Vuoden 2017 parhaat palat

Ehkä tähänastisen elämäni raskain vuosi on urakoitu loppuun. Hyvät hetket on painettu mieleen ikuisiksi ajoiksi, epäonnistumisista päästy yli, ja vastoinkäymisistä otettu opiksi. On vihdoin aika kääntää katseet kohti parempaa vuotta 2018 - Hyvää uutta vuotta teille jokaiselle! <3

Vuoden 2017 paras fiilis:

Ruotsi-ottelun viestin takasuora, ehdoton ykkönen. Jäätävä flow päällä, kova huuto ja ylivoimainen johto ankkuriosuudella - ei sitä paljon muuta osaa kaivata!

Vuoden 2017 kovin väsy:

Kalevan kisat

"Joskus kaikki menee niin nappiin, että ei edes pysty epäonnistumaan. Kaikki täysin itsestä riippumattomatkin asiat osuvat kohdalleen ja mahdollistavat huippusuoritukseen, mieli ja kroppa ovat täydessä vireessä. Joskus vaan menee nappiin. Nyt ei. Edes piikkari ei sopinut jalkaan, eikä edes kotikentällä Kalevan kisojen finaalissa fiilis noussut kattoon.

Päällimmäisenä fiiliksenä finaalipäivän jälkeen on koko mun olemuksen, sielun ja ruumiin turruttava väsymys. Väsyttää niin paljon, että kyyneleet valuvat poskilla. Itkettää ihan kunnolla. En ole surullinen, enkä pettynytkään. Väsymystä on vaan otettu nyt ihan Pohjanmaan kautta."

Vuoden 2017 tärkein opetus:

Porin nelkku, joka oli viimeinen mahdollisuus nousta ranking-listalla Kalevan kisojen osallistujien joukkoon. Kamala fiilis: väsytti, jännitti, hermostutti. Ei huvittanut. Päätin jo olla lähtemättä kisaamaan ja jäädä eteisen lattialle makaamaan. Kuitenkin tulin, näin, voitin - ja opin, että aina kannattaa yrittää, ihan viimeiseen pisaraan asti. Tommy Tabermannin sanoin: "Epäröinnin kynnyksellä kysy, kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä."

Vuoden 2017 kivuliain kokemus:

Juoksin kesän aikana kaksi satasen kisaa: molemmat silloin, kun olisi käytännössä pitänyt levätä. Toinen näistä oli Ilmajoella, ja tämä kisa saakin kivuliaimman kokemuksen tittelin. Reisivaiva oli pahimmillaan, ja paheni kisassa entisestään. Teki mieli keskeyttää satasen kisa, joten todellakin sattui.

Vuoden 2017 suurin yllätys:

Ensinnäkin yllätyin itsekin jo lajivalinnastani SM-kisoissa, saati sitten neitsytjuoksulla saavutetusta 400m aitojen SM-pronssista.

Vuoden 2017 paras muisto:

Ruotsi-ottelun paluumatka on jäänyt mieleen parhaimpana muistona. Koko porukka tanssi yöhön asti laivan discossa, ja oli ihan tajuttoman hauskaa. Maaotteluvoittoja juhlittiin kunnolla, ja väsystä huolimatta tuskin kukaan nukkui silmän räpäystäkään koko yönä. Ei kuulosta fiksulta, mutta kauden viimeisen kisan jälkeen mitä se nyt muka haittaa?!

Vuoden 2017 valo tunnelin päässä:

SM-viesteissä juoksemani 300m oli ensimmäinen kisa, jonka pystyin juoksemaan lähes kokonaan ilman kipua reidessä. Juoksin odotettua paremmin, ja tuo kisa antoi paljon uskoa siihen, että loppukaudesta päästäisiin vielä lujaa. Kisaviikonloppu oli muutenkin huisin hauska ja todella lämmin, yksi kesän ainoista helleviikonlopuista!

Vuoden 2017 suurin kehityskohde:

Tarviiko tätä edes sanoa ääneen? Ruokavalio. Ei anemiaa tähän kroppaan enää koskaan, kiitos.

Vuoden 2017 paras päätös:

Yksittäistä päätöstä en osaa valita, sillä pidän yhtä tärkeinä jokaista päätöstä, joka johti joko treenin keventämiseen tai koventamiseen tuntemusten mukaan. Tärkeintä oli, että osasin kuunnella omaa kroppaa ja harjoitella sen mukaisesti, etenkin vaikeina aikoina. Pitää uskaltaa sanoa ääneen, jos ei jaksa.

Vuoden 2017 kamalin treeni:

Portugalissa tehty pitkä mäkitreeni rytminvaihdoksilla, yäk. Olisin ehkä positiivisemmilla fiiliksillä tuosta treenistä, jos olisin ollut terve sen tehdessäni, enkä olisi joutunut jättää viimeistä vetoa tekemättä hyperventilaatiokohtauksen takia. Kuulostaa aavistuksen liian brutaalilta, mutta hitto se oli kamalaa.

Vuoden 2017 paras leiri:

Edellisestä huolimatta ykköseksi nousee ehdottomasti Portugalin kaksiviikkoinen treenileiri. Mikäs sen parempaa, kun pääsee lämpöseen tekemään itsemurhavauhtisia vetoja?

Vuoden 2017 herätys:

Verikokeiden jälkeen heräsin todellisuuteen, tipuin maanpinnalle ja ymmärsin, että nyt on pakko tehdä jotakin. Siitä alkoi lepo, rautakuuri ja loppupeleissä koko kauden onnistumisen ratkaiseva muutos.

Vuoden 2017 katumus:

Kaduttaa, etten juossut kertaakaan kasia. Ei se olisi oikeastaan sopinut kilpailu- ja treeniohjelmaani mitenkään, mutta olisi sille voinut edes yrittää tehdä tilaa. Vain yksi kasi, ja olisin tyytyväinen.

Kysymyksiä ja vastauksia

Moikka pitkästä aikaa!

Pyysin teitä lähettämään mulle kysymyksiä, ja vastaan tässä kiinnostavimpiin ja eniten kysyttyihin! Aina saa tietenkin tulla kysymään jos jotain on mielen päällä, vastaan mielelläni :-)

"Haluaisin kuulla enemmän sun ruokavaliosta? Mitä syöt päivässä ja millanen ateriarytmi yms?"

- Voisin itseasiassa tehdä tässä lähipäivinä tekstin, jonka omistan täysin ruuasta ja omasta syömisestäni puhumiselle. Aamuisin olen hieman huono syömään, joten yleensä lähden kouluun pelkän leivän voimin. Aamutreenipäivinä syön tietenkin tuhdimman aamupalan, ja treenin jälkeen kevyen välipalan. Koulussa (tai mahdollisuuksien mukaan kotona) syön lounaan, ja koulun jälkeen välipalaa (hedelmiä, rahkaa, leipää, kananmunaa...). Syön joko ennen iltatreeniä tai treenin jälkeen päivällisen, ja iltapalan noin tunti ennen nukkumaanmenoa. Pyrin siihen, että aterioiden välissä ei ole kolmea tuntia kauempaa väliä. Kerron tarkemmin siinä postauksessa sitten! 

"Miten menee elämässä ihan yleisesti tällä hetkellä?"

- Vastoinkäymisiä on urheilun ulkopuolisessa elämässä osunut kohdalle viimeisten viikkojen aikana ihan kunnolla, mutta silti mulla menee ihan hyvin. Perusasiat on hyvin kunnossa, oon pysynyt terveenä ja päässyt treenaamaan suunnitelmien mukaan! :-) 

"Mikä olis hyvää palauttavaa treenii, tai mikä sulla henkilökohtasesti toimii, että palaudut?"

- Itelle toimii kevyet lenkit (6-8km) ja rennot rullaukset (60-100m) sekä liikkuvuus. Muina keinoina käytän kylmä-kuuma-hoitoa, hierontaa, uintia ja rullailua. Mulla on itseasiassa aika harvoin lepopäiviä ohjelmassa, vaan palauttelen yleensä just kevyen treenin kautta, sillä se toimii mun kohdalla paremmin.

"Millaisia harjoituksia teit kun olit nuorempi? Minkälaisia harjoituksia nuoren juoksijan kannattaa tehdä?"

- Harjottelin 12-vuotiaaksi pääasiassa voimistelua. Samalla tein monipuolisesti kaikkia yleisurheilulajeja heittoja lukuunottamatta. Noin 13-vuotiaana aloin harjoittelemaan "kunnolla" ja tavoitteellisemmin, ja tuolloin panostettiin eniten peruskestävyyteen, pohjan rakentamiseen, tekniikkaan ja nopeuteen. Mun mielestä nuorelle juoksijalle olisikin tärkeintä harjoitella monipuolisesti painottaen nopeutta ja peruskestävyyttä. 

"Haluaisitko valmentaa jotain toista?"

Itseasiassa kyllä, olis tosi kivaa. Ajanpuute tosin hankaloittais hommaa aika paljon, ehkä senkin silti saisi järkättyä!

"Millaista kannustusta juoksijalle kannattaa antaa? Kisoissa ja/tai harjoituksissa."

Tietenkin positiivista palautetta, mutta sen lisäksi myös kritiikkiä. Silloin jaksaa keskittyä paremmin tekemiseen, kun on joku asia, mitä pyrkii parantamaan. Kisojen tsemppaamiseen en osaa sanoa muuta kuin että 1. huuda lujaa, ja 2. jotain muuta kuin "juokse!!!!"

"Miks vedit puolmaratonin?"

- Funny story, actually. Ohjelmassa luki 2h aerobista höntsää. Lähdin juosten salille (9km), mutta salin pihassa ei enää kuntopyörä kiinnostanut. Päätin juosta kotiin, mutta kun laskin, että yhteismatkaksi tulisi 18km, oli pakko jatkaa kahteenkymppiin asti - eihän noin lähellä 20km rajapyykkiä pysty pysähtymään? Kun 20km oli täynnä, päätin jatkaa siihen asti, että puolimaratoni olisi täynnä. Yhteismatkaksi tuli noin 22km, koska GPS lähti myöhässä päälle, ja sykemittariin oli saatava puolikkaan numerot näkyviin todisteeksi! Nyt iskä ei pysty enää vinoilemaan siitä, että on juossut pidemmästi kuin minä ;-)

"Treenaatko enemmän pikajuoksutyyppisesti vai tuleeko sulla paljon määrää kilsoina?"

- Edellinen vastaus saattaa osittain vastata tähän kysymykseen, haha. Mulla tulee moniin nelkun juoksijoihin verrattuna aika paljon enemmän kilometrejä, mutta mikään nylkky mä en silti ole! Mun harjottelu rakentuu vahvasti aerobisen tekemisen ympärille. 

"Miten tsemppaat itseäs tai mitä yrität ajatella jos on motivaatio kadoksissa niin urheilussa kuin myös koulussa?"

- Onneksi aika harvoin sitä tarvitsee tehdä, mutta hankalina päivinä mietin tavoitteitani ja sitä, että muutkin ovat nyt treenaamassa. Treenisoittolista pelastaa myös aina! Jos tietäisin, miten kouluun saa motivaatiota, en istuisi tässä nyt kirjoittamassa postausta, vaan tekisin läksyjä ja lukisin kokeisiin.

"Lempparitreeni?"

- Kesäisin pitkät mäkivedot tai viissataset maastossa! Talvisin tykkään tehdä kaksatasia hallissa, ja joskus vauhtikestävyyskin maistuu tosi hyvältä.

"Jos sun pitäis vaihtaa lajia nii mikä laji sua kiinnostais?"

"Mitä lajia haluaisit osata? (Joku muu kuin yleisurheilulaji)"

- Yleisurheilulajeista pituushyppy ja ottelu. Jos en olisi yleisurheilija, harrastaisin varmasti joukkuevoimistelua tai tanssia.

"Mitä toivot saavasi urheilulta?"

- Tietenkin paljon hienoja kokemuksia, muistoja, onnistumisia ja kavereita. Haluan menestyä, sekä oppia paljon uusia asioita tulevaisuuden varalle monessa mielessä. Osittain teen tätä myös terveyden takia. Urheilu antaa mulle jo niin paljon pelkästään siksi, että saan tehdä sitä, mistä tykkään kaikkein eniten.

"Miten säilytät motivaation jos joudut tekemään jonkin vamman takia pidempään korvaavaa?"

- Sillon ei oo muita vaihtoehtoja kuin jaksaa. Se on ainoa asia, mitä sillon tarvitsee tehdä - jaksaa. Hinku kehittyä on niin kova, että kun vamma osuu kohdalle, motivaatio usein vain kasvaa. "Sitten kun tuun takas, oon kovempi kun koskaan." Täytyy uskoa itseensä. Tiedän sitä paitsi monta tositarinaa siitä, miten korvaavan harjottelun tekeminen on parantanut monien tuloksia niin hurjasti, että siitä on muokattu iso osa myös normaalia harjottelua! Ilman juoksua pystyy tekemään yllättävän paljon kaikenlaisia harjoituksia.

"Mikä sai sut alottaa blogin kirjottamisen?"

- Rakastan kirjottamista, rakastan urheilua. Yhdistin ne, eikä kaduta yhtään.

"Arkipäivän kohokohta?"

- Aluksi meinasin vastata, että treeni, mutta ei. Se hetki, kun pääsee hyvän treenin jälkeen kotiin syömään ja katsomaan Frendejä! 

P.S. Apua, miksi blogger muokkaa itsekseen tän rivivälin ja tekstin muutenkin näin typerän näköiseksi?

Kiitos kaudesta 2017

Kiitos valmentajalleni, joka tiedollaan, taidollaan, huumorillaan ja kärsivällisyydellään on saanut mut kehittymään, oppimaan ja luottamaan. Kiitos uhrauksista ja panoksesta, jonka olet antanut mun tälle kesälle, kaudelle, ja uralle yleensäkin. Kun valmentajakin tekee täysillä, ei itelläkään ole vaihtoehtoja. "Ei me tätä kumpikaan oltaisi yksin pystytty tekemään."

Kiitos äidilleni, henkiselle valmentajalleni, pettämättömälle rohkaisijalleni, ihmiselle, joka tekee kaikesta hauskaa ja muistuttaa nauttimaan urheilusta täysin rinnoin. Sinulle, joka tunnet mut kaikkein parhaiten ja osaat olla juuri oikealla tavalla tukena missä tahansa tilanteessa. Ilman sua tämä kaikki olisi mahdotonta.

Ja kiitos isälleni, joka jaksaa aina uskoa muhun, oli tilanne mikä hyvänsä. Sulle, joka et anna koskaan luovuttaa, rohkaiset, tsemppaat ja saat mut sisuuntumaan aina uudestaan. Ja just sun huumori ja sarkasmi on sitä, mitä olisin kaivannut SM-kisoissa ennen aitajuoksuani, mutta jota pääsin todistamaan mm. ennen ensimmäisen tonnivitoseni starttia. Sä olet syy, miksi tämä kaikki alkoi. 

Kiitos Juusolle. Kiitos kun oot kuunnellut mun masentunutta itsesääliä, ylimielistä uhoamista, nöyrää tyytyväisyyttä ja samalla iäistä tyytymättömyyttä, itkua ja naurua. Oot aina ollut siinä, auttamassa minkä voit ja yhtenä tiimistä, joka tekee tästä kaikesta niin huikeeta. Ollaan oltu toinen toisemme tukena, inspiraationa ja motivaationa, nautittu toistemme onnistumisista kuin omistamme ja yhdessä saavutettu tavoitteemme.

Reetta, kiitos. Jokaisena kesän sykähdyttävimpänä hetkenä, ikimuistoisimpana päivänä ja raskaimpana kisaviikonloppuna sä olet ollut siinä. Sen lisäksi, että oot mun paras kaveri, oot mun esikuva ja innoittaja. Se on aina ollut mä ja sä vastaan muut, ja yhdessä ollaan saavutettu paljon. Sun olkapäätä vasten oon itkenyt surut ja onnenkyyneleet, onnistumiset ja epäonnistumiset. Intohimoinen kannustaja, joka elää täysillä mukana toisen suorituksessa on korvaamaton. "You do it, I do it. Right?"

Kiitos hierojalleni Linnea Ylitalolle, joka on ollut tukevana olkapäänä ja sitäkin tukevampana kyynärpäänä matkalla tavoitteisiin. Kiitos myös hieroja Kauko Koponen, joka oli aina auttamassa tilanteesta huolimatta! Kiitos hänen, on lukot saatu avattua ja monelta vammalta vältytty.

Kiitos Mikon Mimmeille ja Tuomakselle, ANMJ-leiriryhmille ja koutseille.

Kiitos Kuortaneen urheilulukio ja Etelä-Pohjanmaan urheiluakatemia.

Kiitos Seinäjoen Seudun Urheilijat.

Kiitos Lakea, Polar, Icaniwill, Kärkihiili ja Karhu.

Kiitos Ruotsi-otteluporukalle, jonka kanssa vietin kesäni parhaimman viikonlopun.

Kiitos kovasta kannustuksesta niin kotikentän Kalevan kisoissa kuin muinakin tärkeinä hetkinä. Erityismaininnat mahtavasta kannustuksesta Sofia Pölkylle ja Erkki Toivoselle, onneksi olkoon.

Kiitos Minä.

Uudestisyntynyt

Robin laulaa biisissään Me tehtiin tää: "Sivellin alas ja askel taaksepäin", mikä on musta todella nerokas ilmaisu. Taiteilijat tekee sen nähdäkseen koko kuvan ja rakentaakseen suunnitelmansa uudelleen mielessään. Sitä samaa me teemme ylimenokaudella.

Oli muuten ihanaa aikaa, ylimeno siis. Sai vaan olla, ei ollut pakko tehdä mitään. Ei tarvinnut miettiä urheilua, ei tarvinnut harjoitella. Oli aikaa tehdä toisia juttuja. Mutta herre gud on ihanaa olla takaisin treeneissä! Mulla on super hyvä fiilis. Kisakausi oli raskas ja stressaava, joten nautin treenilomasta ihan täysillä. Nollasin ajatukset urheilusta, rentouduin ja järjestin aikaa asioille, joista pidän, mutta joita en normaalisti ehdi tekemään. Koulukin tuntui helpolta, kun ei ollut niin väsy koko aikaa. Mulla on  oikeastaan samanlainen olo kuin Ruotsi-ottelun paluumatkan jälkeen: kuin en olisi nukkunut koko yönä, ja sitten heräisin virkistäviltä "power-päikkäreiltä" kahdeksan tuntia myöhemmin. Fiilis on levännyt, virkeä ja valmis. Ruotsi-ottelu on esimerkkinä tosin siinä mielessä huono, että kahdeksan tunnin päikkäreiden jälkeen nukahdin helposti illalla yhdeksän tunnin yöuniin. Nyt musta ei olisi  väsyttävästä ja raskaasta kesästä huolimatta lepäämään enää toista kolmea viikkoa - nyt mä olen valmis tekemään töitä!

Olen kuin eri ihminen. Oon saanut jostain hirveästi virtaa, motivaatiota ja intoa. Enkä pelkästään harjoittelua kohtaan, vaan ihan kaikkea. Kun kauden ensimmäinen kova treenini tiistaina sujui todella hyvin, ja pääsin vauhtikestävyyden jälkeen maistamaan happoa mäkivetojen muodossa, olin kuin uudelleensyntynyt. Rakastuin lajiini jälleen kerran, nautin tekemisestä enemmän kuin koskaan. Harjoittelusta ei ollut yhtä helppoa nauttia kesän aikana paineen alla, katse aina seuraavassa kilpailussa. Tuntuu niin mielettömältä päästä rauhassa tekemään sitä, mistä tykkää, työskentelemään tavoitteiden eteen ja näkemään kehitystä. Tiistaina, ensimmäisen kovan treenini päivänä, olin koko päivän aivan innoissani. Kiinnitin tavallista enemmän huomiota aterioihini ja ruokailurytmiin, valitsin harjoitusvaatteet valmiiksi sängylle, kävin ostamassa uudet lenkkarit ja koin once-in-a-lifetime -kokemuksen: olin viisi minuuttia etuajassa paikalla. Tuolta tuntuu olla innostunut.

Uuden harjoituskauden ensimmäinen päivä on kaiken alku. Sitä ennen on ehkä suunniteltu, mitä tulevana vuonna tavoitellaan, mitä tehdään eri tavalla kuin aiemmin, mikä pidetään samana. Kaikki näyttää valmentajan vihossa niin virheettömältä: valmentajahan kirjoittaa paperille eväät onnistumiseen. Se innostaa, se motivoi, sen eteen haluaa tehdä kaikkensa. Ja onneksi joka syksy kaikki alkaa alusta - tabula rasa. Kaikki ovat samalla viivalla; kaikkien täytyy alkaa alusta, palata perusasioihin ja harjoitella oikein. Vuosi on pitkä aika, ja mitä vaan voi tapahtua. Mä koen ajatuksen virkistävänä, sillä tuntuu hyvältä tietää, että menneellä kaudella ei ole enää mitään merkitystä. On enää tilanne, jossa olen nyt, ja tilanne, jossa haluan ensi kesänä olla. Siinä välissä ei juuri nyt ole mitään muuta kuin todella suuri mahdollisuus. Mahdollisuutensa voi missata, pilata tai käyttää väärin, mutta mitään näistä ei ole vielä tapahtunut: kaikki alkaa nyt. Keskittyminen täytyy suunnata joka päivä siihen, miten pystyy käyttämään mahdollisuutensa kaikkein parhaiten. Minä tiedän jo, miten saan siitä suurimman hyödyn itselleni, ja aion elää sen mukaisesti joka päivä siihen saakka, kun olen saavuttanut tavoitteeni.

Tuleva kausi tulee itkettämään, oksettamaan ja hapottamaan. Ihan varmasti jossain kohtaa sattuu,  ja välillä kaikki harmittaa isolla V:llä. Vuosi tulee sisältämään ylämäkiä ja alamäkiä, esteitä ja haasteita. Kyllä me kaikki tiedetään, että se ei tule aina olemaan kivaa, se ei tule olemaan helppoa. Kenenkään on turha väittää niin. Koskaan ei voi etukäteen tietää, milloin seuraava sairastuminen tai loukkaantuminen on edessä: voi mennä viikko, voi mennä kuukausia. Koko ajan on tehtävä täysillä, sillä mahdollisuus siihen voidaan ottaa sulta pois minä hetkenä hyvänsä. Kuitenkin vaikeuksien jälkeen ihminen on aina vahvempi, halusi tai ei. Viime kaudella kerätty vahvuus auttaa tätä vuotta onnistumaan, eikä suinkaan toisin päin. Oon paljon vahvempi kuin viime vuonna samaan aikaan. Joten rakas maailma, mitä vaan sulla on annettavanasi, bring it on! 

Tuntuu niin hiton hyvältä hengittää raikasta ilmaa, tuntea vauhti koko kropassa, kuulla askelten rytmi hiekkatiestä, nähdä maalin lähestyvän koko ajan. Hengästyä, hikoilla, väsyä. Rakastan sitä, miten maitohapot kutittavat reisiä ja pakaroita kovan vedon jälkeen. On parasta huomata, että kropallani onkin paljon enemmän annettavaa kuin olin kuvitellut. Fiilis hyvän treenin jälkeen on huikea: väsynyt, tyytyväinen ja entistä motivoituneempi. Urheilu on hauskempaa kuin muistin.

You know what my favorite part of the game is? 

The opportunity to play.

Mike Singletary

Ainakin se on ohi nyt

En tehnyt koko kesänä yhtään ennätystä. Voitin suomenmestaruuden. Sain SM-pronssia. Olin kuudes Kalevan kisoissa. Pääsin nuorten Ruotsi-otteluun, voitettiinkin vielä. Mutta en tehnyt yhtään ennätystä. Viime vuonna pääsin aloittamaan tiivistelmän kaudestani sanoilla "Paras. Kausi. Ikinä". Lucky me. Tämä kausi oli oikeastaan vastakohta. Tuntuu todella diivamaiselta sanoa, että en ole tyytyväinen kauteeni. Saavutin asioita, joista en muutama vuosi sitten olisi uskaltanut edes haaveilla, mutta silti on vähän mitäänsanomaton olo. Ei tunnu huikeelta, ei tunnu siistiltä. Tavoitteeni olivat niin paljon korkeammalla kuin mitä pystyin saavuttamaan. 

Alkuperäisen suunnitelman mukaan kausi 2017 oli tarkoitus aloittaa niin aikaisin kuin mahdollista. Puhuttiin toukokuun alusta. Sattuneesta syystä jouduin jättämään kisat pois, ja myös treenit kevenivät reippaasti. Pystyin tekemään lyhyitä teräviä, mutta yksi kaunis päivä Ylistaron urheilukentällä reisi kipeytyi yhtäkkisesti tosi pahasti, eikä lyhyet terävät tulleet sen jälkeen enää kuuloonkaan. Vamma ei parantunutkaan parissa päivässä niin kuin kuvittelin, vaan sen kanssa taisteltiin vielä pitkään. Pahimmillaan se oli yhden satasen kisan aikana ja jälkeen. Levossakin sattui. Juoksin parin päivän päästä siitä AM-viesteissä 300m - todellatodella typerää. 

Mun piti juosta kesän eka nelkku Kurikassa, mutta puoli tuntia ennen juoksua ymmärsin, että en voinut juosta. Aamuyöstä pohkeeni kramppasi todella pahasti, ja ehti olemaan krampissa sen verran kauan, että kävelykin sattui vielä ennen illan kisaa (ja itseasiassa pari päivää sen jälkeenkin). Pakon sanelemana siirsin kauden avaustani jälleen eteenpäin. 

Vihdoin avasin kauteni, tosin vasta Jämsänkosken karnevaaleilla 2.7. Siihen asti olin kamppaillut veriarvojen ja etureiden edelleen selvittämättömän vamman kanssa. Anemia oli estänyt pitkät vedot, etureisi lyhyet. Juoksin 58,22 - muutaman sadasosan huonommin kuin hallissa anemian pahimmassa vaiheessa. Juoksun jälkeen makasin paareilla katsomon alla kylmäpussi reidelläni. Vartti sen jälkeen ymmärsin, että kylmä pahensi kipua reilusti. 

Tavoittelin hullun lailla rajaa Kalevan kisoihin, ja kun se ei ensimmäisellä (ja ainoalla, niinkuin Jämsänkoskella kuvittelin) yrityksellä onnistunut, uhrauduin vetämään yhden välipäivän jälkeen uudelleen. Vielä kerran mä päätin yrittää. Juoksin Kurikassa, kaatosateessa, 12 asteen lämpötilassa, kovassa tuulessa, yksin. En pystynyt ottamaan teräviä aukaisuvetoja ollenkaan ennen kisaa vältelläkseni kipua. 57,94, eli karsintaraja rikki. Tavoite käytännössä saavutettu.

Vaan ei riittänyt karsintaraja, täytyi vetää kovempaa päästäkseen kisoihin. Viimeisenä iltana ennen ilmoittautumisen päättymistä oli Porissa kisa. Se oli ylivoimaisesti rankin kilpailu koko kesänä, henkisesti. Ennen kuin lähdimme ajamaan Poria kohti, istuin eteisen lattialla, itkin ja hakkasin päätäni seinään. "Mä en jaksa, mä en jaksa." Ensinnäkin paineet olivat jäätävät. Kasasin niitä itse itselleni, mutta samalla tiesin, että viime vuoden Kalevan kisojen kasin odotetaan kyllä pääsevän kisoihin mukaan. Kyseessä oli kolmas nelkku yhdeksän päivän sisään, ja onhan se raskasta. Päätin jo jääväni kotiin. Riisuin kengät jalastani ja ilmoitin äidille, että ei muuten lähdetä. No, vanhempani saivat kuitenkin mut tsempattua toisiin ajatuksiin, ja ymmärsin, että pakkohan mun on vielä yrittää. Ainakin voisin sanoa, että yritin kaikkeni. En olisi luovuttaja. Juoksin 57,02 - lähes sekunnin kovempaa kuin viimeksi. Ja sehän riitti Kalevan kisoihin. Kisa oli mulle todella tärkeä kauden kannalta, koska opin, että oli fiilis minkälainen tahansa (oli muuten kamala), on mahdollisuus onnistua. Sekä tietenkin meni vihdoin tajuntaan, että aina kannattaa yrittää. 

Seuraavan kerran asetuin telineisiin Kalevan kisoissa, yhdeksän päivää Porin kisan jälkeen.  Tässä vaiheessa reisivammani alkoi olla jo täysin kunnossa. Kotikisat, siisti fiilis. En kuvitellut pääseväni finaaliin alkukauden vaikeuksien jälkeen, enkä ainakaan nähtyäni alkueräni tulokset: 56,99. Viime vuonna olin viimeinen, joka pääsi loppukilpailuun ja aikani oli yhdeksän kymmenystä kovempi kuin nyt. Tuuli oli Seinäjoella kamala ja vaikutti kaikkien tuloksiin, minkä vuoksi aikani riitti sittenkin finaaliin. Valmentajani sanoi jopa, että sekunti ajasta lähtisi pelkästään sillä, että olisi hyvät olosuhteet. Olin yhtä aikaa järkyttynyt ja innoissani finaalipaikasta - kotikisat ja kaikki! Finaalista irtosi kuudes sija ajalla 57,13. En ole koskaan ollut niin väsynyt kuin tuon kisan jälkeen, henkisesti ja fyysisesti. Loppuverkalla itkin, en pettymystä, en iloa, vaan väsymystä. Kaikki stressi purkautui kyynelinä poskille. Nyt se oli ohi.

Juoksin vielä yhden nelisatasen ennen SM-kisoja. Juoksusta mulla ei ole mitään muistikuvaa, mutta aika oli 57,24. Kolmisen viikkoa tuon juoksun jälkeen oli pääpäivät! Kirjotinkin SM-kisoista jo erilliset postaukset, jotka löytyvät tästä, tästä ja tästä. 

Kaksi viimeistä nelkkuani pääsin suorittamaan Suomen edustusasu päällä Tukholmassa. Henkilökohtainen kisa oli yksi suuri farssi. Ei jännittänyt, ei sattunut mihinkään, kunto oli kohdallaan. Ja silti se meni aivan päin mäntyä. En jostain syystä uskaltanut juosta tarpeeksi kovaa, ja etusuoralle käännyttäessä olin lähemmäs 20m jäljessä kärjestä. Not kidding. Tein loppusuoralla varmaan satasen enkan ja nousin kakkossijalle jääden vain karvan verran ruotsalaisesta. Ja kyllä harmitti, koska voimia jäi jäljelle aivan liikaa. Loppuaika 56,51. No, vahingosta viisastuneena juostessani ankkuriosuuden ottelun päätöslajissa, pitkässä viestissä, en ajatellut himmailla ollenkaan. Tää viesti oli ehdottomasti mun kauden kohokohta. Fiilis juostessa oli huikea. Tunsin, kuinka mun kädet ja jalat kihelmöi vauhdissa. Takasuoralla tuntui, kuin olisin juossut alamäkeen. Askel rullasi rentona, enkä olisi päässyt yhtään kovempaa. Vasta etusuoralla alkoi hapottaa, mutta jaksoin hyvin loppuun. Ihan viimeiset metrit mietiskelin tuulettaako vai eikö tuulettaa ennen maaliviivaa, joten siinä kohtaa vauhti hieman hidastui. Ruotsi oli jäänyt reilusti taakse, stadionilla oli äänekäs yleisö ja mä vihdoin onnistuin! Oma valmentajani kellotti ajaksi 55,30. Sen mukaan reilu sekunti pois eilisestä juoksusta (tosin lentävä lähtö ja vaihto jne., eli aika ei ole kovin tarkka, mutta silti ylivoimaisesti paras juoksu koko kesänä!). Jes!

Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. Silti jäi harmittamaan, että tilastot jäivät noinkin köyhän näköisiksi. Tärkeintä tässä vaiheessa kuitenkin on, että itse tietää kehitystä tapahtuneen ja pääsee sen pohjalta jatkamaan kovaa työtä kohti suurempia tavoitteita! Ehdottomasti tähän asti raskain ja vaikein kausi on suoritettu kunnialla loppuun, ylimeno alkaa olla lusittu ja muutaman päivän päästä pääsee taas treenin makuun :-)

SM Iisalmi 3/3

- Siis mitä, osaatko muka aitoa?

- Juokse mielummin se 1500m, et oo juossu aitoja tarpeeks...

- Hyvin se menee. Ehkä.

sunnuntai 27.8.2017

Edellisten lisäksi sain myös paljon rohkaisevia kommentteja lajivalintani suhteen, vaikkakaan millään kommenteista ei ollut mitään merkitystä. Olin päättänyt juoksevani neljänsadan aitojen debyyttini SM-kisoissa, sanoivat muut mitä halusivat. Tai itseasiassa lajivalintani valikoitui vähän kuin enten tenten -leikillä, sillä viimeisenä ilmoittautumispäivänä juoksin testinä kotikentällä 300m aidoilla. Päätin, että jos nyt kaadun, on lajini 1500m ja jos en, juoksen ne aidat. No, en kaatunut. Alunperinkään siis en lähtenyt kovin tavoitteellisella ja sotaisalla meiningillä juoksemaan, vaan lähinnä siksi, että halusin jonkin toisenkin lajin nelkun lisäksi. Ilman aitoja olisin joutunut lähtemään jo perjantaina kotiin, ja eihän sitä nyt voinut edes kuvitella.

Kisa-aamuna oli melko ristiriitaiset fiilikset. Mua vähäsen jännitti. Olin hermostunut ja hiton rasittava. Pakotin äitini ja valmentajani vitsailemaan kisastani, ja pikkuhiljaa tunnelma muuttui rennommaksi. Heitin koko alkuverkan ajan läppää omista aitajuoksutaidoistani ja edessä olevasta farssista; tällä tavoin sain fiiliksen rennoksi ja paineettomaksi. Sellasella fiiliksellä mikä tahansa on kivaa. Mun päässä oli kaksi kysymystä, kun käveltiin calling-teltasta kentälle. Mitä mä täällä teen? Miten pääsen pois? Se oli menoa nyt. Alla olevat kolme aitatreeniä eivät hirveästi antaneet lohtua kisaa ajatellen, mutta onneksi nelkun kunto oli tsekattu jo perjantaina, eikä sen puolesta ollut mitään hätää. Mulla ei todellakaan ollut minkäänlaisia tavoitteita, vaan halusin vain päästä juoksemaan. Tai en mä tiedä halusinko enää, mutta ainakin ilmoittautumispäivänä se tuntui kuningasidealta. Enää mua ei jännittänyt, nauratti vain. Koko homma tuntui ihan tyhmältä idealta, mutta minkäs teet. Sanoinkin äidilleni pari minuuttia ennen starttia, että ei oo koskaan ollut varastaminen näin lähellä. Tietenkin vitsailin.

Kokeilin yhtä aitaa kerran ennen juoksua. Näin, kuinka moni seurasi sen sujumista kentän laidalta. Ei paineita. Ja se aita, jota kokeilin, meni muuten todella huonosti. Huomasin sen itse, tiedostin sen ja nauroin sille. Silti äitini ja valmentajani vakuuttelivat, että hyvältä näyttää, anna mennä vaan. Melko läpinäkyvää.

Paikoillenne. "Perhana siellä on ne aidat." Valmiit. "Okei." Pam.

Haluaisin muistaa, miten se meni. Kertoisin mielelläni, mikä aita meni oikein päin ja mikä väärin, mikä hyvin ja mikä huonosti. Muistan vain sen, että yksi aita oli success, yksi ihan katastrofi ja loput kahdeksan ei-niin-hyvää suorittamista. Ensimmäisen puoliskon jaksoin vielä vetää hyvin keskittyneesti ja määrätietoisesti motivaation voimalla. Aika ei ole koskaan kulunut niin hitaasti kuin tuon juoksun aikana. Tuntui oikeastaan siltä, kuin aikaa ei olisi edes ollut - aitoja vaan toinen toisensa perään ja jatkuva keskittyminen seuraavaan ponnistukseen. Puolessa välissä heräsin. Muistan, kuinka järkytyin siitä, että olen vasta puolivälissä. Tuntui siltä, kuin olisin juossut jo ikuisuuden, mutta mitään käsitystä kuluneesta ajasta tai matkasta ei silti ollut ennen kuin havahduin nähdessäni kahdesadan metrin lähtöpaikan. Silloin koin välikuoleman, en uskonut jaksavani enää. Tässä kohtaa kokemattomuuteni alkoi vaikuttamaan toden teolla; aloin jännittämään viimeisiä aitoja. Pelkäsin, etten jaksaisi ylittää niitä, että kaatuisin tai hyvä kun jalka nousisi edes normaaliin juoksuasentoon. Askeleet lakkasivat sopimasta, ja hyppäsin suorastaan varsaloikalla kaarteen viimeisen aidan yli. Peli alkoi näyttämään selvältä minun kannaltani, ja aloin uskomaan, että neljäs sija irtoaisi mikäli vain selviäisin kaatumatta maaliin. Tiedostamattani säästelin voimiani jokaiseen aidanylitykseen jarruttelemalla aitaväleissä. Kuuluisa ja ehdottomasti maineensa veroinen viimeinen aita ratkaisi kaiken minun osaltani. Onnistuin siinä hyvin, ja kolmantena siihen asti ollut, viereisellä radalla juokseva tyttö kompuroi. Kuulin aidan ryminän, näin tilanteen, ja reagoin siihen kuin uuteen lähtölaukaukseen. Enää ei tarvinnut stressata aidoista, loppusileä oli ainoa osa tästä juoksusta, jonka tiesin osaavani. "Tän mä osaan", vakuutin itselleni. Se oli kuin uudelleensyntyminen, enkä olisi uskonut kropastani löytyvän enää sellaisia voimia. Olin viimeiselle aidalle tultaessa muutaman metrin kolmannesta jäljessä, ja tulin maaliin pronssimitalistina.

Tämän piti olla mahdotonta. SM-mitalista puhuminen ja sen ajattelu ja uhoaminen olivat vain osa kisaan valmistautumistani, psyykkistä tsemppausta ja yritystä uskoa itseeni. Se oli vitsailua ja sarkasmia. Kuitenkin pieni pala, ehkä pikkuvarpaan kynnen kokoinen pala musta uskoi sen olevan mahdollista. Ja olihan se. Kolme treeniä, debyyttijuoksu, SM-pronssi. Aikakin oli ihan kelpo; 62,50. Vain pari kymmenystä piirinennätyksestä, puoli sekuntia nuorten maajoukkuerajasta. Vielä sää huomioonottaen olen todella tyytyväinen. Hampaankoloon jäi kuitenkin vielä paljon asioita motivoimaan ensivuodelle, ja eniten jäi harmittamaan tunne siitä, että kaikkea en vielä osannut jättää radalle. Aitomisessa on vielä tajuttoman paljon tekemistä, samoin kuin aidan lukemisessa ja siihen reagoimisessa. Pitkät aidat muuttuvat varmasti joka kerta helpommaksi, kun tekemisestä tulee varmempaa ja oppii kuuntelemaan kropan fiiliksiä matkalla. Aitakokemus oli todella motivoiva, innostava ja uskomaton - eikä ollenkaan niin kamalaa, kuin mitä olin kuvitellut. Keräsin tosin matkan aikana kesän siihen asti suurimman määrän happoa, mutta se onkin koko homman pointti. Silti edelleen mä mietin, että miksi hitossa sinne pitää niitä aitoja tunkea väliin, kun voisi ilmankin juosta.

Pääsin lähtemään kotiin onnellisena, tyytyväisenä ja ylpeänä tuplamitalistina, saavutetut tavoitteet taskussa ja mieli suunnattuna seuraavan viikonlopun Ruotsin kaatoon!

SM Iisalmi 2/3

perjantai 25.8.2017

En osannut jännittää. Olin todella itsevarma, ja uskon sen olleen yksi avainsanoista onnistuneeseen suoritukseeni. Jostain tuntemattomasta syystä yritin kuvitella itseni pahimpiin mahdollisiin tilanteisiin, joita kisan aikana voisi sattua. Haastoin itseäni, suorastaan kiusasin. Idiootti. Kuvittelin tulevani toiseksi. Kolmanneksi. Kuvittelin saavani takareisikrampin. Varastavani. Kaatuvani. En silti saanut jännitystä aikaan, en uskonut kuvitelmiani. Pystyin keskittymään vain täydelliseen onnistumiseen - se oli ainoa skenaario, jonka näin mielessäni. Tuntui ihan tyhmältä miettiä asioita, jotka normaalisti pyörivät tahtomattakin päässäni ennen kilpailua. Tiedostin tämän ja ymmärsin, että psyykeeni oli nyt tikissä. Armottomassa tikissä. Tosin kropallani oli siinä vaiheessa vielä hieman tekemistä, heh.

En kertonut äskeisestä kehuskellakseni. Jokainen urheilija tietää, että joskus vaan natsaa. Tasosta ja tuloksista riippumatta joskus kohdalle vain sattuu päivä, kun tuntuu, että mikään ei oo mahdotonta. Oon todella onnekas, että se päivä osui kauden pääkisan kohdalle. Fiilis ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen korkealla. Surkea sää latisti tunnelmaa, kroppa tuntui väsyneeltä alkuerien jäljiltä ja viisi kerrosta vaatteita kiristi inhottavasti. Ratajakoja vaihdeltiin, koko ajan tuntui olevan kiire jonnekin. En malttanut odottaa kentälle pääsyä. Siitä hetkestä eteenpäin kaikki on aina selvää ja samanlaista joka kerta kisasta riippumatta, silloin pystyy rauhoittumaan. Kentällä mä tiedän aina, mitä teen. Verkassa oon yleensä kujalla.

Paikoillenne. Tai ei käskystä oikeastaan saanut selvää, mutta muutaman elämäni aikana kuullun lähetyksen perusteella pystyin tulkitsemaan sen oikein. Joka kerta hypin, kyykistyn, ravistelen ja kumarrun telineisiin samalla tavalla, ja kun sitten olen rauhoittunut paikoillenne-asentoon, kuiskaan itselleni kaksisanaisen ohjeen: "Vitun täysiä." Pahoittelut kielenkäytöstäni, mutta edellinen lause kuuluu kisarutiiniini, yhtään sitä kaunistelematta. Syvä hengenveto sisään. Puhallus ulos. Valmiit.

Kiihdytys sujui hyvin. Pääsin hyvin vauhtiin, ja heti kiihdytyksestä noustuani liimasin silmäni edestäni starttaavaan juoksijaan. Keskityin tasaiseen juoksuun ja tuijotin hullun lailla selkää edessäni. Tavallisesta poikkeavasti nyt mielessäni ei pyörinyt mitään turhaa tai ylimääräistä (Kalevan kisoissa mietin takakaarteessa oluthanoja, ihan oikeasti). Kahdensadan metrin jälkeen jalat rullasivat helposti ja kevyesti, ja teki tajuttoman paljon mieli kiristää. En ole koskaan uskonut itseeni niin paljoa, kuin mitä tein puolessa välissä SM-finaalia. Tiesin pystyväni saavuttamaan sen, mitä kaikkein eniten halusin ja tarvitsin.  Jalkojen hyvästä kulusta huolimatta pysyin silti alkuperäisessä suunnitelmassani ja maltoin pitää saman vauhdin yllä vielä reilut viisikymmentä metriä. Sitten vaihdoin rytmiä. Oikeastaan heti rytminmuutoksen jälkeen koko matkan kiikareissani ollut selkä katosi taakseni, ja tyhjä, pitkä etusuora suomenmestaruuteen aukesi eteeni. En vieläkään ajatellut mitään, annoin vaan mennä. Kuulin koko ajan toiset juoksijat takanani, ihan lähellä. Fiilis oli paniikinomainen; mun oli vaan pakko vetää kovempaa. Aivan pakko.

Uskalsin tuulettaa jo hieman ennen maalia. Mä tein sen. Koko matkan aikana en ollut ajatellutkaan kelloa enkä loppuaikaa, en oikeastaan koko viikonlopun aikana. Ennätys oli kylmästä ilmasta ja tuulesta huolimatta heittäytymisen päässä. Heittäytymisen, jonka käytin tuulettamiseen, koska tässä kisassa ei ole koskaan ollut kyse tuloksista: tässä kisassa oli kyse mestaruudesta.

SM Iisalmi 1/3

Raotin silmiäni, ja huomasin olevani keskellä ei mitään. Ympärillä oli pelkkää peltoa. Ajoimme pientä, kuoppaista hiekkatietä eteenpäin.

Heräsin taas. Koko matkan korviani painaneet kuulokkeet ilmoittivat olemassaolostaan kivulla. "Äiti, missä hitossa me ollaan?" Oltiin jossain liikennevaloissa lehmälaitumien keskellä. Ja siis tää ei ole edes unta. 

Seuraavan kerran heräsin Iisalmessa. SM-kisat 2017, niin valmis!

Jos tää olisi kirja tai vaikka novellianalyysi (jota mun täytyisi itseasiassa olla tälläkin hetkellä kirjoittamassa tän postauksen sijaan, kiitos lukio), kuuluisi nyt kertoa miljööstä. No, tämä ei ole kumpikaan edellämainituista, mutta avaan silti hieman. Kenttä oli aivan tajuttoman siisti. Kävin tsekkaamassa paikan torstaina just auringonlaskun aikaan ja oikeasti rakastuin. Sopivan pieni ja sopivan iso yhtäaikaa - sellanen kotoisa. Tartanista piikit rätisivät aika ilkeästi läpi ja alusta oli mondoon tottuneelle jalalle todella pehmeä, mutta muuten ei ole valittamista. Sää taas - noh... Lämpötila vaihteli kymmenen asteen molemmin puolin, omien juoksujen aikaan taisi olla seitsemän astetta. Etenkin perjantaina oli kova tuuli, ja joka päivälle oli jaettu tasaisesti vesikuuroja. Iskä soitti mulle kisaa edeltävänä iltana ja sanoi, että se voittaa, joka pystyy parhaiten pitämään lämmöt päällä. Otin neuvosta vaarin ja vedin kisa-aamuna päälleni viidet housut, paidan ja neljä takkia. Ja säärystimet. Ja paksut sukat. Ja pipon. 

Oikeastaan tajusin vasta pari päivää kisan jälkeen, mitä viikonloppuna tapahtui. Tein ensimmäisen ratatreenini SM-viikonlopun jälkeen. Samalla kentällä olin tehnyt vain muutama päivä sitten viimeisen treenini ennen kauden pääkisaa, ja kaikki oli tuolloin vielä edessä. Hymyillessäni nyt mondossa lukevalle Seinäjoki-tekstille kaikki meni vihdoin jakeluun, kertaheitolla. Olen suomenmestari. Kesän paras fiilis, ja ihan tavallisena treeni-iltana Seinäjoen kentällä. Muistelin, miten monta hikipisaraa ja kyyneltä olin jättänyt sille samaiselle radalle tavoitteenani olla sitä, mitä olen nyt. Olin tehnyt kaikkeni sen eteen, raatanut äärirajoilla, ja nyt kova työ palkittiin. Pirun siistii.

Perjantai 25.8.2017

Ulkona oli aivan jäätävän kylmä sää, mutta sain onneksi viipyä lämpimän peiton alla myöhään aamupäivään, koska neljänsadan alkuerät olivat vasta 15:20. Kuten aiemmin mainitsin, puin päälleni miljoona kerrosta vaatetta ja se kyllä kannatti: mulla ei ollut koko viikonloppuna kylmä, ei ollenkaan. 

Olin ihan sekaisin ennen viikonlopun ekaa starttia. En pystynyt olla paikoillaan, löin, purin ja kutitin poikaystävääni, olin sietämättömän ärsyttävä, nauroin, hypin, potkin ja juoksin. Eikä mua edes jännittänyt! En ainakaan tiedostanut jännittäväni tai olevani hermostunut juoksun takia, ei ollut paineita eikä pelottanut. Silti olin kuin toinen ihminen, eikä puheestakaan tullut loppua. Kaikki  tämä kuitenkin katosi, tai oikeastaan muuttui keskittymiseksi, kun pääsin verryttelemään. Fiilis oli hyvä ja itseluottamus korkealla.

Meillä oli kaksi alkuerää, joista juoksin ensimmäisessä. Ensimmäisen 200m juoksin normivauhtia, mutta aavistuksen rennommin. Toisen puoliskon pystyi ottamaan jo huomattavasti rennommin, eikä loppuun tarvinnut puristaa. Voitin oman eräni, mikä tiesi hyvää finaalin ratajakojen kannalta. Harva pääsee SM-finaaliin ilman tulosta alkueristä - tänä vuonna meitä oli monta. Meidän erästä ei nimittäin saatu aikoja ollenkaan. Lähettäjä pamautti pyssyn toiseen kertaan kun oltiin juoksun puolessa välissä, mikä pysäytti kellon. Lähetys oli muutenkin aivan kamala: komennoista ei saanut laitteiden takia mitään selvää, ja kun meidät nostettiin "valmiit"-asentoon, jouduin nousta tsekkaamaan valmistautuvatko muut radat lähtöön vai oliko edellinen "ylös"-komento. Ja sitten pamahti. Valmentajani kellottama käsiaika painui hieman päälle 58 sekuntiin, ja tulos lupaili hyvää illan finaalia ajatellen.

Fiiliksiä

Moikka taas!

Ihan ensimmäisenä suuri kiitos jokaiselle, joka tuli kertomaan omista kokemuksistaan mulle! Oon tajuttoman kiitollinen ja helpottunut, sillä teidän ansiosta tiedän edes suunnilleen, mitä odottaa. Kiitos, kiitos, kiitos, ja tsemppiä jokaiselle tän kanssa kamppailevalle! <3

Kun ekan kerran kuulin hemoglobiinimittauksen tuloksen, naurahdin. Ei se voinut pitää paikkaansa.  En minä niin huonossa kunnossa ollut. Mittaus tehtiin uudelleen, ja tulos putosi yksiköllä. Säikähdin, järkytyin, yllätyin. Tämä on niin uskomatonta, että naurattaa: olen koko vuoden ylpeillyt "ensimmäisellä terveellä harjoituskaudellani", kun toukokuussa mulle selviää, että olen kärsinyt jo kuukausia anemiasta. Ymmärsimme vasta nyt yhdistää Portugalin "allergiat" ja väsymyksen näihin oireisiin, samoin kuin SM-hallien huonon jaksamisen ja hyperventilaation. Ensimmäinen terve treenikausi, jee. 

Mulle ollaan oltu vihaisia. En kuulemma vaikuta siltä, että ottaisin tämän asian tosissani. Johtuuko se siitä, että en ole itkenyt, raivonnut ja vajonnut epätoivoon? Vai siitä, etten ole alkanut ahmimaan maksaa, enkä jatkuvasti napostele ituja ja cashew-pähkinöitä? Siitäkö, että suhtaudun harjotteluun samalla tavalla, yhtä motivoituneesti kuin aina ennenkin? Mun on annettu ymmärtää, että tässä tilanteessa mun kuuluisi panikoida ja alkaa hysteerisesti kyyneleet poskilla lupaamaan, että tämä ei koskaan tapahdu uudelleen. Ihan kuin ainoa tapa saada mitään aloitettua olisi ensin tehdä asiasta jumalaton härdelli.

Kyllä mä tajuan tämän tilanteen. En vaan koe tarpeelliseksi itkeä ja riehua asiasta. Vahinko on jo tapahtunut, sitä ei voi perua. Keskityn täysillä tilanteen korjaamiseen, mutta vain pitääkseni pääni kasassa, teen sen kohtuun rajoissa. En halua kääriä jokaista ajatustani raudanpuutteen ympärille. En halua suunnitella jokaista päivän ateriaani pohjautuen pelkästään raudansaantiin, saadakseni syyttää itseäni epäonnistumisesta illalla, kun ruokailu ei mennytkään suunnitellusti. Tästä parantuminen tulee kestämään kauan, ja ruokavalion muutos tulee olemaan lopullinen. Keittiöpsykologina voin sanoa, että jaksaakseni ja halutakseni viedä tätä muutosta eteen päin, mun on edettävä rauhassa. Jos pieni lapsi joutuu ensimmäisenä urheilukoulupäivänään juoksemaan väkisin vaikka kolme kilometriä itku kurkussa, ei hän varmasti halua enää mielellään osallistua uudelleen. Esimerkkimetafora on kaukaa haettu, mutta auttaa ehkä ymmärtämään, mitä tarkoitan. Jos nyt teen kaiken väkisin täydellisesti ja orjallisesti, tulen vaatimaan sitä itseltäni loppuun asti. Voin jo etukäteen sanoa, että se ei tulisi päättymään hyvin.

Se, mitä teen, on riittävää. Niin maalaisjärjen kuin lääkäreidenkin mielestä se todellakin riittää nostamaan mun rautavarastot takaisin ylös. Itseasiassa niiden nostamiseen riittäisi tabletti päivässä, mutta itse syön kaksi, joiden lisäksi tankkaan B12-vitamiinia, rautapitoisia ruokia (verilätyt, jauheliha, pinaatti, idut...) ja vältän kalsiumia, joka huonontaa raudan imeytymistä. Harjoittelua on muokattu tilanteelle sopivaksi. Se todellakin riittää, ja se tuntuu mulle vielä hyvältä ja kohtuulliselta. Se ei ole vaikeaa, eikä vaadi suuria ponnisteluja, mutta se riittää. Eikä mun tarvitse itkeä. Oloni on jo nyt, viikon jälkeen, paljon parempi.

Syytän tästä kaikesta kuitenkin itseäni. Tämä tuntuu niin sanotusti turhalta ongelmalta - kaikki tämä olisi ollut helposti vältettävissä, oireet olisi voinut tunnistaa aiemmin, ja niihin oltaisiin siten myös voitu puuttua aiemmin. Jos söisin punaista lihaa, enkä olisi ongelmainen nirso ruokailija, ei mitään anemiaa edes olisi. Kaikki tämä pelkästään siksi, etten ole tehnyt, niin kuin mun kannattaisi tehdä. Oma tyhmyyteni on johtanut mut tähän tilanteeseen, josta mun on päästävä pois mahdollisimman nopeasti. Enkä halua tehdä samaa virhettä enää koskaan uudelleen, en todellakaan halua. 

Samalla mua vähän pelottaa. Tässä kehon tilassa ylikunnon saa paljon herkemmin aikaiseksi, kuin normaalissa olotilassa. En myöskään vielä tiedä, kauanko tässä tulee kestämään, ja vihaan epävarmuutta. Se on varmasti kamalin tunne tässä maailmassa. Ja tuota tunnetta tulen sietämään varmasti koko alkukesän, sillä mistä minä tiedän, minkälaisessa kunnossa olen kaiken tämän jälkeen? Tiedän tämän kuulostavan todella kummalliselta, mutta en oikeastaan ole edes huolissani mun tuloksista, vaan siitä, miten paljon tulen jännittämään niitä. Tunnen itseni, ja tiedän, että pissaan varmaan housuuni ennen kauden ekaa starttia. Se tulee jännittämään niin paljon, että itkettää ja oksettaa. Alkukesä tulee olemaan suuri haaste, jonka olen kuitenkin valmis ottamaan. Itelleni mä en piru vie häviä. 

Loppuun haluan vielä sanoa, että vaikka tämä asia saattaa monesta tuntua hyvinkin pieneltä ja mitättömältä ongelmalta, ja että paljon vaikeampiakin tilanteita on, koin tämän kuitenkin omalla kohdallani kirjoittamisen arvoiseksi. Not a big deal, even tho it's changing everything.

Kauden eka ongelma

Moikka, pitkästä aikaa.

"En oo kirjottanut tänne aikoihin, koska mulla menee hyvin. Kirjottaminen toimii mulle tietynlaisena terapiana, joka auttaa mua tajuamaan miltä musta tuntuu. Yleensä turvaudun siihen heikkoina hetkinä, tai niinä päivinä, kun kaikki menee huonosti. Viimeksi kirjoitin SM-halleista, ja opin kirjoitukseni avulla ymmärtämään omaa jännitystäni. Kun kirjoittaa, on pakko keskittyä vain yhteen asiaan, että saa lauseen valmiiksi. Eikä ajatus saa katketa senkään jälkeen, että saa kokonaisen kappaleen aikaiseksi. Joskus se riittää, mutta joskus pää on niin sekaisin, että sen selvittämiseen vaaditaan novelli. Ajatukset jäsentyvät ymmärrettäviksi lauseiksi, ja pään sekamelska selkiytyy tekstiksi. Nyt mä en oo kokenut tarvetta kirjoittaa, koska mulla menee oikeasti hyvin." 

Voi, kuinka ironista. Sain kirjoitettua tuollaisen pätkän, kunnes täytyi lähteä treeneihin. Tuo treeni oli ehkä koko kauden kamalin. Ja ei todellakaan mene enää oikeasti hyvin.

Totuushan on se, että viimeisten päivien, ehkä viikkojen aikana en oo jaksanut harjotella. Oon ollut tosi väsynyt ja mun lihakset on olleet kuin kalaverkkoja, jotka kalojen sijasta keräävät monia kiloja maitohappoja. Tunne, ettei vaan yksinkertaisesti jaksa juosta, on ollut läsnä jokaisessa treenissä. Oon ajatellut, että oon tulossa kipeäksi, joten en oo himmaillut harjottelun suhteen. Tämän perustelen sillä, että haluaisin tulla heti kunnolla kipeäksi, enkä sairastaa kuten yleensä (viikkojen pituinen ollako-vai-eikö-olla flunssa), ja normaalilla harjoittelulla olisin voinut saada sen puhkeamaan kunnolla. Ilmeisesti myös Portugalissa harjoitusleirillä allergiaksi tulkitsemani hengenahdistus ja väsymys johtuivat sittenkin tästä samasta syystä, kuin väsymys kotimaan puolella - ei allergiasta alkuunkaan.

No, palataan takaisin tuohon treeniin, johon täytyi lähteä kesken kirjoitustyön. Viikon kova treeni, pitkiä mäkivetoja. Mäen päällä sykkeen oli määrä olla alle 180 , mikä tarkoittaa about 175 plus miinus vähäsen. En kuitenkaan yhdelläkään vedolla saanut sykkeitäni lähellekään tavoitetta. "Parhaimmillaan" yhden vedon jälkeen mittari näytti 123, korkeimmillaan vähän yli 160. Vaihdoin mittaria, ja sen näyttäessä edelleen samoja lukemia, mittasin kaulalta. Tulos edelleen sama. Matalasta pulssista huolimatta olin ihan jäätävän väsynyt, hapoilla, eikä jalkani vaan yksinkertaisesti nousseet ylös. Hengitykseni vinkui pahasti, enkä saanut happea. Syke ei noussut, koska en jaksanut nostaa sitä - en jaksanut juosta tarpeeksi kovaa nostaakseni sykkeeni anaerobian rajalle. Taisteltuani treenin loppuun, sain vaihtoehtoja antamattoman käskyn valmentajaltani mennä mittaamaan hemoglobiinini.

Eka mittaus sormen päästä Hb 102. Toka 101. Seuraavana päivänä käsivarresta tasan 100. Hyväksyttävä se oli, olin kurkkuani myöten kusessa. Ikävä kyllä en kirjaimellisesti, sillä veikkaisin senkin tuntuvan tätä paremmalta. Sen sijaan suonissani virtaa aivan liian laimea veri, joka ei piru vie voi kuljettaa mun lihaksille happea. Cmaan, you got one job??!!

Multa otettiin siis täydellinen verenkuva, ja koska kaikkia niitä kirjain- ja numeroyhdistelmiä on niin mahdottoman vaikeaa tulkita, olen ymmärtänyt saamistani tuloksista vain kaksi lukua. Toinen niistä on äsken mainitsemani hemoglobiini, toinen ferritiini, joka siis kertoo, kuinka täynnä kehon rautavarastot ovat. Oikeastaan jälkimmäinen onkin näistä numeroista se tärkeämpi. Urheilijalla tuon arvon tulisi olla 50, tavallisella ihmisellä minimiarvo on 13. Mulla oli kahdeksan. Voin siis kertoa sairastavani anemiaa, vähäverisyyttä, verenvähyyttä, tai kärsiväni alhaisesta hemoglobiinista, miten ikinä sen haluaakaan ilmaista. Mutta mitä tahansa sanaa käytänkin, totuus on aina sama. En ole ok.

Käytännössä tämä kaikki tarkoittaa sitä, että mun on lisättävä paljon rautaa mun ruokavalioon. Anemiani johtuu pelkästään raudanpuutteesta, joka aiheutuu kovasta harjoittelusta ja liian vähästä raudansaannista. Pidempään mua seuranneet ja mut tuntevat varmasti tietävät, että en tahdo saada punaista lihaa alas kurkustani, en sitten millään. Asia on kuitenkin hoidossa, ja sen lisäksi, että ruokavalioni kokee suuren muodonmuutoksen, olen seuraavat kolme kuukautta rautakuurilla. Jee. Harjoittelu tulee olemaan pari-kolme viikkoa erilaista kuin alunperin on suunniteltu, mutta en ole huolissani kesän kannalta.

Jos haluatte käydä tsekkaamassa mun tän vuoden harjotusleiritunnelmia, voitte tehdä sen täällä. 

Tämä postaus oli enemmänkin tällainen konkreettisista käytännön asioista koostuva paljastus, mutta yritän saada lähipäivinä aikaiseksi tekstin myöskin siitä, miten tää vaikuttaa muhun muulla tavalla. Tällä on tottakai omanlainen vaikutuksensa myös esimerkiksi motivaatioon ja kisajännitykseen, ja muutenkin haluan kertoa ja kirjoittaa siitä, miten ylipäätään suhtaudun asiaan. Lisäksi näen tässä pienen mahdollisuuden jakaa täällä pari rautapitoista ruokavinkkiä, koska niitä mä alan nyt testailemaan todella paljon ja usein. Tunnistan tosin itseni laiskanpuoleiseksi ja aikaansaamattomaksi tällä saralla, joten en uskalla luvata mitään. 

Onko teillä muilla ollut tällaista ongelmaa, ja kauanko toipumiseen meni? Minä ja varmasti monet muut haluttaisiin kuulla teidän kokemuksista niin tarkasti, kuin vain jaksatte kirjoittaa, joten julkinen Snapchat @veeeramaaria, tai kommenttiboksi on teitä varten :-)