Tästä puhutaan liian vähän: urheilupsykologia

Mä en ole kovin montaa kertaa epäonnistunut fyysisten syiden takia. En loukkaantumisten, en huonon kunnon. Mutta olen epäonnistunut monta, monta kertaa - alisuorittanut lähinnä. Mulle opetettiin jo kymmenvuotiaana, että se on päästä kiinni. Muistan, kuinka tsemppasin juniorina kavereita motollani "Se on päästä kiinni." Mulle lähinnä naurettiin. Nykyään ei enää naureta, mutta ei sitä tosissaankaan oteta, ei tarpeeksi. Ei vieläkään - 2018.

Tapasin talvella yhden hallikisan jälkeen Jyväskylässä urheilupsykologi Marja Kokkosen, minkä jälkeen olemme tavanneet maajoukkueen kautta useita kertoja: Marja oli joukkueemme psykologi esimerkiksi MM-kisoissa Tampereella. Halusimme hänen kanssaan kirjoittaa tekstin urheilupsykologiasta ja sen käytön "aiheettomasta" välttelystä, sillä mielestämme tällä saralla suomalaisessa urheilussa on paljon parannettavaa. Samalla tämä on uuden postaussarjan Tästä puhutaan liian vähän avausteksti. Suurkiitos Marjalle asiantuntijan avusta tämän postauksen kanssa!

Nolo tekosyy?

On sosiaalisesti täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää, jos kerron epäonnistuneeni vaikka flunssan takia tai akillesjänteen kipuilun vuoksi. "Sattui niin paljon, etten pystynyt juosta." Ei sitä kukaan epäile, kyseenalaista tai vähättele. Mutta entä jos se syy ei ole näin yksinkertainen? Entä jos mua jännitti niin paljon, etten saanut maksimia irti? Entä jos en jostain syystä halunnut kilpailla, entä jos urheilu ei huvittanut yhtään sillä hetkellä? Sitä pidetään selittelynä. Se on heikkoutta. Se ei ole oikea syy epäonnistua. Se on sun oma syy - tekosyy. Se on vanhanaikaista. Suomessa ajatellaan, että kaikki pitää kestää yksin hammasta purren ja vielä esittää, ettei tunnu missään. Näin ajatellaan meidän kulttuurissa muistakin asioista, ei pelkästään urheilussa. Tämän asian on muututtava. Kaikki me tiedämme, miten suuri merkitys fiiliksillä on suoritukseen. Miksi esitämme, ettei sillä olisi mitään väliä? Miksi ihmeessä vähättelemme psyykeen merkitystä, kun tiedämme sen olevan kultaakin kalliimpi voimavara?

Kulttuurista kiinni?

"Suomessa on pitkään vallinnut hyvin fyysinen valmennuskulttuuri; 120 kiloa selkään ja kyykkäämään ja kyllä se siitä. Fysiikan rajat vaan minusta tulevat ennemmin vastaan kuin psyykeen rajat, eli sitä lisäboostia tai kilpailuetua on helpommin saatavissa ainakin aikuisten huippu-urheilussa, - jolloin kaikki ovat jo fyysisesti aika lähellä toisiaan - mielen kuin fysiikan puolella. Täydellinen fysiikka ei takaa urheilumenestystä, jos mieli ei ole myös treenattu", urheilupsykologi Marja Kokkonen avaa. Nyt näyttää onneksi vahvistuvan moniammatillinen valmennus, jossa mukana on lajivalmentaja, psyykkinen valmennus, lääkäripalvelut, lihashuolto ja ravintoasiantuntija. Parempaan suuntaan ollaan siis menossa. 

Psyykkiset "vaikeudet" ja haasteet nähdään usein heikkoutena ja niitä voidaan hävetä. Mä koen, että psyykkisten juttujen henkilökohtaisuus ja se, ettei niitä oteta tarpeeksi tosissaan, ovat suurimpia syitä sille. On kylmä, kova fakta, että fysiikasta on helpompi puhua. Se on konkreettista, yksinkertaista ja selkeää - on helppo sanoa, mihin sattuu ja mistä se johtuu. Siitä puhutaan, koska tiedetään, mitä sille voi tehdä ja fyysisten ongelmien tai puutteiden korjaaminen on kohtuu helppoa, ainakin jos vertaa esimerkiksi vääristyneisiin ajatusmalleihin tai heikkoon itsetuntoon. Sen voi myös ulkoistaa tiettyyn pisteeseen saakka: hieroja, akupunktio, kiropraktikko... Menet vain ja makoilet, niin sut hoidetaan kuntoon. "Psyyken työstäminen vaatii aina omaa aktiivista työstämistä ja se on loppupeleissä jonkin verran raskasta", Kokkonen toteaa. Urheilijoille ratkaisukeskeisyys on ominaista, ja he haluavat tehdä nimenomaan konkreettisesti töitä tavoitteidensa eteen. Psyykeen harjoittaminen voi tuntua vähän turhan abstraktilta ja merkityksettömältä. Edistystä on hankala nähdä, sillä tätä ominaisuutta sä et pysty mittaamaan - ja kehityshän nimenomaan on se, mikä meitä motivoi jatkamaan. Psykologina Kokkosta turhauttaa se, että oletetaan muutosten tapahtuvan parissa päivässä ja laiminlyödään psyykkiset treenit, minkä jälkeen ihmetellään, kun edistystä ei ole tapahtunut. Ne on niin helppo jättää tekemättä, sillä ne tuntuvat niin pieniltä asioilta.

Kilpailujännitystä, syömisongelmia, vaikeita suhteita...

Kokkonen kertoo, että hänen palveluitaan eniten ovat käyttäneet kilpailujännityksestä mielestään liikaa kärsineet urheilijat. Itse kuulun myös tähän kastiin. "Tällöin tunteiden tunnistamisen ja säätelyn taitojen opettelu nousee tavoitteeksi", Kokkonen sanoo. Iso osa yhteydenottojen syistä liittyy hänen mukaansa myös muuhun elämänpiiriin, kuten seurustelun ja urheilun tai koulun ja urheilun yhteensovittamiseen, somen aiheuttamiin paineisiin, vaikeisiin valmennus- tai vanhemmuussuhteisiin ja ristiriitoihin treeniporukan kesken tai muihin asioihin, jotka häiritsevät parasta mahdollista urheilusuoritusta. Sitten on niitä vaikeampiakin asioita: esimerkiksi ongelmallinen syöminen, häirintäkokemukset ja masentuneisuus. Loukkaantumisiin ja uran lopettamiseen liittyvät tunteetkin ovat aiheita, joista keskusteleminen urheilupsykologin kanssa on yleistä. 

"Minusta harjoittamani urheilupsykologian pitää olla tavoitteellista, jäsentynyttä, suunnitelmallista ja arvioitavissa ja kuvattavissa olevaa. Ensimmäisillä tapaamiskerroilla yleensä mietitään yhdessä tavoitteita ja sovitaan, millä aikavälillä tavoitteisiin pyritään. Eli urheilija nimeää asioita, joihin omasta mielestään tarvitsee apua tai kuuntelijaa. Yhdessä siis mietitään, mihin aisoihin yhteistyöllämme pyritään ja missä aikataulussa. Kun sopimamme ajanjakso on täynnä, tarkastellaan, täyttyivätkö tavoitteet ja miten hyvin, ja jatketaanko työskentelyä. Joskus prosessit ovat pitkiä, joskus sovitaan vaikka vain kolmesta kerrasta ja sitten katsotaan, jos se vaikka riittäisi", Kokkonen kertoo tavanomaisista työtavoistaan. Itse olen käynyt psykologilla juttelemassa vaikeista asioista, ja tuolloin jo yksi kerta auttoi mua todella paljon - vaikka kuvittelin alunperin sen olevan turhaa. 

Psykologia ei ole pelkästään korjaavaa ja hoitavaa, toisin kuin monet ajattelevat. Psykologin palvelut rinnastetaan usein lähemmäs lääkäriä kuin vaikka fysioterapeuttia, mikä olisi mielestäni paljon osuvampaa. Tämä johtuu siitä, että tieteenä psykologia on keskittynyt vuosisatojen ajan sairauksien parantamiseen ja kuntouttamiseen, ja psykologi kuuluu Suomessa virallisesti terveydenhuollon piiriin. Suomessa ja muissa länsimaissa terveydenhuoltoa leimaa hyvin medikaalinen käsitys terveydestä, mikä antaa monesti virheellisen kuvan urheilupsykologiasta. Onneksi positiivinen psykologia on nykypäivänä ottanut vallan ja on alettu puhumaan ennaltaehkäisystä ja mielen hyvinvoinnista (mielenterveyden tai mielisairauksien sijaan). 

Kerro mulle, tarvitsen sua

Ainoa tapa korjata tämä tilanne on puhua enemmän. Tällä hetkellä tästä puhutaan aivan liian vähän ja jos puhutaan, puhutaan kuiskaten. Valmentajat, ohjatkaa urheilijanne urheilupsykologeille tarpeen vaatiessa ja ollessa vaatimatta. Urheilijat, älkää hävetkö, pelätkö ja antako ennakkoluulojenne vaikuttaa. Urheilupsykologiasta on hyötyä. "Itse toivoisin, että psyykeen hyvinvoinnista ja pahoinvoinnista niin urheilussa kuin sen ulkopuolellakin puhuttaisiin, jotta mieleen liittyvät asiat normalisoituisivat. Että tulisi se päivä, jolloin reiden kipuilusta ja alakuloisuudesta olisi yhtä vaivatonta puhua," Kokkonen sanoo.

Kerro anonyymisti (veeraperalaa.sarahah.com) tai kommentoi alas sun kokemuksista urheilupsykologiasta: miksi oot käyttänyt, miksi et, miten koit että oli hyötyä, kommentoi tekstiäni...  Tuun kirjottamaan tästä paljon lisää tulevaisuudessa, joten teidän kokemukset ja kommentit olisivat suureksi hyödyksi - mulle ja meille kaikille. Nyt puhutaan tästä, urheilijat, valmentajat ja vanhemmat! 

Koulu vai urheilu?

Oon vasta nyt sisäistänyt asian, joka olisi pitänyt ymmärtää jo kauan sitten: ei kaikessa pysty, saati sitten tarvi, olla hyvä. Aihe on noussut pinnalle mun elämässä ylioppilaskirjoitusten myötä - niissähän on pakko onnistua.

Urheilijan on osattava priorisoida. Vaikka ala- ja yläasteella hoettiin, että koulu on laitettava kaiken edelle, en koskaan uskonut. Nykyään lukiokin suoritetaan täysin urheilun ehdoilla: ajattelen jopa, että jos urheilu vie liikaa aikaa koululta, olen valmis pidentämään lukio-opintojani vaikka vuodella. En kuitenkaan ajattele, että millään muulla kuin urheilulla ei olisi mulle väliä.  Urheilu ei ole elämäni tärkein arvo.

Käytän ehkä jotain ainakin osittain tiedostamatonta psykologista puolustuskeinoa (joka itse asiassa on kohta kulutettu puhki mun kohdallani), ja juuri ennen suurta, ponnistuksia vaativaa ja epävarmuutta aiheuttavaa koitosta vakuutan itseni siitä, ettei sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä. Mitä väliä on jollain MM-kisoilla? Ihan sama jotkut ylioppilaskirjoitukset. 

Kerron tarinan ruotsin YO-kokeestani: valmistauduin kokeeseen melko vähän siihen nähden, mitä olen muiden valmistautumisesta kuullut. Suoritin kesällä aloittamani Worddive-abikurssin lähes valmiiksi, mutta en jaksanut hinkata samoja sisältöjä ja sanoja määräänsä enempää, joten jätin kurssin kesken. Pariin viikkoon ennen koepäivää en tehnyt ruotsin eteen käytännössä mitään ruotsinkielisen Netflix-sarjan katsomista lukuun ottamatta. Koetta edeltävänä iltana selasin kaikki kirjat kolmannesta kuudenteen kurssiin läpi (en ole koskaan edes nähnyt kahta ensimmäistä kirjaa, heh) ja opiskelin partisiipin perfektin. Yöllä nukuin kuin tukki. Kokeessa pystyin olemaan tosi rauhallinen, eikä mua jännittänyt. Kun tuntui, etten jaksanut keskittyä, suljin näytön ja pidin ruokatauon, ja onnistuin nollaamaan mieleni täysin. Koe tuntui menevän aika hyvin.

Stressi ja ahdistus alkoivatkin vasta poistuttuani koetilasta. Mitä jos en saa laudaturia? Haukuin itseni lyttyyn. Olin koko päivän tosi äkäinen, pinna kireällä. Epäluuloni kasvoi jatkuvasti: "En voi saada laudaturia, ehkä siitä tulee M. Jos en saa edes eximiaa, lopetan koulun ja muutan Siperiaan." Olin tulla hulluksi.

Miksi en lukenut enempää? Kesä meni kisatessa, en ehtinyt enkä jaksanut. Laitoin urheilun edelle, tein tietoisen valinnan. Ylimenolla olisi ollut aikaa, mutta halusin rentoutua, jotta olisin valmiina uuteen harjoituskauteen. Urheilun kannalta se oli todella hyvä juttu, eikä sen puoleen kaduta yhtään.  Olen nähnyt monien kausien kaatuneen kirjoitusten tuomaan stressiin ja päätin, että en anna itselleni käydä niin. Urheilu, tulokset ja kehittyminen urheilijana ovat mun arvoissa hurjasti koulua korkeammalla. Olin myös laiska: kirjoitin postausta priorisoinnista, kun olisi pitänyt laskea matikkaa. Ironista. 

Valinnat, joita urheilun takia on joskus pakko tehdä - joita siis haluan välttämättä tehdä - ovat vaikeita. Ainakin niillä voi olla vaikeita seuraamuksia. Elämä on vaihtokauppaa. On helppoa valita perjantain baari-illan ja nopeustreenien välillä urheilun kannalta oikein, mutta kesätöiden pois jättäminen, välivuoden pitäminen ja opiskelukaupungin ja -maan valinta eivät ole ollenkaan niin yksinkertaisia juttuja. Se, että uskaltaa tehdä kaikkensa unelmiensa eteen, ei ole helppoa - varsinkaan, kun unelmia on monta. Minä haaveilen menestyksestä urheilussa ja psykologian yliopisto-opinnoista. Miten ikinä onnistun tasapainottelemaan näiden haaveiden välillä pilaamatta toista tai molempia?

Mulla on maailmaa kohtaan sellainen sokea luottamus, että kyllä kaikki aina järjestyy - elämäkin, vaikka en kirjoittaisikaan kuutta laudaturia. Mun on onneksi aika helppo luottaa siihen, että pärjään koulussa, vaikka en lukisikaan kahta kuukautta yötä päivää, koska en mä myöskään mikään surkea ole. En ehkä ole tehnyt parastani, mutta olen yrittänyt opetella ajattelemaan, että joskus vähän vähempikin riittää. Kuulostan heti luovuttajalta, mutta niin se on. Mun kohdalla kunnianhimoinen täydellisyyden tavoittelu ei ole aina motivoivaa tai eteenpäin vievää. Joskus se on juuri tällaista: teen asioita puolihuolimattomasti ja vasta, kun millekään ei enää mahda mitään, alan vaatimaan itseltäni onnistumista. Se käy melko rankaksi. Niin rankaksi, että kohta mikään ei enää suju. Uskon, että lopulta kaikki sujuu paremmin, kun malttaa ottaa aavistuksen rennommin.

Onks pakko jos ei haluu?

Onko pakko pitää ylimenokausi, jos kroppa ja mieli huutavat radalle? Onko ihan pakko teipata sisällä kirkuvan motivaation suu umpeen ja keskittyä kaikkeen muuhun? Onko pakko jos ei halua?

Näköjään on.

Yleensä tää on ollut mulle kohtuu helppoa ja ylimeno on tullut just oikeeseen aikaan. Kauden jälkeen oon aina ollut super väsynyt kisaamiseen, treenaamiseen ja oikeastaan aivan kaikkeen. On tuntunut tosi hyvältä viheltää peli hetkeksi poikki, hengähtää ja tehdä juttuja, joita ei muuten tulisi tehtyä. Nyt ei kuitenkaan tekisi mieli levätä tai ottaa yhtään iisimmin. Tähän vaikuttaa varmasti se, että jouduin lopettamaan kauden erittäin motivoivaan epäonnistumiseen, jota edelsi kahden viikon juoksutauko. Tuntuu, kuin ylimenokausi olisi pidetty jo ja treenimotivaatio kohotettu huippuunsa tuolla yhdellä juoksulla. 

Akillesjännettä edelleen vähän vaivaava tulehdus ja jo SM-viestiviikonloppuna alkanut flunssa vaiensivat uhoni ylimenon skippaamisesta ja suoraan harjoituskauteen hyppäämisestä. Kun tämä nyt kerran oli aivan ehdottoman ja välttämättömän pakollinen vaihe urheilijan vuodessa, päätin ottaa siitä kaiken irti. Kerrankin mulla on aikaa tehdä mitä mä haluan ilman, että kaikki täytyy suunnitella treenien, syömisen ja nukkumisen ympärille.

Lähestyvistä ylioppilaskirjoituksista sekä vanhempien ja ystävien järkyttyneistä katseista huolimatta päätimme poikaystäväni kanssa lähteä viikon roadtripille Pohjois-Norjaan. Kun nollataan, niin nollataan kunnolla! En lähtiessäni edes tajunnut, miten hyvää tää mulle tekee. Ollaan Oskarin kanssa puhuttu kuluneen kauden kohokohdat ja heikot hetket läpi, sekä leikitelty ajatuksilla, mitä tuleva kausi voisikaan tuoda tullessaan, mutta ennen kaikkea ollaan tehty ja ajateltu kaikkea muuta kuin urheilua. 

Norjalaiset irtokarkit, itse asuntoautossa kasattu kakku ja skumppalasilliset meren rannassa tähtitaivaan ja revontulien alla sopivat täydellisesti viisituntisen vaelluksen, koko päivän mittaisen pyöräretken ja voimaa vaativien kalliokiipeilyjen vastapainoksi. Pakkolepo on perseestä, mutta on ihanaa, kun saa tehdä mitä haluaa ja mikä milloinkin tuntuu hyvältä. Eilen tähän aikaan ähelsin keskivartalon kuntopiiriä ja tukiliikkeitä, nyt makaan sängyssä kakkupala kädessäni ja kirjoitan tätä. 

Vaikka aluksi vastustin voimakkaastikin koko ylimenokautta, oon sittemmin tajunnut, että tämä on pelkästään tosi hyvä juttu. Kauden viimeistä epäonnistumista seurannut silmitön himo treenata on jalostunut järkeväksi ajatteluksi, kehityskohteiden löytämiseksi ja kaiken kestäväksi motivaatioksi. Vielä puolitoista viikkoa sitten halusin hullun lailla aloittaa harjoituskauden ja uskoin itsekin, että kyllä kroppa jo jaksaisi. Ei se olisi jaksanut, eikä se vieläkään jaksaisi. Tuleva treenikausi tulee olemaan kaikin puolin rankka, ja siihen pitää päästä käsiksi ehjänä ja valmiina. Sitä paitsi on tämä ylimeno aika hauskaakin.

Mulla on koko kesän ollut ikävä treenikautta. Tottakai rakastan kilpailemista, mutta olen koukussa kehityksen tavoitteluun. Kesällä sitä vain nautitaan työn hedelmistä, mutta sitä työtä ei juurikaan pääse tekemään. Ja vaikka nyt nautinkin ylimenosta ihan täysillä, en malta odottaa uuden kauden kimppuun käymistä. 

Kun mikään ei riitä - kausi 2018

On jotenkin ylitsepääsemättömän hankalaa sanoa, että mulla oli hyvä kausi. Vaikka olihan se. Urheilussa mikään ei kuitenkaan riitä, koskaan.

Mulla oli kaksi selkeää päätavoitetta tätä kautta varten: nuorten SM-mitali neljältäsadalta metriltä ja edes yksi kasin kilpailu. Nelkun mitalia en koskaan saanut. Kasilla kilpailin neljätoista kertaa.

Olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa en olisi vuosi sitten todellakaan uskonut olevani. Olen aina ollut rohkea asettamaan korkeita tavoitteita ja haaveilemaan mahdottomastakin, mutta tällaista en osannut odottaa. ”Nuorten maailmanmestaruuskisat, Kalevan kisojen kaksi pistesijaa, kaksi nuorten suomenmestaruutta, hopea Pohjoismaiden mestaruuskilpailuista ja SM-viestihopea”, yritän hokea itselleni. Pitäisi olla kiitollinen ja tyytyväinen: saavutin moninkertaisesti enemmän, kuin mistä uskalsin haaveilla. Silti päällimmäinen tunne on kasvava nälkä. Haluan enemmän. Tuntuu, että kasin ajasta olisi saanut lohkaistua vielä paljonkin pois, nelkun enkasta puhumattakaan.

Vaikka päätavoitteeni vielä syksyllä olikin neljälläsadalla, olen harjoitellut koko ajan kasin kuntoa silmälläpitäen. Kun tammikuussa testasin kisata siinä ensimmäistä kertaa vuosiin ja huomasin mahdollisuuteni pärjätä, alkoi harjoittelukin kallistua enemmän kasin puoleen.

Olen kisannut kesän aikana tosi paljon: 18 happostarttia, joista puolet olivat kaseja. Avasin kauteni Turussa 31.5 juoksemalla nelkun käytännössä ilman kiriapua. Aika 56,95 oli ihan ok, puolitoista sekuntia kovempaa kuin edellisvuoden avauskisa heinäkuun alussa, mutta en osannut olla siihen tyytyväinen. Koko alkukauden vertasin aikojani MM-rajoihin, mikä sai tulokseni näyttämään käytännössä säälittäviltä. Nelkun MM-viestipaikka pysyi mielessä kauden tokaan nelkkuun saakka, mutta kun juoksusta ei kesäkuun alussa Jyväskylässä tullut yhtään mitään (57,53), päätin antaa koko panokseni kasille. Matka mikä matka, MM-kisoihin oli pakko päästä.

Siitä alkoi rankka ja tiivis kasirulianssi MM-rajan motivoimana. Juoksin puolentoista viikon sisään neljä kasia, joista viimeisellä raja vihdoin rikkoutui. Rankan kisarupeaman kruunasi vielä karnevaalinelkku pari päivää edellisen kasin jälkeen.

Luulin hektisen kesän hiukan rauhoittuvan MM-viikon jälkeen, mutta kävikin päin vastoin. Arvokisoja seurasivat seuraavan viikon Kalevan kisat, joiden jälkeen oli yksi vapaa viikonloppu. Keskityttiin sitä seuraavan viikonlopun omiin SM-kisoihin, joista PM-kisoihin oli enää muutama päivä.

PM-kisojen jälkeen (ja jo ennen niitä) olin niin väsynyt, että ohjelmaan täräytettiin yhtäkkiä reilun kahden viikon lepo. Aloin olla henkisesti jo aika loppu, eikä kroppakaan tahtonut enää jaksaa viikottaista kisaamista. Päällimmäinen syy levolle oli kuitenkin Kalevan kisoista asti oireillut akillesjänne, joka ei enää loppukesästä ole juurikaan kestänyt juoksua. Kahden viikon breikin jälkeen pystyin tekemään kaksi treeniä alkuviikosta, ja viikonloppuna kisasin kauden viimeisen kisan SM-viesteissä. Sanomattakin selvää, että eihän siitä tullut yhtään mitään.

(Kuva: Heidi Lehikoinen)

Näin jälkeenpäin mietin, miten selvisin kesästä hengissä. Pää voisi hajota vähemmästäkin. Koko kesän aikana en ole oikeastaan ehtinyt pysähtyä miettimään. Jokaisen kisan jälkeen, oli se sitten onnistuminen tai epäonnistuminen, katse piti jo siirtää seuraavaan starttiin. Oon ollut kuin ravihevonen, joka vetää laput silmillä pakonomaisesti kohti seuraavaa etappia. Nyt oon ehtinyt ajattelemaan – ekaa kertaa kunnolla sisäistämään kaiken, mitä kauden aikana on tullut tehtyä.

Kevään sairastelut kumosivat mut sängynpohjalle kerta toisensa jälkeen ja tuntui, kuin en olisi pystynyt tekemään töitä tavoitteideni eteen. Enhän mä itseasiassa pystynytkään, makoilin vain ja toivoin onnistuvani. Vaikka tottakai mä tein töitä, oon tehnyt koko elämäni. Tein kaiken sen, minkä pystyin. Niin hyvin kuin pystyin. Siirtyessäni Kuortane-hallista ulkoradoille kisaamaan, fiilis oli epävarma ja ajatukset pyörivät vain sen ympärillä mitä en ollut tehnyt. Tavoitteiden saavuttaminen tuntuu sitä paremmalta, mitä enemmän niiden eteen on tehnyt töitä. En pysty pyyhkimään mielestäni ajatusta, miten olisi käynyt jos olisin pystynyt tekemään keväällä enemmän. Oliko tämä sittenkin vain puolet siitä, mihin olisin voinut pystyä? Kuinka paljon olisin itseäni edellä, jos kaikki olisi mennyt niin kuin suunniteltiin? Sitä en onneksi saa ikinä tietää. 

Suuri kiitos jokaiselle, joka on ollut mukana jahtaamassa tavoitteita ja tekemässä unelmista totta. Erityiskiitos valmentaja Mikko Kuivinen, tukijani Rinta-Jouppi, K-rauta Seinäjoki ja Lapua, Varrasjärven murske, sekä Seinäjoen Seudun Urheilijat. Kausi oli uskomaton, mutta ensi kesänä tehdään vielä paremmin!

Vieraskynäkirjoitus Katja "Äiti" Perälä - PM-kisat Kööpenhaminassa

Tämä postaus on äitini kädenjälkeä - kertomus Pohjoismaisista mestaruuskisoista hieman eri perspektiivistä.

Veera oli voittanut kaksi lajia omissa SM-kisoissaan Laitilassa. Oletuksena siis oli, että hänet valittaisiin PM-kisoihin Kööpenhaminaan. Olen aina ollut katsomossa vähänkin "tärkeämmissä" kisoissa. Nyt en kuitenkaan osannut päättää, lähdenkö. Tai luonteeni tuntien olisi pitänyt toki arvata, että lähden, mutta lopullisen päätöksen tein viime tipassa. Tällä kertaa myöhemmin kuin koskaan. Joskus haaveilen siitä, että en eläisi ihan näin hetkessä... sillä tavoin ainakin lentoliput olisivat halvempia. Carpe diem.

Lähdin siis lauantaina aamukoneella, tavoitteena olla ajoissa paikalla, kun Veeran ensimmäinen laji starttaa. Mielessä soi Sannin Jacuzzin ensimmäiset säkeet, kun minä, strong independent woman, seikkailin kohti Hvidovrea. Aamupalaa en syönyt haaveistani poiketen idyllisessä pikkukahvilassa, vaan nappasin mukaani paikallisesta lähikaupasta take away -kahvin ja croissantin. Ei siis Instagram-kuvaa aamiaiselta. 

Tavattiin Veeran kanssa pikaisesti hotellilla, mutta näissä kisoissa roolini oli olla katsomossa. Paikalla ja tavoitettavissa, jos on tarvetta. Veera vaikutti tyyneltä ja rauhalliselta, kaikki siis kunnossa. Voin jatkaa nautiskelua viikonlopusta Tanskassa. Tässä kirjoituksessa keskityn kuitenkin itse kilpailuihin, joten takaisin kentällä siis...

Kanssakilpailijoilla oli kovia ennätysaikoja, mutta niiden ei kannattanut antaa häiritä. Veeran kausi oli juoksu juoksulta parantunut. Akillesvaiva oli kuitenkin vähän haitannut harjoittelua ja kovia kisoja oli viime viikoille ollut enemmän kuin tarpeeksi. Jos tosi hyvin menisi, mitali saattaisi olla mahdollinen. Koko porukka (lue Veera, Mikko ja minä) odotimme ja toivoimme hidasvauhtista juoksua, sillä kisassa juostiin sijoituksista, ja sadekuurot kovassa tuulessa eivät luoneet kenellekkään ihanteellisia ennätyskelejä. Kalevan kisoissa entisestään kipeytynyt akillesjänne kiukkuili verryttelyssä ja SM-juoksujen jälkeiset vatsakrampit vaivasivat mieltäni. Tuntemukset olivat kuulemma kuitenkin reilusti positiivisen puolella, joten kahvi kouraan ja katsomoon.

Juoksu lähti kuitenkin kohtuullisen kovavauhtisesti matkaan. Veera jäi tarkkailemaan, ei rynnännyt kärkeen. Hyvä, juuri näin. Vauhti oli kovaa, mutta ei liian kovaa. Tuuli oli todella navakka takasuoralla, joten peesissä oli pysyttävä. Ja niin Veera pysyikin. Viimeisellä kierroksella selkiä alkoi tulla vastaan, mitali olisi otettavissa. Hetkinen... Pohjoimaidenmestaruukilpailut, kahdeksansataa metriä ja Veera, joka on neljänsadan metrin nuorten maajoukkueleirityksessä. Niin, tämä kausihan taitaa olla jotain muuta, kuin lokakuussa 2017 käsikirjoitettiin. Veera tuli toisena maaliin ja PM-hopea kasilta saatiin lisätä ansioluetteloon. Olihan onnellinen ja ylpeä olo.

Veera teki huolellisen loppuverkan huomisen 1500 metriä silmällä pitäen ja minä katsoin parhaaksi lähteä omille teilleni. Näkisimme seuraavana päivänä kentällä.

