat nautintoa.

Maalissa joka paikkaan sattui. En tuntenut mun jalkoja, ja silti samaan aikaan tuntu kun ne olisivat tulessa. Tuntui, että mun jalat räjähtäisivät ihan kuin liian täyteen puhallettu ilmapallo. Oksetti. Pyörrytti. Kurkkuun sattui kuiva halli-ilma. Istuin maassa vaikka tiesin, että olisi pakko lähteä pian liikkeelle, halusin hölkätä hapot pois jaloistani. Nousin ylös, mutta joka ikinen liike sattui. Jalat pettivät alta. Lysähdin uudestaan maahan riisumaan piikkareita jaloistani. Mua sattui päähän ja silmissä tuntui oudolta. Jouduin seisoskelemaan paikoillani aivan liian kauan kentän laidalla ennen kuin pääsin keskikentän puolelle valmentajani luokse. Päässä tuntui painetta ja pyörrytti, joten makasin tekonurmella valmentajan hieroessa jalkojani nopeuttaakseen aineenvaihduntaa. Jopa vaatteiden pukeminen tuntui pahalta, hah. Pystyin jo juomaan jonkin verran vettä, mutta sekin lähinnä oksetti. Mieltä kalvasi pieni pettymys äskeiseen juoksuun, ja ajatus siitä, että joutuisin vielä raahautumaan katsomoon loppuverkan jälkeen masensi jo valmiiksi. Yritin lähteä kevyesti hissuttelemaan tekonurmikenttää ympäri, jotta kroppa palautuisi äskeisestä. Se ei kuitenkaan heti onnistunut, vaan jouduin aluksi käveleskelemään pysyäkseni edes pystyssä. Kohta jalat alkoivat kuitenkin toimia ja pystyin juosta - enkä tuntenut missään enää pienintä palastakaan maitohaposta, oikeasti. Tuntui hyvältä, hölkkä kulki. En ymmärrä vieläkään, mitä tapahtu ja mihin ne kaikki hapot karkasivat, mutta jaloissa ei enää missään vaiheessa ton jälkeen tuntunut miltään. Nimenomaan jaloissa siis - loppumatkasta jouduin hidastamaan estääkseni oksennuksen, hah.
Lähdin pois kentältä pukkarikäytävään, enkä ollut kauaa ehtinyt kävellä, kun törmäsin seinään. Aivan oikeasti, tör-mä-sin sei-nään. Yhtäkkiä silmissä sumeni ja oli vaikeaa pysyä jaloillaan. Yritin ottaa seinästä tukea, mutta silmä huijasi sen verran, että etäisyyden hahmottaminen mun ja seinän välillä oli olematonta. Kuului kolahdus, jota seurasi mun oma nauru ja sivustaseuraajien hölmöt katseet. Olin vetänyt happokännit.
Happohumalassa heiluin nauraen ympäri Botnia-hallia, ja purkasin jäljelle jäänyttä energiaa typerään väsyneeseen läppään ja loikkiin pukkarikäytävässä. Osanotot Juusolle, joka joutu kestämään mua koko ton päivän. Olin aivan tajuttoman väsynyt.

Nelkku on tositosi monen urheilijan inhokkimatka, aivan kuin kasikin. Suurimpana syynä juurikin fakta siitä, että niiden juokseminen tuntuu ihan törkeän kamalalta. On varmaan vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan haluaisi juosta matkan, joka oksettaa, pyörryttää, hapottaa ja sattuu. Jonka harjoittelu on raskasta, ja tuntuu joskus lähes yhtä pahalta kuin itse kisa. Miksi kiduttaa itseään vuodesta toiseen, askeleesta toiseen vain siksi, että ehtisi juosta kenttäkierroksen ennen ketään toista? Mulle toi tunne on just the main point. En tiedä mitä masokismia tämä on, mutta mitä pahemmalta maalissa tuntuu, sen parempi olo mulla on. Ei sillä, ettenkö pikajuoksijoita, hyppääjiä ja heittäjiä arvostaisi (enemmänkin hatunnosto heille!), mutta itse muita lajeja suorittaessani en osaa tuloksiani arvostaa niin paljoa kuin ehkä pitäisi. Sillon tällön, kun eksyn satasen lähtöpaikalle, ja pyrähdän maaliin, oli aika sitten kuinka hyvä tahansa, en osaa olla siitä läheskään yhtä kiitollinen kuin pidemmiltä matkoilta. Tuntuu, etten oo antanut kaikkeani, koska maalissa ei tunnu miltään. Samaa vauhtia olisi pystynyt juoksemaan tuplasti yhtä pitkästi (päätelkää itse, mitä tää kertoo mun kiihdytyskyvystä) mutta silti jouduin jo pysähtymään maaliin. Hyvänä esimerkkinä tästä on kesän 2014 SM-kisat, joista käteen jäi suomenmestaruus 300 metriltä ja hopea kasilta. Arvostin enemmän hopeaa kasilta, kuin suomenmestaruutta - kasi tuntui jaloissa, kolmosella maali tuli vastaan jo ensimmäisen maitohapon kutittaessa jalkojani. Okei, liitoittelua. Tottakai kolmonenkin tuntuu, mutta guys u got the point. Kun taas palataan näihin mun omiin matkoihin, voin sanoa: mitä pahemmalta tuntuu, sen enemmän oon antanut itestäni radalle. Ja radalle voisin uhrata ihan kaikkeni. "My body may hurt when I run, but my heart hurts when I don't."
                Alkupuolella postausta sanoin, että kisa meni hyvin: hävisin, kuolin ja jäin tavoitteestani. Kyllä, hävisin. Olin oikeasti ekaa kertaa elämässäni koko kisan viimeinen, mutta lohdutukseksi myös ylivoimaisesti nuorin suht. kovatasoisessa naisten sarjassa. Kuolemaani oonkin tässä koko postauksen ajan kuvaillut, ja siihen oon tyytyväinen. Annoin kaiken itestäni, mitä sillä hetkellä oli annettavissa. Toki ehkä ton kaksi sadasosaa, minkä verran jäin tavoitteestani, olisin saanut puristettua pois. Oon siis oikeasti ihan tyytyväinen, vaikka paljon parannettavaa jäikin. Kesän kisoista jäi paljon asioita hampaankoloon. Päästin itseni silloin ihan liian helpolla, joten oikeastaan ainoa asia, mitä lauantain kisasta loppujen lopuksi lähdin hakemaan oli tappohappokuolema, ja sen mä sain. Todistin itelleni, että pystyn antamaan itestäni paljon enemmän - todistin, että juoksu voi tuntua paljon pahemmalta. Nyt vain kehitetään vauhdinjako kuntoon ja lisää treeniä, niin ennätykset murskautuu tavotteiden mukana ens kesänä!