Herätys 7:06, starttiin neljä tuntia. Unta enemmän kuin edellisyönä, mutta vieläkin aivan liian vähän. Kevyt happihyppely karisti enimmät unihiekat silmistä, mutta väsy oli silti kova. Aamupala ei tahtonut oikein mennä alas. Väsy virtasi pois kehosta, kun adrenaliinia tulvi tilalle kuunnellessani kisamusaa ja pukiessani edustuskamat päälle. Ja taas mennään!
Pääsin tokaan erään, josta mulla oli hyvät mahdollisuudet päästä suoraan jatkoon. Tästä syystä mua ei taaskaan oikeastaan jännittänyt. Ajattelin sen olevan aivan tavallinen kasin kisa, ihan samanlaiset kaksi kierrosta kuin aina ennenkin. Toivoin taktiikkajuoksua ja osasin vähän ennustaakin sellaisen olevan edessä. Sitä en tietenkään varmaksi tiennyt, joten lähdin samalla asenteella matkaan kuin edellispäivän nelkulla: noh, katotaan.
Hölkkäilyksihän se sitten onneksi menikin - ensimmäisen kierroksen väliaika oli päälle 1.09. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä nelkkutaustalla kiri on mulla yleensä vahva, enkä tiedä miten olisin jaksanut kovan kasin kahden kisapäivän jälkeen. Juoksu oli mun osalta tarkkailua viimeiseen 120 metriin asti. Teki tuskaisen paljon mieli lähteä kiristämään jo toisen kierroksen alussa ja jokaisella askeleella siitä lähtien, mutta maltoin odottaa etusuoran alkuun saakka alkuperäisen suunnitelmani mukaan. Kiri irtosi hidasvauhtisen juoksun jälkeen hyvin, eikä tarvinnut puristaa väkisin.
Erävoitto ja iso Q otettiin ajalla 2.15,59. Veto tuntui kropassa hyvältä ja laittoi edellispäivän happoja liikkeelle. Palautumisen kannalta uskon, että tällainen juoksu sopi tähän väliin oikein hyvin. Valmistautuminen seuraavan päivän finaaliin saattoi alkaa.
Tähän asti kaksi lajia ja neljä juoksua olivat tuntuneet vielä ihan hyvältä ajatukselta. Finaalipäivänä tuli raja vastaan. En jaksanut enää. En jaksanut psyykata itseäni. En jaksanut latautua taas uutta suoritusta varten. Verkka tuntui kropassa mahdottoman raskaalta. En saanut edes tsempattua itseäni, kroppa ja mieli olivat pelkkää väsynyttä mössöä. Halusin päästä tilanteesta pois helpoimman kautta, sillä olin liian väsynyt vaatimaan itseltäni sitä, mihin resurssit riittäisivät. Olin yksinkertaisesti ihan puhki, niin puhki että itketti. Jännitti, kiukutti ja ahdisti.
"'Cause sometimes you just feel tired, feel weak
and when you feel weak you feel like you just wanna give up
but you gotta search within you
tryna find that inner strength and just pull that shit out of you
and get that motivation to not give up
and not be a quitter, no matter how bad you wanna just fall
flat on your face and collapse" - Eminem
Ennen juoksua en yleensä saa ruokaa alas. Nyt söin pari tuntia ennen verkalle lähtöä suuren annoksen ruokaisaa pastasalaattia, mistä olin hetken jopa onnellinen: sain kerrankin syötyä kunnolla ennen kisaa. Hymy hyytyi, kun verkalle lähtiessä huomasin, ettei ruoka ollut laskeutunut yhtään. Mulla ei ole koskaan ollut tämän tyylistä ongelmaa, ja olen aina voinut hyvin syödä ennen kovia treenejä. Ruuan laskeutumattomuus ja jännitys aiheuttivat mulle tosi huonon olon. Oksetti koko ajan. Tästä syystä tein ihan minimaalisen verkan. Vielä callingissakin mietin, kävisinkö vessassa oksentamassa. Kun tuohon fyysiseen oloon lisäsi vielä henkisen väsymyksen ja siitä seuraavan luovuttajafiiliksen oli horror mix aikalailla valmis. En pystynyt puhumaan, hymyilemään tai ajattelemaan. Olin ihan lamaantunut. Muistan, kun ennen juoksua istuin calling-teltan nurkalla ja tuntui, kuin aivoni olisivat olleet televisio, jossa on kaikki kanavat yhtä aikaa päällä. Kun mieleeni tuli jokin ajatus, en ehtinyt sanoa sitä valmentajalleni ennen kuin se jo katosi mielestäni. Olin aivan sekaisin. Perkeleen jännitys.
