Thanks for existing mates

Moikka!

"Hei Veera, tuu tänään illemmalla mun kaa vaikka kaupungille?" "Öh, mulla on tänään treenit, mut joskus myöhemmin voin kyllä tulla!" "Aa, okei. Millon ehtisit?" Katson harjotusohjelmaani ja totean, ettei vapaapäivää ole koko viikolla. "Katotaan sit parin viikon päästä vaikka? Eh..." 

             Monet mun kavereista ja varmasti monen muunkin urheilijan kaverit tunnistavat tuon keskustelun. Lähes aina sen jälkeen, kun mua on pyydetty kavereiden kanssa jonnekin, keskustelu etenee juurikin tossa ylhäällä kertomallani tavalla. Uskon, että monetmonet urheilijat mun lisäks tietää ja tuntee tän ongelman. Niin tai, riippuu toki asenteesta pitääkö sitä ongelmana vai ei, mutta kaikkia se joskus häiritsee.

                    Urheilijoita on oikestaan aina, ainakin ennen, pidetty vähän syrjäytyneinä juntteina ilman sosiaalisia taitoja ja kiinnostusta muihin ihmisiin. Hah, niinhän se on ennen melkeimpä ollutkin. Esimerkkinä pomppaa heti mieleen Paavo Nurmi, josta kirjotettuu kirjaa alotin hetki sitten lukemaan. Paras, tai ainoa kaveri oli pari juoksukenkiä ja lenkkipolku. Onneksi nykyään tuokin asia on muuttunut, ja meitä urheilijoita voi pitää jo melkein normaaleina, sivistyneinä ihmisinä. Silti, voin oikeasti hyvällä omalla tunnolla sanoa, että lenkkarit ja liikkuvat jalat ovat mun parhaat kaverit. Tietenkin eri tavalla kuin ihmiset, joita mulla on niitäkin hirveästi tosi tärkeitä. Koska mitä vaan tapahtuu, mitä vaan teen, kun laitan lenkkarit jalkaan ja lähen juoksemaan, suurin osa ongelmista ratkeaa matkan aikana. Jos asia ei juoksemalla ratkea, niin sitten se on jo tosi vakava ongelma.
                Okei, mun perus päivä alkaa koulunkäynnillä, ja kotona oon joskus puoli neljän aikaan. Seitsemän tunnin koulupäivän jälkeen energiat on vähissä, ja siinä syödessä ja vähän lepäillessä kuluu yleensä ehkä tunti. Kello on puoli viisi, ja treeneihin on lähdettävä 30-60 minuutin päästä. Siinä ajassa en ehtisi oikeastaan minnekään enää lähtemään, varsinkin kun asun kaukana kaikesta. Mun paras ystäväkin muutti pari kolme vuotta sitten pois naapuristamme, ja ehdin häntäkin näkemään nykyään aivan liian vähän. Välimatkaa meillä on toki vain se traaginen pari kilometriä, mutta matkaan kuluu joka tapauksessa aina se ratkaiseva vartti suuntaansa. Treeneistä oon kotona kaheksan tai yheksän aikoihin illalla päivästä riippuen. Seuraavaks on ohjelmassa suihku, läksyt ja iltapala. 9-10 tunnin yöunet ovat tavotteena, joten ennen yhtätoista täytyy olla sängyssä. Missä välissä ehtisin viettää vapaa-aikaani kavereiden kanssa?

               Liian useat kaverit ajattelevat mun kiireen olevan vaan "kiirettä" ja haluttomuutta olla heidän kanssaan. Ei, kyllä mä haluaisin. Urheilua on vaikea ymmärtää - enkä puhu nyt säännöistä, harjotuksista ja sijoituksista. Urheilu on niin paljon muutakin, tavotteelliseen urheiluun vaaditaan koko elämä. Vapaa-aika, uni, ruokavalio, kaveripiiri, koulu... Se vaikuttaa kaikkeen. On tehtävä hirveesti valintoja, jotka voivat olla vaikeitakin. Välillä on tehnyt mieli skipata treenit ja lähteä tekemään jotain muuta kaveriporukalla. But no, just no. Quote, jonka näette alempana, on motivoinut mua lähtemään harjotuksiin sillonkin, kun se on tuntunut vähäsen vaikeelta. Tässä nyt julkinen anteeksipyyntö niille, jotka oon joutunut feidaamaan, ja keiden kanssa en oo ehtinyt olemaan niin paljon kuin me molemmat haluttais.

