Raotin silmiäni, ja huomasin olevani keskellä ei mitään. Ympärillä oli pelkkää peltoa. Ajoimme pientä, kuoppaista hiekkatietä eteenpäin.
Heräsin taas. Koko matkan korviani painaneet kuulokkeet ilmoittivat olemassaolostaan kivulla. "Äiti, missä hitossa me ollaan?" Oltiin jossain liikennevaloissa lehmälaitumien keskellä. Ja siis tää ei ole edes unta.
Seuraavan kerran heräsin Iisalmessa. SM-kisat 2017, niin valmis!
Jos tää olisi kirja tai vaikka novellianalyysi (jota mun täytyisi itseasiassa olla tälläkin hetkellä kirjoittamassa tän postauksen sijaan, kiitos lukio), kuuluisi nyt kertoa miljööstä. No, tämä ei ole kumpikaan edellämainituista, mutta avaan silti hieman. Kenttä oli aivan tajuttoman siisti. Kävin tsekkaamassa paikan torstaina just auringonlaskun aikaan ja oikeasti rakastuin. Sopivan pieni ja sopivan iso yhtäaikaa - sellanen kotoisa. Tartanista piikit rätisivät aika ilkeästi läpi ja alusta oli mondoon tottuneelle jalalle todella pehmeä, mutta muuten ei ole valittamista. Sää taas - noh... Lämpötila vaihteli kymmenen asteen molemmin puolin, omien juoksujen aikaan taisi olla seitsemän astetta. Etenkin perjantaina oli kova tuuli, ja joka päivälle oli jaettu tasaisesti vesikuuroja. Iskä soitti mulle kisaa edeltävänä iltana ja sanoi, että se voittaa, joka pystyy parhaiten pitämään lämmöt päällä. Otin neuvosta vaarin ja vedin kisa-aamuna päälleni viidet housut, paidan ja neljä takkia. Ja säärystimet. Ja paksut sukat. Ja pipon.
Oikeastaan tajusin vasta pari päivää kisan jälkeen, mitä viikonloppuna tapahtui. Tein ensimmäisen ratatreenini SM-viikonlopun jälkeen. Samalla kentällä olin tehnyt vain muutama päivä sitten viimeisen treenini ennen kauden pääkisaa, ja kaikki oli tuolloin vielä edessä. Hymyillessäni nyt mondossa lukevalle Seinäjoki-tekstille kaikki meni vihdoin jakeluun, kertaheitolla. Olen suomenmestari. Kesän paras fiilis, ja ihan tavallisena treeni-iltana Seinäjoen kentällä. Muistelin, miten monta hikipisaraa ja kyyneltä olin jättänyt sille samaiselle radalle tavoitteenani olla sitä, mitä olen nyt. Olin tehnyt kaikkeni sen eteen, raatanut äärirajoilla, ja nyt kova työ palkittiin. Pirun siistii.
Perjantai 25.8.2017
Ulkona oli aivan jäätävän kylmä sää, mutta sain onneksi viipyä lämpimän peiton alla myöhään aamupäivään, koska neljänsadan alkuerät olivat vasta 15:20. Kuten aiemmin mainitsin, puin päälleni miljoona kerrosta vaatetta ja se kyllä kannatti: mulla ei ollut koko viikonloppuna kylmä, ei ollenkaan.
Olin ihan sekaisin ennen viikonlopun ekaa starttia. En pystynyt olla paikoillaan, löin, purin ja kutitin poikaystävääni, olin sietämättömän ärsyttävä, nauroin, hypin, potkin ja juoksin. Eikä mua edes jännittänyt! En ainakaan tiedostanut jännittäväni tai olevani hermostunut juoksun takia, ei ollut paineita eikä pelottanut. Silti olin kuin toinen ihminen, eikä puheestakaan tullut loppua. Kaikki tämä kuitenkin katosi, tai oikeastaan muuttui keskittymiseksi, kun pääsin verryttelemään. Fiilis oli hyvä ja itseluottamus korkealla.
Meillä oli kaksi alkuerää, joista juoksin ensimmäisessä. Ensimmäisen 200m juoksin normivauhtia, mutta aavistuksen rennommin. Toisen puoliskon pystyi ottamaan jo huomattavasti rennommin, eikä loppuun tarvinnut puristaa. Voitin oman eräni, mikä tiesi hyvää finaalin ratajakojen kannalta. Harva pääsee SM-finaaliin ilman tulosta alkueristä - tänä vuonna meitä oli monta. Meidän erästä ei nimittäin saatu aikoja ollenkaan. Lähettäjä pamautti pyssyn toiseen kertaan kun oltiin juoksun puolessa välissä, mikä pysäytti kellon. Lähetys oli muutenkin aivan kamala: komennoista ei saanut laitteiden takia mitään selvää, ja kun meidät nostettiin "valmiit"-asentoon, jouduin nousta tsekkaamaan valmistautuvatko muut radat lähtöön vai oliko edellinen "ylös"-komento. Ja sitten pamahti. Valmentajani kellottama käsiaika painui hieman päälle 58 sekuntiin, ja tulos lupaili hyvää illan finaalia ajatellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti