En tullut tänne kirjottamaan samanlaista yksityiskohtaista postausta SM-kisoista kuin molempina aikaisempina vuosina, sillä sellaisen kirjoitin jo Kalevan kisoista. Nyt kirjotan siitä fiiliksestä, kun tavote on saavutettu. Kun on suomenmestari.
Johdin juoksua koko matkan. Itse huomasin sen vasta puolessa välissä, sillä juoksin seiskarataa, enkä nähnyt muita takanani. "Hyvä Veera! Jatka samalla lailla niin hyvä tulee!" valmentaja huusi kahdensadan metrin jälkeen. Kiristin. (Idiootti.) Mun halu voittaa oli isompi kuin koskaan ennen. En oo ikinä halunnut mitään niin paljoa kuin mitä nyt halusin suomenmestaruuden. Mun oli pakko voittaa. Mun oli tarkoitus - ehkä ekaa kertaa elämässäni - uskaltaa lähteä tarpeeksi kovaa. Koska lähden aina aivan liian hiljaa, koutsi sanoi mulle, että ei käytännössä oo mahdollista juosta ekaa kakkosta liian kovaa. Tein mahdottomasta mahdollista ja vastoin mitään odotuksia juoksin alun "liian kovaa". Tai en voi sanoa liian kovaa, sillä pinta piti maaliin asti, mutta puoli sekuntia hitaampi puolikas olisi tiennyt loppuajalle paljon hyvää. Matkalla uusin myös kolmensadan ennätyksen, kun väliaika siinä kohtaa oli 38,9 sekuntia. Kun loppuaika oli 56,25, voitte siitä laskea, miten paljon vauhti hidastui viimeselle sataselle. Hups. Mutta toisaalta mä onnistuin, koska first time in my life, en lähtenyt liian hiljaa. Ja vaikka vauhti hidastui huomattavasti loppusuoralla, en muista tunteneeni mitään ylijärkyttävää happotappoa jaloissani. Samanlaiset hapot kuin mitä nelkun loppusuoralla kuuluukin olla. Eli aika järkyttävät.
Maalissa en edes tiennyt kuka voitti. En ollut nähnyt enkä kuullut muita juoksijoita koko matkan aikana, mutta kun heittäytyessäni käänsin pään sivulle, näin toisen juoksijan ihan vieressäni. Hetken ajan olin matkalla jo luullut voittavani, mutta maalissa säikähdin hävinneeni. Kuulutukset menivät multa ihan huti, ja vaikka kaverit maalissa hokivat mulle mun kultamitalista, en uskonut sitä ennen kuin kuulin kuulutetut tulokset. "Voittaja ja suomenmestari, Veera Perälä, 56,25." Voittaja. Suomenmestari.
Tunne tollasen juoksun jälkeen on ehdottomasti parasta urheilussa. Kun sä oot taistellut paitsi koko kisan ajan, myös koko kuluneen vuoden ajan saavuttaakses sen mitä eniten haluat. Joka kerta, kun treeni on ollut huippu ja tuntunut hyvältä, ja oot tuntenut olevas lähempänä tavotteistasi. Kun oot tuntenut, että ne tavoitetulokset voivat oikeasti olla mahdollisia, ja alkanut treeni treeniltä uskomaan itseesi entistä enemmän. Joka kerta, kun treeni ei oo kulkenut, ei oo jaksanut, lihashuolto on kyllästyttänyt, tai on ollut aivan paska sää, ja oot silti rehannut itses ulos ja treenannut niin paljon kuin kropasta lähtee. Kaiken ton sä oot tehnyt, koska urheilu on sitä mitä sä rakastat, missä haluat olla hyvä, ja missä haluat nähdä kehittyneesi. Kun sitten jokanen askel ja hikipisara maksetaan takas kauden päätavotteen saavuttaen, on fiilis ihan uskomaton. Hetken kaikki tuntuu vähän tyhjältä ja oudolta, kun kauden pääkisa on takana. Ei oo enää mitään, mihin keskittää täysillä kaiken voimansa ja keskittymisensä. Se on ohi, kaikki tehtävä on tehty. Ja kaikki, mitä koko kausi ollaan tavoteltu, on saavutettu.