Sunnuntai, toinen kisapäivä ja lajina Veeralle vieras 1500m. Vieras sen vuoksi, että startteja oli siltä matkalta takana tasan kaksi. Veera ei osannut odottaa mitään eikä kuulemma oikein edes tiennyt, miten kuuluisi juosta... pitääkö siis olla huolissaan? Päätin, että ei. Pikaisen keskustelun perusteella sain kuulla, että jaloissa painoi tottakai jonkun verran eilinen juoksu mutta olo oli urheilijalla kuulemma vallan mainio, joten turhahan sitä on varsinkaan kentän laidalla jännittää. Luottavaisin mielin katselin kun Veera istui viittä minuuttia ennen starttia esteen päällä ja heilutteli jalkojaan kuin Peppi Pitkätossu... Pitäisikö nyt jo olla huolissaan? Nouse nyt rakas lapsi ylös... Kohta täytyisi juosta.

Juoksu lähti matkaan todella hiljaa, ensimmäinen 200m 50 sekuntia. Tämähän sopisi meille. Mutta.. etusuoran alussa vauhti alkoi jo kiihtyä ja minun (joka vielä vähemmän ymmärrän 1500 metrin vauhdista) mielestäni juoksu oli kohtuullisen reipasta. Ja niinhän se olikin. Veera sinnitteli mukana ja oli kärjen tuntumassa aina viimeiselle kahdelle sadalle metrille. Tässä kohtaa Veera yleensä tekee rytminvaihdoksen ja aloittaa viimeistään loppukirin. Nyt ei, sen teki muu. Juoksu oli huikea, vaikka Veera harmittelikin, että jotenkaan jaloista ei vaan lähtenyt "normikiriä". Ei hapottanut (paljoa...) eikä hengästyttänyt (paljoa...), mutta viimeinen silaus jäi puuttumaan. Ja lopputuloksena siltikin neljäs sija PM-kisoista matkalta, jonka juoksemista vähän vastustelin jo Laitilassa... Okei, kannatti todellakin kokeilla ylimatkaa.

Monta hienoa hetkeä ja kokemusta rikkaampana pummasin kyydin joukkueen bussista, koska sattumalta paluulentoni oli sama kuin heillä. Kello 23:50 odotellessani jatkolentoani Helsinki-Vantaalta kohti Vaasaa, ajattelin, että kahdeksan tunnin päästä pitäisi olla töissä. En kuitenkaan katunut pätkääkaan edes seuraavana aamuna, että lähdin taas matkaan. Urheilu on parasta paikan päällä.

Kymmenessä vuodessa on työnkuvani hieman muuttunut, mutta tukena edelleen.

Katja Perälä

SM-kisat

Lajivalintani 19-vuotiaiden SM-kilpailuihin aiheutti jonkin verran hämmennystä ihmisten keskuudessa. Olihan se vähän random, myönnettäköön. Oikeastaan joka ikinen, jolla oli mahdollisuus vaikuttaa lajivalintoihini yritti jarrutella; eikö yksi kierros riittäisi? Multa kysyttiin monta kertaa, miksi juoksen kasin ja tonnivitosen, enkä neljääsataa ollenkaan. En osannut oikein vastata. Miksi en juoksisi?

Perjantai, 1500m

Fiilikset ennen tonnivitosta olivat ristiriitaiset. En ollut vielä koskaan juossut sitä "kunnolla", kerran jäniksenä ja kerran ilman kiritystä niin, että ymmärsin juosta kovaa vasta viimeiset kaksisataa metriä. Toisaalta siis jännitti aivan tajuttoman paljon, sillä en tiennyt yhtään, mitä odottaa. Toisaalta taas ei jännittänyt ollenkaan, sillä en voinut odottaa mitään. 

Varauduin juoksemaan kovaa alusta asti, sillä se oli tilastojen perusteella todennäköisin taktiikka. Valmentajani laittoi minut valmistavassa treenissä juoksemaan "kisavauhtisia" kolmesatasia viiteenkymmeneenkolmeen sekuntiin (olin kauhuissani). Helpotuin, kun jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen huomasin, että vauhti ei ollut lähelläkään sitä, mihin olin varautunut. Ensimmäinen kolmesataa metriä juostiin minuuttiin. Pienestä todennäköisyydestä huolimatta kisasta oli kehkeytymässä kyttälyjuoksu. Mulla on loppujen lopuksi todella vähän kokemusta taktiikkajuoksuista, ja tiiviissä porukassa juokseminen vaati multa jatkuvaa tarkkailua ja keskittymistä. 

Jäin porukan neljänneksi tai viidenneksi ja pyrin koko matkan pysymään hyvin hollilla iskuetäisyyden päässä, mutta poissa kärjen kahinoista. Vauhti pysyi ekan kierroksen ajan tosi hitaana, mutta lähti pikku hiljaa kiihtymään viidensadan metrin jälkeen. 700 metriä ennen maalia kärki nykäisi lisää tahtia ja liimasin katseeni vetäjän selkään kiinni, mutta en lähtenyt nykäisyyn mukaan. Tasaisesti kiihdyttäen saavutin kärjen etusuoran alussa, kun matkaa maaliin oli 500 metriä. Muistan siinä huomanneeni vauhdin kasvaneen jo kohtuullisen kovaksi. Analysoin kropan tuntemuksia ja tulin siihen tulokseen, että pahalta ei vielä tunnu. Tsemppasin itseni kovaan vauhtiin palauttamalla mieleeni kuudensadan kilpailuni alkukesältä. "Ei tarvi mennä ihan niin kovaa, mutta kyllä sä senkin kestäisit." Yeah, right...

Tarkoitukseni oli säästää kiri vasta viimeiseen kaarteeseen, mutta menohalut kasvoivat askel askeleelta. Juuri ennen viimeisen kierroksen alkua muistutin itseäni: "Et sä niitä pitkällä kirillä voita." Sitten lähdin pitkään kiriin. Maltoin kuitenkin hiukan jarrutella ja pysytellä kakkosena takasuoran puoliväliin asti. Tein viimeisen ohituksen juuri ennen kaarteen alkua ja suljin mielestäni kaiken pois. Suomenmestaruus. Ota se. 

Tyhjä etusuora aukeni eteeni. Mitä tapahtuu? En kuullut askelia takanani. Maali lähestyi, ketään ei näkynyt. Oikeasti, mitä tapahtuu? Herran jumala, minä voitan. 

Lauantai, 800m

Olisin halunnut juosta kovempaa. Olisin halunnut lähteä juoksemaan ajasta. Uhkarohkeasti, täysillä. Se oli alkuperäinen suunnitelmani; vetää kasi niin kovaa kuin ikinä pääsisin. Edellispäivän tonnivitosen ja edellisviikon Kalevan kisa -urakan jäljiltä kroppa tuntui kuitenkin väsyneeltä, eikä verkassa herkkyydestä ollut tietoakaan. Tonnivitosen verkkajaloilla ennätysjuoksu olisi ollut hyvinkin mahdollinen, mutta tämä päivä ei ollut niin hyvä. Päätin siis unohtaa ennätyshaaveet ja juosta vain ja ainoastaan mestaruudesta. 

Tämä juoksu mua ei jännittänyt. Oli tosi varma olo, vaikka jaloissa tuntuikin vielä edellisen juoksun rippeet. Olin kasannut itselleni melkoisen määrän paineita, mutta tällä kertaa niistä oli enemmän hyötyä kuin haittaa. Suunnitelmani oli sama kuin edeltävänä päivänä: juttu ratkaistaisiin vasta viimeisen kakkosen aikana. 

Ensimmäinen kakkonen mentiin hyvää vauhtia, ja väliaika oli aika tasan kolmekymmentä sekuntia. Kulku jaloissa oli verkan huonoista fiiliksistä huolimatta hyvä, ja mestaruuden nälkä sen kuin kasvoi. Mieli oli ihan tyhjä matkan aikana. Etusuoralla tahti kuitenkin hidastui, ja puolimatkan aika oli 1.04,5 noin suurin piirtein. Vauhti oli siis hidastunut kahdensadan metrin aikana yli neljä sekuntia, mutta se sopi suunnitelmaani erittäin hyvin. Ajalla ei tässä kisassa ollut mitään merkitystä, tässä juostiin sijoituksista. Takasuoralla tahti hidastui vielä entisestään, ja siirryin tarkkailupaikalta kärkeen. Lisäsin tehoja melko tasaisesti, mutta vähän reilu 200m ennen maalia kiri aukesi kunnolla. 

Mä tein sen. Voitin tavoittelemani tuplamestaruuden. Kun vuosi sitten valmennuspalaverissa kirjattiin ylös tämän kauden tavoitteet, ei mestaruuksista uskallettu edes haaveilla. En olisi tuolloin uskonut edes, jos joku olisi kertonut minulle ylipäätään juoksevani nyt kasia ja tonnivitosta - saati sitten sitä, että voitin molempien matkojen Suomen mestaruuden. Tämä vuosi on ollut raskasta muutosten aikaa, mutta rohkeus ja kova työ palkittiin jälleen uuden tavoitteen täyttymisellä. 

Kalevan kisat 2/2

21.7 800m alkuerä

Herätys 7:06, starttiin neljä tuntia. Unta enemmän kuin edellisyönä, mutta vieläkin aivan liian vähän. Kevyt happihyppely karisti enimmät unihiekat silmistä, mutta väsy oli silti kova. Aamupala ei tahtonut oikein mennä alas. Väsy virtasi pois kehosta, kun adrenaliinia tulvi tilalle kuunnellessani kisamusaa ja pukiessani edustuskamat päälle. Ja taas mennään!

Pääsin tokaan erään, josta mulla oli hyvät mahdollisuudet päästä suoraan jatkoon. Tästä syystä mua ei taaskaan oikeastaan jännittänyt. Ajattelin sen olevan aivan tavallinen kasin kisa, ihan samanlaiset kaksi kierrosta kuin aina ennenkin. Toivoin taktiikkajuoksua ja osasin vähän ennustaakin sellaisen olevan edessä. Sitä en tietenkään varmaksi tiennyt, joten lähdin samalla asenteella matkaan kuin edellispäivän nelkulla: noh, katotaan. 

Hölkkäilyksihän se sitten onneksi menikin - ensimmäisen kierroksen väliaika oli päälle 1.09. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä nelkkutaustalla kiri on mulla yleensä vahva, enkä tiedä miten olisin jaksanut kovan kasin kahden kisapäivän jälkeen. Juoksu oli mun osalta tarkkailua viimeiseen 120 metriin asti. Teki tuskaisen paljon mieli lähteä kiristämään jo toisen kierroksen alussa ja jokaisella askeleella siitä lähtien, mutta maltoin odottaa etusuoran alkuun saakka alkuperäisen suunnitelmani mukaan. Kiri irtosi hidasvauhtisen juoksun jälkeen hyvin, eikä tarvinnut puristaa väkisin. 

Erävoitto ja iso Q otettiin ajalla 2.15,59. Veto tuntui kropassa hyvältä ja laittoi edellispäivän happoja liikkeelle. Palautumisen kannalta uskon, että tällainen juoksu sopi tähän väliin oikein hyvin. Valmistautuminen seuraavan päivän finaaliin saattoi alkaa.

22.7. 800m finaali

Tähän asti kaksi lajia ja neljä juoksua olivat tuntuneet vielä ihan hyvältä ajatukselta. Finaalipäivänä tuli raja vastaan. En jaksanut enää. En jaksanut psyykata itseäni. En jaksanut latautua taas uutta suoritusta varten. Verkka tuntui kropassa mahdottoman raskaalta. En saanut edes tsempattua itseäni, kroppa ja mieli olivat pelkkää väsynyttä mössöä. Halusin päästä tilanteesta pois helpoimman kautta, sillä olin liian väsynyt vaatimaan itseltäni sitä, mihin resurssit riittäisivät. Olin yksinkertaisesti ihan puhki, niin puhki että itketti. Jännitti, kiukutti ja ahdisti. 

"'Cause sometimes you just feel tired, feel weak 

and when you feel weak you feel like you just wanna give up 

but you gotta search within you

tryna find that inner strength and just pull that shit out of you

and get that motivation to not give up 

and not be a quitter, no matter how bad you wanna just fall 

flat on your face and collapse" - Eminem

Ennen juoksua en yleensä saa ruokaa alas. Nyt söin pari tuntia ennen verkalle lähtöä suuren annoksen ruokaisaa pastasalaattia, mistä olin hetken jopa onnellinen: sain kerrankin syötyä kunnolla ennen kisaa. Hymy hyytyi, kun verkalle lähtiessä huomasin, ettei ruoka ollut laskeutunut yhtään. Mulla ei ole koskaan ollut tämän tyylistä ongelmaa, ja olen aina voinut hyvin syödä ennen kovia treenejä. Ruuan laskeutumattomuus ja jännitys aiheuttivat mulle tosi huonon olon. Oksetti koko ajan. Tästä syystä tein ihan minimaalisen verkan. Vielä callingissakin mietin, kävisinkö vessassa oksentamassa. Kun tuohon fyysiseen oloon lisäsi vielä henkisen väsymyksen ja siitä seuraavan luovuttajafiiliksen oli horror mix aikalailla valmis. En pystynyt puhumaan, hymyilemään tai ajattelemaan. Olin ihan lamaantunut. Muistan, kun ennen juoksua istuin calling-teltan nurkalla ja tuntui, kuin aivoni olisivat olleet televisio, jossa on kaikki kanavat yhtä aikaa päällä. Kun mieleeni tuli jokin ajatus, en ehtinyt sanoa sitä valmentajalleni ennen kuin se jo katosi mielestäni. Olin aivan sekaisin. Perkeleen jännitys.

Pelkäsin antavani periksi. Tiesin, että mun kroppa kestäisi vielä yhden kovan juoksun. Päästä en ollut niin varma. Pelkäsin, että en pystyisi pakottamaan itseäni huippusuoritukseen. Entä jos matkalla en enää jaksaisikaan yrittää? Nyt tuntui siltä, etten pystyisi. Aivan kuin olisin jo antanut periksi. Oli tosi tyhjä olo - mä vaan olin. Ilmeetön ja eleetön. Olisin varmaan sydämensykettä lukuunottamatta täyttänyt kaikki kuolleen kriteerit.

En taaskaan tiennyt, miten juoksisin. En pystynyt ajattelemaan sitä, joten lähdin vain. Huomasin jo takasuoralla, että pääjoukko lähti mulle aivan liian kovaa vauhtia. En sitten tiedä, olisiko se oikeasti ollut aivan liian kovaa, mutta siinä tilanteessa pääjoukon mukaan lähteminen ei tuntunut järkevältä. Jaloissa kulku oli kuitenkin yllättävän hyvä - täydeksi yllätykseksi tuntui jopa helpolta. Vauhti kakkosporukassa tuntui hieman liian hitaalta, ja menohaluja olisi löytynyt aavistuksen kovempaankin tahtiin. En halunnut kuitenkaan riskeerata mitään, sillä lähtökohdat juoksuun olivat surkeat. En osannut arvioida vauhtia, mutta en olisi uskonut, että ensimmäinen kierros oli 63 sekuntia. Ihan hyvää vauhtia siis sittenkin. (Äitini sanoi ennen juoksua, etten huomaisi huonoa oloa enää kisan aikana. Puolivälissä juoksua todistin hänen olevan ensimmäistä kertaa ikinä väärässä. Oksetti.)

Kärki meni menojaan EM-rajojen perässä, mutta kakkosporukassa ratkaisuja alettiin tehdä parisataa metriä ennen maalia. Viidennestä sijasta käytiin kova kiritaistelu, mikä oli aivan tajuttoman siistiä. En edes muista, koska olisin viimeksi saanut sellaisen taistelun loppuun - urheilua parhaimmillaan. Saavutin maalin viidentenä, ankaran kiritaistelun voittaneena. Ajasta mulla ei ollut minkään tason käsitystä, ei se ainakaan ennätysvauhdilta tuntunut. Sitä se kuitenkin oli. Uusi ennätys kirjattiin nyt 2.09,39. Ei vanhasta enkasta lähtenyt kuin muutama kymmenys, mutta tämä tuli jo paljon helpommin kuin edellinen. 

Olen todella tyytyväinen viidenteen sijaan ja uuteen ennätykseen rankan viikonlopun ja erityisesti rankan viimeisen kisapäivän jälkeen. Oli tosi vaikeaa uskoa itseensä ja pakottaa kroppa huippusuoritukseen. Koko päivän taistelin sitä jatkuvaa pientä vikinää vastaan, joka pyytää mua lopettamaan ja väittää, etten pysty. Maailman siisteintä, että edes noin surkea fiilis ei loppujen lopuksi pysty vaikuttamaan suoritukseen, jos oikeasti on valmis onnistumaan. Jokaiselle, joka ei uskonut mun selviävän hengissä tästä urakkaviikonlopusta (mukaanlukien itseni): selvisin. 

Kuvat: Tero Siivola

Kalevan kisat 1/2

Ilmoittautuessani Kalevan kisoihin molemmille matkoilleni, kasille ja nelkulle, en ehkä ihan käsittänyt, mihin olin ryhtymässä. Tuo viikonloppu oli nimittäin jäätävä työmaa, mutta niin makaa kuin petaa, sitä saa mitä tilaa.

Torstai 19.7. 400m alkuerä

Nelkkuja oli tälle kesälle alla vasta kolme, eikä yksikään niistä ollut onnistunut aivan niin kuin olisin halunnut. Kauden parhaani oli 56,20 ja ennätykseni parin vuoden takaa 56,09. En uskonut minulla olevan realistista mahdollisuutta finaaliin, mikäli suorittaisin tavalliselle tasolleni. Samalla ehkä kaksi prosenttia minusta myös toivoi, että vain yksi juoksu riittäisi ja pääsisin näin valmistautumaan kasin koitoksiin paremmin. Kasi oli näissä kisoissa itselleni se pääjuttu, joten halusin sen onnistuvan täydellisesti. Tiesin kuitenkin, että kropassa oli paljon enemmän ja parempaa annettavaa, kuin mitä olin aikoihin saanut ratakierroksella kilpakentille saakka, joten finaalipaikka oli kaikesta huolimatta mielessä. 

Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu lukion esseetehtävältä, jonka aiheesta en oikeasti tiedä mitään, mutta josta yritän silti parhaani mukaan saada uskottavaa tekstiä aikaiseksi. Minulla ei nimittäin ole minkään tason muistikuvia tästä juoksusta. Lunttasin äsken tuloksista olleeni ensimmäisen erän kolmas kauden parhaallani 56,16. Juoksun jälkeen muistan olleeni pettynyt ennätyksen parantumattomuuteen ja suoritukseen muutenkin. En saanut sitä tulemaan loppuun asti tarpeeksi hyvin, sillä keskityin rohkeaan lähtöön (jossa yleensä olen suorastaan surkea tosi paikan tullen).  En jälleen kerran uskonut saavuttaneeni finaaliin riittävää aikaa. Ensireaktioni nähtyäni pienen Q-kirjaimen nimeni perässä taisi olla jotain suuntaan "Apua" tai "Ei hitto". Miten mä muka jaksan?

Hyvän loppuverkan, hotellille paluun ja suihkun jälkeen kello oli jo sata. Ruokapaikkavaihtoehdot olivat siihen aikaan erittäin vähissä, ja jouduimme tyytymään johonkin ei-niin-maukkaaseen-saatika-urheilijaystävälliseen ravintolaan. Nukuin torstain ja perjantain välisenä yönä viisi tuntia,  sillä hotellihuone oli tajuttoman kuuma ja myöhäinen juoksu ja ruokailu pitivät hereillä myöhälle yöhön. 

Perjantai 20.7. 400m finaali

Koko päivän yritin olla ajattelematta tulevaa kisaa, ja kehitin kaikenlaista muuta ajateltavaa. Valmistautumiseni koostui pääasiassa lepäilystä ja syömisestä, sillä edellispäivän alkueristä oli syytä palautua hyvin. En enää koskaan halunnut nähdä ennätykseni paikalla kaksi vuotta vanhoja numeroita. Oli siis oltava ennätyskunnossa. Alkueristä oli aika tasan 24 tuntia, ja surkeat yöunet ja ruokailu stressasivat. En uskonut olleeni palautunut edes lähelle optimaalista tasoa.

Jalat tuntuivat kuitenkin verkassa paljon paremmilta kuin alkueräpäivänä, mikä viimeistään vakuutti minut siitä, että eilinen veto ei haitannut kroppaa enää juuri ollenkaan. Myös fiilis oli hyvä, ei jännittänyt ja olo oli rento. Valmistautuminen oli hauskaa, enkä malttanut odottaa starttia.

Urheilijaesittelyssä vilkaisin murhaavasti screenille, jossa kuvani alla luki ennätykseni 56,09. Vilkutin sille ivalliset hyvästit ja päätin, että tämä oli viimeinen kerta, kun tuijottaisin noita numeroita yhdessä PB-kirjainyhdistelmän kanssa. En antanut itselleni muita vaihtoehtoja. Se olisi korkea aika mennä nyt.

"Okei. Kalevan kisa -finaali, 400 metriä. Mites tää nyt menikään? Tai siis, mitä mä teen? En ainakaan juokse samalla tavalla kuin eilen. Mutta mites sitten? En mä nyt voi yhtään hitaampaakaan lähteä. Apua, nyt pitäis tietää jo. Miten mä juoksen???" panikoin asettautuessani telineisiin. Olisi ehkä voinut miettiä noita juttuja vähän aikaisemminkin. Kumarruin telineisiin, puhalsin ilmat ulos keuhkoista ja perinteisen "V*tun täysillä" -tsemppauslauseen sijaan vastasin itse itselleni äsken esittämiini kysymyksiin lyhyesti ja ytimekkäästi: "Noh, katotaan."

Ei siis minkäänlaista suunnitelmaa, taktiikkaa tai etukäteen suunniteltua vauhdinjakoa. Enkka vain piti tehdä. Lähdin ehkä ainakin periaatteessa rennommin liikkeelle kuin edellisenä päivänä. En kiinnittänyt muihin juoksijoihin mitään huomiota, "Noh, katotaan" -taktiikka kun toimii sillä tavalla.  Takasuora tuntui lennokkaalta ja helpolta. Viimeiseen kakkoseen sain kohtuu helposti lisättyä tehoa ja voimaa, ja vielä aivan lopussakin juoksu tuntui voimakkaalta. Vauhdinjako tuntui juuri sopivalta, nappionnistumiselta suhteessa sen päivän kuntoon. Tuntui kotoisalta. Tuntui pitkästä aikaa oikealta nelkulta, siltä miltä sen pitäisikin tuntua. Haluaisin osata kuvata sitä tunnetta jotenkin omaperäisesti, mutta osuvimmin saan sitä kuvailtua sanomalla, että joka ikinen askel oli pelkkää kivaa. Siis niin kivaa. Ihanaa. Parasta.  Ei väkisin puristamista, ei epävarmuutta, ei stressiä ajasta tai sijoituksesta. Kivaa, varmaa tekemistä.

Ensimmäistä kertaa alle 56 sekuntia; 55,82 ja seitsemäs sija aikuisten suomenmestaruuskilpailuissa. Ja hei vaan vanhalle ennätykselle, ei todellakaan tule ikävä.

Koskaan ei ole oksentaminen ollut niin lähellä juoksun jälkeen (fun fact: en ole ikinä oksentanut happokrapulassa). Oli aivan järkyttävän huono olo, siis ihan hirveä. Roskisten halailun ja jääkylvyn jälkeen raahauduin pitkälle verkalle. Seuraavaan starttiin 15 tuntia.

Kuvat: Tero Siivola

Vähän harmittaa - MM Tampere 2018

Moi! Olen kohtuu myöhässä tämän tekstin kanssa, ja julkaisukin tapahtuu vähän epäloogisena ajankohtana, mutta koittakaa kestää! Viikonlopun aikana tulee ulos vielä postaus Kalevan kisoista ja alkuviikosta oman ikäluokan SM-kisoista, joten luettavaa riittää lähiaikoina ;-)

Kroppa oli tuntunut raskaalta jo karnevaaleista asti. Ennen pikajuoksukarnevaalien nelkkua sanoin, etteivät jalkani ole koskaan tuntuneet niin huonoilta. Olin ihan puhki. Valmistava treeni MM-kisoihin jäi kesken, koska juoksusta ei tullut yksinkertaisesti yhtään mitään. Maanantain, eli kisaa edeltävän päivän verkkatreeni ei hirveästi lohduttanut myöskään, lähinnä toisin päin. 

Kisaverkka kulki aluksi kaikesta huolimatta hyvin, ja koordinaatioita tehdessäni totesin, ettei niin herkkää ja hyvää fiilistä ollut tässä kropassa aikoihin nähty. Pitkät aukaisuvedot taas tuntuivat järkyttäviltä. Raskailta, hapottavilta ja hengästyttäviltä. Kaikki muu siis sujui paitsi juoksu. En ymmärtänyt antaa sen häiritä ja hyvä niin. Huonoista tuntemuksista huolimatta uskoin, että sinä päivänä mentäisiin vielä kovempaa kuin koskaan. Fiilis oli todella hyvä - olin toteuttamassa unelmaani, tekemässä sitä, mistä olin koko ikäni haaveillut. Eikä jännittänyt ollenkaan.

Odottelin koko aamun sitä arvokisafiilistä. Sitä hetkeä, kun tajuan, että nyt mennään. Että nyt on elämäni isoin päivä. Että olen maailmanmestaruuskisoissa. Yksi maailman parhaista. Sitä fiilistä ei kuitenkaan tullut, ei missään vaiheessa. Se tuntui aivan tavalliselta kisalta, eikä millään tavalla erityiseltä. Istuskelin kentällä lähtöviivan takana ja ihailin säätä. Nätti päivä. Ei pienintäkään jännityksen häivää, muka. Se vähän harmitti, sillä tuota fiilistä olin odottanut kaikkein eniten. Sitä mä oikeastaan lähdin juoksulta hakemaan, ennätyksen lisäksi tietenkin. MM-fiilis oli syy, miksi olin koko elämäni sinne halunnut. En kokenut jännittäväni juoksua, mutta jännitys näyttäytyi mun kohdalla tällä kertaa näin. Ympärilläni kisat olivat huikeat, hieno fiilis, kotiyleisön kova kannustus ja sellainen hienon mahdollisuuden tuntu ilmassa. Itse elin jännitykseni kanssa jossain kuplassa, joka suodatti tämän kaiken ulkopuolelleen. Isoissa kisoissa mulle on käynyt näin tosi usein. 

Ensimmäinen kova veto kentälle päästyäni oli ehkä kesäni järkyttävin. Jalat menivät yhtäkkiä ihan tukkoon ja velliksi. Meinasin kirjaimellisesti kaatua parin ensimmäisen askeleen aikana, ja jalkani sotkeutuivat toisiinsa. Kuvailin myöhemmin tunnetta valmentajalleni suurin piirtein näin: aivan kuin olisin istunut koko yön lentokoneessa ja lähtenyt heti jaloille noustuani juoksemaan. Otin toisenkin vedon. Ehkä aavistuksen parempi, mutta ei silti merkittävää eroa. Siinä vaiheessa säikähdin. Mitä helvettiä mun kropalle tapahtui? Oliko se jotain parasympaattisen hermoston pelleilyä vai näinkö painajaista?

Viimeiset minuutit ennen juoksua muistini on päättänyt poistaa pysyvästi. Olo oli uskomattoman tyyni ja rauhallinen, ja oli ainakin lähellä lipsua jo liiallisenkin välinpitämättömyyden puolelle. Voisin kuvailla sitä myös lamaantuneeksi. "Radalta kaksi: Veera Perälä, Suomi Finland!" Yleisö taputti ja hurrasi. Sen lyhyen sekunnin ajan minulla oli MM-fiilis, kiitos. 

Horjuin lähtöviivalla. Komentojen välissä oli hirveästi aikaa. Säikähdin pamahdusta kuin pikkulapsi ensimmäisissä kilpailuissaan. Ensimmäinen satanen oli todella epätasainen, sillä tarkkailin jatkuvasti ulkoradalta lähtevien vauhtia, ja yritin päätellä, juostaisiinko tässä kovaa vai saisinko toivomani taktiikkajuoksun. Selvisi heti, että sitä en tulisi saamaan. Jalkani tuntuivat hirveiltä jo ensimmäisten askelien jälkeen, ja samat tuntemukset menivät myös päähäni. En osannut nauttia juoksemisesta. Ryhmittäydyimme sisäradalle, itse jäin suunnitelmani mukaan jonon hännille roikkumaan. Ensimmäinen kaksisataa meni kolmeenkymmeneen sekuntiin, eli vauhti oli juuri sopiva. Kolmensadan metrin jälkeen muistan miettineeni, että tälläistäkö tämä sitten on. 

Tätäko muka olen odottanut, tästäkö muka olen haaveillut? Ei tämä tunnu miltään. Apua, en jaksa. Perkele. 

Ensimmäinen kierros oli alle 61 sekuntia, kärjellä alle minuutin. En itse katsonut kenttäkelloa, ja sain kuulla väliajan vasta myöhemmin. Jälkeenpäin olen miettinyt, olisiko lopputulos ollut erilainen, jos olisin tässä vaiheessa ymmärtänyt olleeni kirkkaasti ennätysvauhdissa. Keskityin jaksamaan, keskityin olemaan antamatta periksi. Juoksu tuntui edelleen todella raskaalta, mutta en juostessani ymmärtänyt vauhdin olevan niin kova. Se tuntui ihan tavalliselta vauhdilta, aivan sopivalta, vaikka kroppa olisikin voinut jäädä matkalle. Kolmesataa metriä ennen maalia tiesin, että vauhtia olisi lisättävä. Sitä en uskaltanut tehdä, sillä tosissani pelkäsin jääväni matkan varrelle. En yksinkertaisesti jaksanut. Olin koko matkan luullut olevani joukon viimeinen, mutta takasuoralla tanskalainen tuli vielä ohi. Loppukiristä en muista mitään. 

Juoksun jälkeen oli kummallinen fiilis. Vastasin jokaiselle kisasta kysyneelle, että vähän harmittaa. En kuitenkaan ollut kovin pettynyt suoritukseeni. Vähän harmitti se, että en onnistunut tavoitteessani. Vähän harmitti sekin, että en pystynyt nauttimaan ainutlaatuisesta mahdollisuudesta. Vähän enemmän harmitti se, että juoksu tuntui aivan kamalalta. Periaatteessa aikani 2.12 oli ihan tavallista tasoani, ei mitenkään huono. Ja olin sentään päässyt maailmanmestaruuskisoihin. Näistä kahdesta asiasta läheiseni jaksoivat minua muistuttaa aika monta kertaa.

Tilanteeseen nähden jo pelkästään se, että pystyin suorittamaan tavalliselle tasolleni, on todella hienoa, ja siitä pitäisi olla kiitollinen. Olenkin. Alkukesä oli suuri urakka, ja MM-rajajahti oli pitkä projekti. Arvokisakokemus oli jokaisen kyyneleen, hikipisaran ja maitohappomolekyylin arvoinen. Rankka kisarupeama oli hieno päättää maailmanmestaruuskisoihin, ja suunnata katseet seuraavaan koitokseen Jyväskylän Kalevan kisoihin. En voi väittää, etteikö tämä olisi kaikesta huolimatta ollut ehdottomasti tähänastisen urani kohokohta. 

Oma kisani oli kisaviikon ensimmäisen päivän aamuna, ja tuo hieno kisafiilis tuli vasta parin päivän viiveellä. Jännitys vei fiiliksen omasta suorituksestani, mutta onneksi minulla oli koko viikko aikaa ymmärtää, mihin olin oikeasti päätynyt. Sain loppuviikon seurata kisoja, toisten onnistumisia ja valmistautumisia, treenata uusien ihmisten kanssa ja olla osana huippua joukkuetta. Ja olihan se nyt loppujen lopuksi siistiä. Sain viikon aikana paljon mittaamattoman arvokasta kokemusta, uusia kavereita ja ikuisia muistoja. Sain olla mukana kotimaassani järjestettävässä maailman kansainvälisimmässä urheilutapahtumassa tekemässä sitä, minkä osasin parhaiten. Onko parempaa?

Tarina MM-rajan takana

MM-kisat eivät koskaan olleet virallinen tavoitteeni. Ne olivat unelma tai haave tai miksi sitä nyt sanotaankaan, sellainen "vitsi miten hienoa se olisi" -ajatus. Haaveilin siitä, että yllättäisin itseni onnistumalla ja pääsisin mukaan kilpailuihin. Sitten tiputin suuruudenhullun minäni maan pinnalle ja muistutin itseäni siitä, missä mennään. 

Hallikaudella juostuani ensimmäisen kasini sitten kesän 2016 uskalsin ensimmäistä kertaa ajatella, että MM-raja ei olekaan mahdoton haave. Se voisi olla tavoite. Hallikausi, joka ensin moninkertaisti uskoni omiin kykyihini lopulta kuitenkin romutti itseluottamukseni. Se päättyi pari viikkoa suunniteltua aikaisemmin yksinkertaisesti överiväsymykseen. Kahden viikon treenilepoa seurasi kaksi viikkoa influenssaa, jonka jälkeen toiset kaksi viikkoa vietin edelleen sängynpohjalla jälkitaudin kourissa. Vaikka neljänkymmenen asteen kuume tuntui fyysisestikin järkyttävältä, olivat nuo kuusi lepoviikkoa henkisesti helvetisti hankalampia. Kuuden viikon aikana annoin ehkä kuusisataa kertaa periksi. Heitin pyyhkeen kehään, luovutin. Ihan sama. Ei tästä kaudesta tuu mitään. Suorastaan säälin itseäni ja selittelin, että on ihan ok epäonnistua, ei ollut itsestä kiinni, plaaplaaplaa.

Maaliskuun lopulla aloin päästä vihdoin taas treeneihin kiinni. Portugalin pariviikkoinen leiri sujui jo ihan hyvin, ja ensimmäistä kertaa sairastelun jälkeen uskoin, että ei tästä kesästä välttämättä ihan katastroifia tulekaan. MM-haave kaivautui jälleen esiin jostain syvältä aivojeni syövereistä. Kunnes ptsädäm! Toukokuun puolivälissä kilpailukauteen valmistautuminen keskeytyi ja flunssa taivutti minut jälleen viikoksi vällyjen väliin. Tasan kuukausi myöhemmin sairastuin veljeni tartuttamana oksennustautiin (huolimatta siitä, että muutin pariksi päiväksi ulkorakennukseen karanteeniin pysyäkseni terveenä), heh. 

Vaikka kevääseen sisältyi paljon myös hyviä ja kovia treenijaksoja, onnistuneita harjoituksia ja selkeää edistystä, on taistelu ollut rankkaa. Usko tekemiseen oli loppumaisillaan useaan otteeseen, ja itseluottamusvarastot varmasti alempana kuin ferritiinit viime vuonna. Uudet lepoviikot ja vaikeudet tuntuivat joka kerta iskulta kasvoille. Aina, kun aloin päästä takaisin radalle ja uskoa itseeni, tuli eteen uusi ongelma ja heitti minut takaisin lähtöpisteeseen. Elin on/off -suhteessa MM-rajahaaveideni kanssa. Suhde oli väkivaltainen, välillämme vallitsi jatkuva luottamuspula ja vaikeissa tilanteissa ne jättivät minut yksin. Kävin myös puhumassa asiasta psykologille.

Kesän ajan olen kuitenkin uskonut pystyväni. Enemmän tai vähemmän, hieman vaihtelevissa määrin, mutta uskonut kuitenkin. Juoksin kolme kertaa parin sekunnin päähän tavoitteestani, ja jokainen juoksu lisäsi tunnettani siitä, että kovempaakin pääsisi. Maailma järjesti jokaiselle kisapäivälle kaikenlaisia muuttujia, joiden piikkiin pari sekuntia oli helppo laittaa minäpystyvyyttään suojellen. Viimeinen mahdollisuuteni juosta raja piti olla 24. kesäkuuta Saarijärvellä. Olin varmempi kuin koskaan aikaisemmin. En onnistunut. Taas se pari sekuntia. En tulisi olemaan MM-joukkueessa.

Kisakesäni on tähän mennessä ollut hektinen ja stressaava, henkisestikin siis raskas. Purskahdin Saarijärven juoksun jälkeen helpotuksen kyyneliin - enää ei tarvinnut stressata, keskittyä ja valmistautua. Kaikki voitava oli tehty, ja nyt se oli ohi. Vihdoin. Siinä hetkessä en edes harmistunut rajan rikkoutumatta jäämisestä, olin vain ja ainoastaan helpottunut. Suuntasin fokuksen Kalevan kisoihin ja olin hyvin lähellä Provinssi-lippujen tilaamista. Kaipasin vain pienen breikin urheilustressistä, jotta jaksaisin taas puristaa loppukesän.

Sitten sain puhelun Suomen urheiluliitolta: jos juokset torstaina alle 2.10, olet joukkueessa. Vaikka ennen juoksua pakokauhussani nauraen kirosinkin vihaavani tälläisiä uusia mahdollisuuksia, olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen lisänäytöstä, jonka sain Jämsän karnevaaleille. Vielä yksi mahdollisuus yrittää. Vielä yksi mahdollisuus näyttää, että minusta on siihen. Päätin onnistua.

Tähän aikaan edelliskesänä en ollut edes päässyt avaamaan kautta päämatkallani, enkä voinut kuvitellakaan kasin juoksemista. Viime vuonna en tehnyt yhtään ennätystä. Nyt, 2. heinäkuuta, olen tehnyt yhdeksän. Tammikuussa juoksin ensimmäisen kasini kovana harjoituksena. Nyt olen matkalla maailmanmestaruuskilpailuihin. Tähän saakka olen lahjakkaasti pystynyt välttelemään näitä kliseisiä ilmauksia, mutta nyt en enää pysty: matka oli pitkä ja kivinen, mutta kaiken epävarmuuden jälkeen tämä tuntuu uskomattoman hyvältä - vaikeuksien kautta voittoon. Ei ollut helppoa eikä aina niin kivaakaan, mutta nyt olen käsittämättömän järjettömän tajuttoman onnellinen, etten antanut periksi.

Toivon tämän tekstin olevan paluu sorvin ääreen täällä blogin puolella, sillä viime tekstistä on kulunut jo kuukausi jos toinenkin, stressaantuneena kun kirjoittamisesta ei tahdo tulla yhtään mitään. Isoja juttuja tulossa, pysykää kuulolla!

Mini-Veera

Saavuttaessani tänään tuon pitkään odotetun, aikuisuuteen minut yhdellä huitaisulla heilauttavan kahdeksantoista ikävuoden rajapyykin, ajattelin olevan korkea aika kertoa teille siitä, millainen olin lapsena. (Eli eilen, sillä nythän olen aikuinen?) 

Poikien perässä

Mun oli pienenä pakko pysyä poikien perässä. Pelattiin ja leikittiin kaikenlaisia juoksuleikkejä, enkä tietenkään halunnut hävitä. Haasteita tuotti se, että kaikki kaverini olivat poikia. Olen siis tottunut hiukan rajumpaan hippaan, jossa välillä heittäydyttiin toisen eteen poikkiteloin ja toivottiin kaatumista, tai törmättiin tahalleen yhteen. Ja aina piti juosta täysiä voittaakseen, eikä sekään riittänyt.

         Puolivuotiaasta asti olen kulkenut erilaisissa jumpissa ja liikuntakerhoissa, joista siirryin myöhemmin telinevoimisteluun ja siitä joukkuevoimistelun pariin. Sain pienenä tehdä aina oikeastaan mitä halusin. Tällä tarkoitan puihin ja leikkimökin katolle kiipeämistä, ojien yli hyppimistä ja kynnetyllä pellolla juoksemista. Isäni neuvoi minua pienenä liikkumaan aina juosten, kun mahdollista, eikä tuo tapa ole vieläkään tahtonut kadota. Voimistelun rinnalla pelasin välillä jalkapalloa ja yleisurheilin tehden kaikkia lajeja heittoja ja seivästä lukuunottamatta. Joukkuevoimistelu jäi 12-vuotiaana, jolloin aloin myös harjoittelemaan määrätietoisemmin juoksua, sain henkilökohtaisen valmentajan ja aloin nähdä tulevaisuuteni juoksun kanssa.

Pippurinen pelle

Asenteeltani olin aikamoinen pelle, ja suhtauduin kaikkeen huumorilla. Samalla osasin olla pippurinen tapaus, ja tein asioita omien vahvojen näkemyksieni ja fiilisteni mukaan. Esimerkkinä luonteenpiirteistäni toimikoon vaikka se, että näytin lapsena aina kieltä kannustajille ja kameroille kesken kisan, tai vastasin heidän Ota edestä selkä kiinni! -kannustushuutoonsa tiuskaisemalla "Oo hiljaa" tai "Emmä jaksa". Tämä siis oikeastaan vanhemmilleni, pilke silmäkulmassa ja ihan hyväntahtoisesti kuitenkin. Kun kerran eksyin kävelyn piirinmestaruuskisoihin (jotka muuten voitin?), juttelin isäni kanssa matkalla. Muistan kysyneeni, saanko tyylipisteitä, jonka jälkeen nauroimme molemmat. Osasin pitää kisoissa aina hauskaa. Vuosia sitten kisarutiiniini kuului eräs hyppelytanssi, jota tanssin aina jännittäessäni.

             Kuten sanoin, kontrastina jatkuvalle iloisuudelleni oli myös vähän toisenlaista asennetta. Olen pienestä asti ollut melkoinen drama queen. Lopetin yleisurheilun lopullisesti neljävuotiaana, kun yksi poika tökkäsi mut alas korkeushyppypatjalta. Typerä poika, en enää ikinä urheile. Aitajuoksu-uranikin katkesi ensimmäiseen PM-kullan häviämiseen. Lopetin kestävyysjuoksun vuonna 2010 keskeyttäessäni ehkä jokaisen tonnin kisan, jonka viivalle olin joutunut. Huijasin kaikkia, että mua sattui kantapäähän, vaikka oikeasti ei vaan ollut kivaa juosta. (Onko sattumaa, että keskeytin aina vain huomatessani häviäväni? Hmm...) Pitkät matkahan ovat ihan kamalia pienelle tytölle, ihan sääliksi käy!

Toistumiseen pelle.

Tyylini oli melko... Noh. Käytin aina erilaisia kampauksia kisatessani, ja suunnittelin asuni tarkkaan.  Minua harvemmin näki seuravaatteissa, sillä käytin mielummin omia, vähän erilaisempia kisa-asujani. Olin myös aina seuracupeissa ja viesteissä koristanut koko kroppani hiusnauhoilla, SSU-logoilla, kasvomaaleilla ja sinisellä eyelinerilla. Värjäsin yksiin viesteihin jopa hiusteni latvat siniseksi, en onneksi pysyvästi. Paljastan tähän nyt kuvan, jota häpeän kaikkein eniten tässä maailmassa. Minä EM-kisoissa, Suomi-fanina. Nauttikaa ladies and gentlemen!

Pohja harjoitteluun voimistelusta

Harjoittelin todella monipuolisesti, söin, nukuin ja elin. Plaaplaaplaa. Vaikka edelliset ovatkin todella tärkeitä tekijöitä tiellä menestykseen, pidän kuitenkin kaikkein tärkeimpänä sitä, että olen aina rakastanut harjoitella. Se on ollut niin ihanaa, oli jo pienenä. 

         12-vuotiaaksi asti kuljin viisi kertaa viikossa parin tunnin voimistelutreeneissä, jonka jälkeen siirryin nykyisen valmentajani hoiviin. Voimistelussa kehittyivät kaikki urheilijalta vaaditut perusominaisuudet, joten sain lajista hyvän pohjan tulevaisuutta ajatellen. Harjoittelu ei ole perusrungoltaan juurikaan muuttunut edes kuuden vuoden aikana siirryttyäni Mikon valmennukseen, mutta määrää, vaikeusastetta ja tehoja on lisätty huomattavasti tottakai. 

        Ensimmäiset kisani kisasin kuitenkin jo 9-vuotiaana, vaikka määrätietoinen harjoittelu alkoikin vasta myöhemmin muiden lajien jäädessä pois rinnalta. Kävin ensimmäisistä kisoistani asti seuran järjestämissä yhteistreeneissä, minkä nyt voimistelulta ehdin. Junnuna keskityin harjoittelussani monipuoliseen perustekemiseen ja harjoittelin harjoittelemaan. Eikä aina tarvinnut treenata, jos ei jaksanut.

Edelleen samoilla piikkareilla

Aikaisemmin mainitsin lopettaneeni kestävyysjuoksun 10-vuotiaana. Jostain kumman syystä kuitenkin löysin itseni PM-maastoista 2011, ja tuolla saavutetun piirinmestaruuden siivittämänä lähti kestävyysjuoksu-urani uudelleen nousuun. Muistan edelleen tuon juoksun viimeiset 300m kuin eilisen päivän. Tuo kisa on painunut ikuisiksi ajoiksi mieleeni yhtenä huippuhetkistäni. Pääsin jopa ensimmäistä kertaa lehtihaastatteluun kullan johdosta, vau!

    Vattenfall-finaalit ovat olleet silti kaikkein mieleenpainuvimpia kokemuksia urheilun varhaisvuosilta, ja niissä olen myös saavuttanut itselleni isoja asioita. Olenkin kirjoittanut tänne jo muutama vuosi sitten melko tarkat kuvaukset vuosien 2012 ja 2013 kisoista, käykää lukemassa ne tästä  ja tästä. 

           Niiden lisäksi muistan erityisen hyvin yhden kasisatasen vuodelta 2013, kun juoksin Suomen ylipitkän radan kaikkien aikojen kärkiajan hallissa. Viimeinen kuva on tuosta juoksusta, ja tarkimmat huomaavat, että vedin puolitoista kuukautta sitten samat piikkarit jalassa yhden kasin. Pysyivät ne silti vielä ainakin tuon kisan verran kasassa. (Ostakaa mulle piikkarit synttärilahjaks?)

En olisi koskaan uskonut

Kymmenvuotiaana oli niin helppo olla. Kaikki kisat olivat oikeastaan yhtä suuria keskenään - jokainen voitto tuntui yhtä hyvältä, jokainen nelossija ärsytti yhtä paljon, oli kyseessä sitten piirinmestaruuskisa tai seuran järjestämä pikkukisa syyssateessa. Tilastoista ei ollut tietoakaan, enkä itse ainakaan osannut edes kaivata niitä. Onneksi en tiennyt niistä. Ja voi että, mitä ovat hapot? Ainoa rajoite tuolloin oli hengästyminen. Ei voinut juosta kovempaa tonnilla, kun hengästytti liikaa. Tai "sattui kantapäähän". Itse selvitin happojen salaisuuden ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana, kun noutaja tuli hakemaan etusuoran alussa Lahden Vattenfall-finaalissa. Sen jälkeen en olekaan tästä ihanasta pahoinvointia ja euforiaa tuottavasta aineesta halunnut  enkä päässyt eroon. Vannoutunut maitohappoholisti. 

            Multa on usein kysytty, että olisinko pienenä uskonut pääseväni tähän tilanteeseen, jossa olen nyt. Vastaus on ei. En todellakaan olisi. Pienenä tähtäin oli aina seuraavassa kisassa, jos edes sinne asti ymmärsi ajatella. SM-kisat, Suomen ennätykset ja Ruotsi-ottelut eivät käyneet edes mielessä, ja olemassa oli vain se yksi hetki, jota parasta aikaa elin. Harjoittelu oli aina yhtä mukavaa ja hauskaa, eikä ollenkaan totista tai tavoitteellista. Kunhan urheilin. 

         Kun nyt olen selaillut vanhoja kuvia ja muistini syvimpiä syövereitä, olen vahvistanut hypoteesini: ihmiset eivät juurikaan muutu, vaan oppivat olemaan hillitympiä versioita omista itseistään. Minä ainakin olen ihan samanlainen Pelle Pippurinen kuin kymmenen vuotta sitten, ja voisin ihan hyvin näyttää sinulle kieltä kesken SM-finaalin. Tai en. Olenhan jo aikuinen. Vaikka minä olenkin pysynyt ainakin pohjimmiltaan ihan samanlaisena, on urheilu muuttunut paljon. Tässä on nyt hirveästi enemmän pelissä kuin koskaan ennen, tästä on tullut määrätietoista ja tavoitteellista, eikä menestyksennälkä näytä sammuvan vielä pitkään aikaan. Urheilu on myös kasvattanut mua uskomattoman paljon, mistä oon todella kiitollinen.

       Minusta on erittäin tärkeää muistaa aina, mistä on tullut ja miksi. Pyrin pitämään lapsenmielisyyteni mukana tekemisessä, pilkkeen silmäkulmassa ja SSU:n logon poskessa. Koska miten sä voisit ikinä tietää, mihin oot menossa, jos et edes muista, mistä lähdit?

Kaikki kuvat viimeistä lukuunottamatta osoitteesta https://ssuseinajoki.kuvat.fi.