Mulla on lepopäiviä aika harvoin, mutta silloin kun on, ne ovat oikeasti LEPOpäiviä.  Ois tosi väsyttävää ja raskasta olla koko ajan menossa jonnekin ja olla koko ajan jossain asiassa kiinni. Mulle tulee omasta mielestäni ihan tarpeeksi kavereiden kanssa vietettyä aikaa koulussa ja treeneissä, ja sen ajan mitä ehdin kotona olla ihan vain rauhassa tekemättä mitään, haluan tosiaankin olla rauhassa. Eikä tässä oo mulle mitään outoa, mun elämä on jo useamman vuoden kulkenut tällä tavalla, enkä valita. Oon ite valinnut tän tien urheilijana ja tällä hetkellä mun elämässä on urheilua ja muuta elämää just sopivassa suhteessa mua varten. Monet ovat kauhistelleet kertoasseni treenikertojen olevan 6-9 kertaa viikossa, ja ihmetelleet, teenkö mä ikinä mitään muuta kun urheilen. No, kyllä teen. Kai.
                   Vietän kyllä aikaa kavereiden kanssa vapaa-ajallakin koulun ja treenien välissä silloin tällöin, mutta moneen muuhun nuoreen verrattuna tuo aika on tosi vähäistä. En silti tarvi enempää.

               Mulla on elämässä kaikki mitä pidän tärkeänä, ja teen omasta mielestäni tarpeeksi mulle itelle tärkeitä juttuja. Joskus kyllä tuntuu, että 24 tuntia ei riitä, ja jos vaan oisi mahollista, niin millon vaan nappaisin päivääni muutaman lisätunnin, joista jokaisen viettäisin hyvien kavereiden kanssa. Tässä jokin aika sitten syksyn aikana sairastelin flunssaa, jonka takia jouduin olemaan ärsyttävän kauan pois treeneistä. Tuona aikana ehdin olemaan paljon kavereideni kanssa ja olin oikeasti lähes joka ilta jossakin - mikä ei todellakaan treenien aikana onnistuisi. Ja olihan se kivaa, tosi kivaa. Silti, vieläkin valitsisin mielummin treenit jokailtaisen hömpöttelyn ja sluibailun sijaann, koska mä haluan niin paljon ja palavasti urheilla. Haluan kehittyä urheilijana enemmän kuin mitään muuta. Tää ei liity kehenkään henkilökohtasesti, todellakaan. Tää on mun elämä ja tästä mä tykkään. Toivon, että mun kaveritkin ymmärtäis sen.

                    Eniten arvostan niitä ystäviä ja ihmisiä, jotka ymmärtävät mua tässä asiassa. Ne, jotka oikeasti välittää musta ja haluaa olla mun elämässä, ymmärtää, että urheilu on osa mua eikä sitä oo mahdollista muuttaa. Paras kaverini, josta aiemmin kerroin, on yksi näistä ihmisistä. Monet kerrat olemme riidelleetkin asiasta, kun aika ei aivan oikeasti riitä kaikkeen. Silti here we are, parhaita ystäviä nyt ja aina. Koulussa mun yksi parhaista kavereista, Pihla, on ihan huipputärkeä ja ollaan tunnettu kunnolla vasta vuoden tai kaks. Pilis pelaa lätkää ja harjottelee myös tosi paljon, eikä meidän sen takia oo yhtään vaikea ymmärtää toisiamme ajankäytön suhteen. Ollaan tosi läheisiä, mutta miettikää: me ei olla IKINÄ vietetty aikaa yhessä vapaa-ajalla. Ei koskaan. Kerran kyllä kävin hänen luonaan toisen kaverin kanssa muutaman minuutin visiitillä mutta that's it. Tuo on ehkä tarpeeks hyvä esimerkki kertomaan, että aina aika ei vaan riitä.
                         Oon niin kiitollinen kaikista mun kavereista. Rakastan ja arvostan teitä, oikeesti kiitos. Kiitos että ootte olemassa.