Kun se sitten vihdoin on totta - olet saavuttanut tavoitteesi - on fiilis sanoinkuvaamaton. Joka paikkaan sattuu, hapottaa ja oksettaa. Pyörryttää vähäsen, eikä piikkareita saa pois jalasta. Ja vaatekorit on kannettu pitkien portaiden YLÄPÄÄHÄN. Mikä vois olla parempaa?
Mulla on Spotifyssä (yksityinen) treenilista, joka koostuu monista voittofiilisbiiseistä. Kuuntelen sitä ympäri vuoden lenkeillä ja välillä muulloinkin, ja joka kerta kuvittelen itseni ylittämään maaliviivan SM-kisoissa, onnistuneena. Kuvittelen nousevani palkintokorokkeelle. Kuvittelen sen fiiliksen, ja sydämeni alkaa tykyttää, enkä pysty olla hymyilemättä. Nyt kuuntelin niitä biisejä, eikä mun tarvinnut pelkästään kuvitella sitä fiilistä. Ekaa kertaa mulla oli se tunne, se tunne että "we are the champions" tai että "menee niin hyvin että hävettää, niin hyvin että alkaa ihan itkettää". Eka lainaus oli Queenin biisistä ja toinen Cheekin biisistä, ja just noi pätkät siksi, että niistä on saanut vuoden aikana ihan hirveesti boostia vetää kovempaa. Juoksin loppuverkkaa kisan jälkeen, ja pienet pätkät noista mun treenibiiseistä pamahtivat korvamadoiksi päähän. Näytin varmasti idiootilta, kun hymyilin itsekseni ja välillä muistutin ääneen itseäni siitä, mitä oli hetki sitten tehnyt. Sitä oli niin vaikea uskoa.
Happy? -Always. Satisfied? -Never.
Mä olin viime vuoden kisoissa toinen. Onneksi hävisin, oon siitä itseasiassa aika ilonen näin jälkeenpäin. Hopea on vähän kuin laillista dopingia. Viimevuotinen hopea anto mulle niin paljon adrenaliinia ja yliannostuksen "ragehormoneja" (jotka osittain purkautuivat kiukkukohtauksena viimevuotisten kisojen jälkeen, loput jätin varastoon treenejä varten). Kukaan ei halua voittoa niin paljoa kuin viimevuotinen hopeamitalisti - oikeastaan poikkeuksetta.
Postaus vain venyy ja venyy, mutta sivulajista pieni sivumaininta on paikallaan. Juoksin siis neljänsadan metrin lisäksi 200 metriä. Vielä ehkä kuukausi sitten mietin, että juoksenko SM-kisoissa nelkun vai kasin, ja kun Kalevan kisoissa tuo nelkku lyötiin lajiohjelmassa lukkoon, oli seuraavana vuorossa päätös: 1500m vai 200m? Koska en tonnivitosta oo koskaan edes juossut, oli päätös loppujenlopuksi aika helppo. Mun oli pakko ottaa lisäksi jokin toinenkin laji, sillä en todellakaan halunnut lähteä kotiin kisareissulta jo perjantaina haha :D Sain tolla matkalla otettua alku- ja välierät suht. rennosti, säästellen paukkuja finaaliin. Mulla oli tavotteena juosta uus ennätys ja päästä finaaliin, joten menestyspaineita tai isoja odotuksia ei tosiaankaan siis ollut. Vaikka nelkulla luulin päässeeni hitaasta startista eroon, iski sama ongelma mulle taas. Nyt vain puolet lyhyemmällä matkalla. Lähdin aivan liian hiljaa sitä edes tiedostamatta, ja vauhti tuntui kiihtyvän vielä maaliviivan jälkeenkin. Okei, nyt liioittelin. Enkka tuli kuitenkin, joten tavoite saavutettu. Ja hei, olin neljäs! Oon siihen tosi tyytyväinen, sillä kyseessä on mulle alimatka. Tosi moni tuntuu olettavan mun olevan harmissaan mitaleilta jäämisestä, mutta itseasiassa sijotus oli paljon yli odotusten. Silti, pronssi oli ärsyttävän lähellä.
Kiitos valmentajalle, vanhemmille, treeniporukalle, mummistriolle ja muille kannustaneille tästä kaikesta! Ootte best.