Pelkäsin antavani periksi. Tiesin, että mun kroppa kestäisi vielä yhden kovan juoksun. Päästä en ollut niin varma. Pelkäsin, että en pystyisi pakottamaan itseäni huippusuoritukseen. Entä jos matkalla en enää jaksaisikaan yrittää? Nyt tuntui siltä, etten pystyisi. Aivan kuin olisin jo antanut periksi. Oli tosi tyhjä olo - mä vaan olin. Ilmeetön ja eleetön. Olisin varmaan sydämensykettä lukuunottamatta täyttänyt kaikki kuolleen kriteerit.
En taaskaan tiennyt, miten juoksisin. En pystynyt ajattelemaan sitä, joten lähdin vain. Huomasin jo takasuoralla, että pääjoukko lähti mulle aivan liian kovaa vauhtia. En sitten tiedä, olisiko se oikeasti ollut aivan liian kovaa, mutta siinä tilanteessa pääjoukon mukaan lähteminen ei tuntunut järkevältä. Jaloissa kulku oli kuitenkin yllättävän hyvä - täydeksi yllätykseksi tuntui jopa helpolta. Vauhti kakkosporukassa tuntui hieman liian hitaalta, ja menohaluja olisi löytynyt aavistuksen kovempaankin tahtiin. En halunnut kuitenkaan riskeerata mitään, sillä lähtökohdat juoksuun olivat surkeat. En osannut arvioida vauhtia, mutta en olisi uskonut, että ensimmäinen kierros oli 63 sekuntia. Ihan hyvää vauhtia siis sittenkin. (Äitini sanoi ennen juoksua, etten huomaisi huonoa oloa enää kisan aikana. Puolivälissä juoksua todistin hänen olevan ensimmäistä kertaa ikinä väärässä. Oksetti.)
Kärki meni menojaan EM-rajojen perässä, mutta kakkosporukassa ratkaisuja alettiin tehdä parisataa metriä ennen maalia. Viidennestä sijasta käytiin kova kiritaistelu, mikä oli aivan tajuttoman siistiä. En edes muista, koska olisin viimeksi saanut sellaisen taistelun loppuun - urheilua parhaimmillaan. Saavutin maalin viidentenä, ankaran kiritaistelun voittaneena. Ajasta mulla ei ollut minkään tason käsitystä, ei se ainakaan ennätysvauhdilta tuntunut. Sitä se kuitenkin oli. Uusi ennätys kirjattiin nyt 2.09,39. Ei vanhasta enkasta lähtenyt kuin muutama kymmenys, mutta tämä tuli jo paljon helpommin kuin edellinen.
Olen todella tyytyväinen viidenteen sijaan ja uuteen ennätykseen rankan viikonlopun ja erityisesti rankan viimeisen kisapäivän jälkeen. Oli tosi vaikeaa uskoa itseensä ja pakottaa kroppa huippusuoritukseen. Koko päivän taistelin sitä jatkuvaa pientä vikinää vastaan, joka pyytää mua lopettamaan ja väittää, etten pysty. Maailman siisteintä, että edes noin surkea fiilis ei loppujen lopuksi pysty vaikuttamaan suoritukseen, jos oikeasti on valmis onnistumaan. Jokaiselle, joka ei uskonut mun selviävän hengissä tästä urakkaviikonlopusta (mukaanlukien itseni): selvisin.
Kuvat: Tero Siivola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti