Takaisinheitto

Moikka!

Noniin, vedetääs tästä nyt sitten sitä kuuluisaa throwbackia! Eli mistä tää kaikki urheiluhömpötys lähti, miten ihmeessä mä rakastuinkaan tähän? Kaikki menestys on tullut mulle aika yllätyksenä, pienenä en osannut edes ajatella alkavani juoksemaan. "Siis minäkö juoksemaan, ootko tosissas?" Sillon jos joku olisi mulle tullut sanomaan, että musta on tulossa suomenmestari 2014, en olisi never ever ever voinut uskoa. 

            Monet urheilijat alkaisivat selittämään nyt varmasti lastenkisoista, joissa ovat pyörineet jo kaksivuotiaista asti. Mulla ei siinä ole mitään kertomista, oon käynyt ehkä kerran jossain Hippo-kisoissa, eikä siitäkään ole yhtäkään valokuvaa todisteeksi. Hiihtokisoihinkin kerran eksyin, uskomatonta. Pienenä en siis juossut juuri lainkaan - varsinaisesti. 2-vuotiaana käytiin äidin kanssa vauvajumpassa ja siitä lähtien oon aina jotain liikuntaa harrastanut. Kaikenlaista jumppaa sun muuta harrastin neljävuotiaaksi asti, kunnes lopetin koko homman 'lopullisesti'. Tälle päätökselle mulla oli muka hyvä syy; joku poika tökkäs mut patjalta alas, mulla tuli selkä tosi kipeeksi ja meni ilmat pihalle. 

            Pelasin jalkapalloa, telinevoimistelin, joukkuevoimistelin, soitin pianoa... Ja leikin. Uskon että mun leikeillä on oikeesti ollut iso vaikutus urheiluun - ne vaati oikeasti kuntoa, haha. Yks hyvä esimerkki oli aasitalli jota leikittiin koko naapuruston kanssa. Meillä oli kuvitteelliset aasit, joita hoidettiin ja joilla 'ratsastettiin'. Minä olin ratsastuskoulun opettaja, ja laukattiin ja ravattiin aaseillamme pitkin peltoja - hengästymiseen ja hapoille asti. Laukkakisojen jälkeen monilla maistui veri suussa, niin kovaa me siellä mentiin! Se oli tosi kivaa, ja muistan vieläkin että mun aasin nimi oli Feetu, jonka hankin Gran Canarialta. 

             

Yleisurheilun pariin löysin tavallaan ala-asteen kisojen kautta. Tokalla luokalla pääsin koulujenvälisiin ja taisin saada mitalinkin, jonka jälkeen innostuin lajista. Puhuttiin iskän kanssa autossa matkalla kisoista kotiin yleisurheilusta, ja iskä kertoi miten oli joskus ollut piirinmestaruuskisoissa. "Wau, PM-kisoissa! Olispa mahtavaa päästä joskus sellasiin kisoihin.." Iskä kommentoi, että siinä pitää olla jo tosi hyvä että pääsee sellasiin kisoihin, ja varsinkin että siellä pärjää. Vastasin heti, että ei siellä pärjätä tarvisikaan, sehän olisi ihan mahdotonta kun siellä on monesta kaupungista parhaat. Mutta kun pääsisi juoksemaan, se olisi unelmaa! Mun mielestä on hienoa, että en alottanut lajia tähdäten menestykseen, vaan siksi että kilpaileminen vaan on niin kivaa. Enkä oo päivääkään katunut tota päivää, kun päätin että joskus mä vielä oon piirinmestaruuskisoissa. 

              Samana kesänä 2009 pongattiin lehdestä ilmotus Ilkka Games -kisoista Ilmajoella. Kun vanhemmat lupasivat mut viedä sinne, hypin ja pompin innosta. Pidin niitä tosi isoina ja arvokkaina kisoina, en ollut vielä koskaan yrittänyt mitään niin suurta. Käytiin vissiin edellisenä iltana harjottelemassa pituushyppyä, ja musta oli niin siistiä ottaa oma askelmerkki. Se tuntu kauheen viralliselta, haha. Seuraavana iltana palattiin kentälle kisailemaan, lajeina mulla oli pituus, 40m ja 1000m. Pärjäsin uskomattoman hyvin, pronssia 40m, kultaa tonnilta ja kuudes sija pituudessa! Voitte vain kuvitella miten onnellinen toi pikkutyttö oli sillon, ensimmäisten kisojensa jälkeen. Mua pyydettiin mukaan Nurmon Urheilijoihin, ja 'siitä se sitten lähti'. Harrastin aktiivisesti kaikkia lajeja, heittolajeista tosin vaan kuulaa ja sitäkin vain sillon tällön. 

             Ekan viestijuoksun muistan paremmin kun hyvin; T9 4x400m. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, 400m oli jo sillon ihanin matka mitä on olemassa. Muistan miten oltiin aika paljon jäljessä kärjestä, ja sain kaikki kiinni. Voitettiin suht. reilulla johdolla, ja mun juoksua siivitti huikee flow-tila. Voitettiin piirinmestaruus siinä, olin niin haltioissani. Unelma toteutui, pääsin PM-kisoihin, joista tuli kaikenlisäksi kultaa. 

9-10 -vuotiaana en juossut montaa tonnia maaliin asti. Aloin keskeytellä juoksuja, millon mistäkin syystä. Vaikka tosta on jo se viis vuotta aikaa, mua hävettää ja ihmetyttää vieläkin mikä muhun tuli aina. Siihen loppui mun kestävyysjuoksut, "täysin lopullisesti". Päätin etten enää ikinä juoksisi 400m pidempää matkaa, musta tulisi pikajuoksija-pituushyppääjä. 

             Hehe joo niin varmaan. 2011 löysinkin itseni jo sisumaastojen lähtöviivalta, mut oli varmasti aivopesty että päädyin sinne. Loppukirin voimin juoksin itelleni tiukassa kisassa kultaa, ja näin Veera Perälän kestävyysjuoksu-ura koki jälleensyntymisen. Siinä kisassa muistin taas pidemmän matkan viehättävyyden - pitää viedä itsensä niin lähelle kuolemaa, että tuntuu jo hyvältä. Kiitos huipusta kirikamppailusta Maija, tätä ei unohdeta ikinä ;* 

             Olisin halunnut selittää kaiken vähäsen yksityiskohtasemmin, mutta aika ja tila loppuu kesken. Joka tapauksessa saitte vähän pintaraapasua mun ekoista vuosista yleisurheilussa, tätä postausta oli tosi kiva kirjottaa! Tuli selattua kaikki vanhat kuvat ja juoksuvideot läpi, tuli aika amazing fiilis niitä katellessa. 

Kuvat ovat niin vanhoja ja monen mutkan kautta kulkeneita, etten edes tiedä missä välissä laatu on kaivautunut syvälle pyllyn syövereihin..

"Somewhere behind the athlete you've become and the hours you have practise and the coaches who have pushed you, is a little girl who fell in love with running and never looked back. Run for her."