Fiiliksiä

Moikka taas!

Ihan ensimmäisenä suuri kiitos jokaiselle, joka tuli kertomaan omista kokemuksistaan mulle! Oon tajuttoman kiitollinen ja helpottunut, sillä teidän ansiosta tiedän edes suunnilleen, mitä odottaa. Kiitos, kiitos, kiitos, ja tsemppiä jokaiselle tän kanssa kamppailevalle! <3

Kun ekan kerran kuulin hemoglobiinimittauksen tuloksen, naurahdin. Ei se voinut pitää paikkaansa.  En minä niin huonossa kunnossa ollut. Mittaus tehtiin uudelleen, ja tulos putosi yksiköllä. Säikähdin, järkytyin, yllätyin. Tämä on niin uskomatonta, että naurattaa: olen koko vuoden ylpeillyt "ensimmäisellä terveellä harjoituskaudellani", kun toukokuussa mulle selviää, että olen kärsinyt jo kuukausia anemiasta. Ymmärsimme vasta nyt yhdistää Portugalin "allergiat" ja väsymyksen näihin oireisiin, samoin kuin SM-hallien huonon jaksamisen ja hyperventilaation. Ensimmäinen terve treenikausi, jee. 

Mulle ollaan oltu vihaisia. En kuulemma vaikuta siltä, että ottaisin tämän asian tosissani. Johtuuko se siitä, että en ole itkenyt, raivonnut ja vajonnut epätoivoon? Vai siitä, etten ole alkanut ahmimaan maksaa, enkä jatkuvasti napostele ituja ja cashew-pähkinöitä? Siitäkö, että suhtaudun harjotteluun samalla tavalla, yhtä motivoituneesti kuin aina ennenkin? Mun on annettu ymmärtää, että tässä tilanteessa mun kuuluisi panikoida ja alkaa hysteerisesti kyyneleet poskilla lupaamaan, että tämä ei koskaan tapahdu uudelleen. Ihan kuin ainoa tapa saada mitään aloitettua olisi ensin tehdä asiasta jumalaton härdelli.

Kyllä mä tajuan tämän tilanteen. En vaan koe tarpeelliseksi itkeä ja riehua asiasta. Vahinko on jo tapahtunut, sitä ei voi perua. Keskityn täysillä tilanteen korjaamiseen, mutta vain pitääkseni pääni kasassa, teen sen kohtuun rajoissa. En halua kääriä jokaista ajatustani raudanpuutteen ympärille. En halua suunnitella jokaista päivän ateriaani pohjautuen pelkästään raudansaantiin, saadakseni syyttää itseäni epäonnistumisesta illalla, kun ruokailu ei mennytkään suunnitellusti. Tästä parantuminen tulee kestämään kauan, ja ruokavalion muutos tulee olemaan lopullinen. Keittiöpsykologina voin sanoa, että jaksaakseni ja halutakseni viedä tätä muutosta eteen päin, mun on edettävä rauhassa. Jos pieni lapsi joutuu ensimmäisenä urheilukoulupäivänään juoksemaan väkisin vaikka kolme kilometriä itku kurkussa, ei hän varmasti halua enää mielellään osallistua uudelleen. Esimerkkimetafora on kaukaa haettu, mutta auttaa ehkä ymmärtämään, mitä tarkoitan. Jos nyt teen kaiken väkisin täydellisesti ja orjallisesti, tulen vaatimaan sitä itseltäni loppuun asti. Voin jo etukäteen sanoa, että se ei tulisi päättymään hyvin.

Se, mitä teen, on riittävää. Niin maalaisjärjen kuin lääkäreidenkin mielestä se todellakin riittää nostamaan mun rautavarastot takaisin ylös. Itseasiassa niiden nostamiseen riittäisi tabletti päivässä, mutta itse syön kaksi, joiden lisäksi tankkaan B12-vitamiinia, rautapitoisia ruokia (verilätyt, jauheliha, pinaatti, idut...) ja vältän kalsiumia, joka huonontaa raudan imeytymistä. Harjoittelua on muokattu tilanteelle sopivaksi. Se todellakin riittää, ja se tuntuu mulle vielä hyvältä ja kohtuulliselta. Se ei ole vaikeaa, eikä vaadi suuria ponnisteluja, mutta se riittää. Eikä mun tarvitse itkeä. Oloni on jo nyt, viikon jälkeen, paljon parempi.

Syytän tästä kaikesta kuitenkin itseäni. Tämä tuntuu niin sanotusti turhalta ongelmalta - kaikki tämä olisi ollut helposti vältettävissä, oireet olisi voinut tunnistaa aiemmin, ja niihin oltaisiin siten myös voitu puuttua aiemmin. Jos söisin punaista lihaa, enkä olisi ongelmainen nirso ruokailija, ei mitään anemiaa edes olisi. Kaikki tämä pelkästään siksi, etten ole tehnyt, niin kuin mun kannattaisi tehdä. Oma tyhmyyteni on johtanut mut tähän tilanteeseen, josta mun on päästävä pois mahdollisimman nopeasti. Enkä halua tehdä samaa virhettä enää koskaan uudelleen, en todellakaan halua. 

Samalla mua vähän pelottaa. Tässä kehon tilassa ylikunnon saa paljon herkemmin aikaiseksi, kuin normaalissa olotilassa. En myöskään vielä tiedä, kauanko tässä tulee kestämään, ja vihaan epävarmuutta. Se on varmasti kamalin tunne tässä maailmassa. Ja tuota tunnetta tulen sietämään varmasti koko alkukesän, sillä mistä minä tiedän, minkälaisessa kunnossa olen kaiken tämän jälkeen? Tiedän tämän kuulostavan todella kummalliselta, mutta en oikeastaan ole edes huolissani mun tuloksista, vaan siitä, miten paljon tulen jännittämään niitä. Tunnen itseni, ja tiedän, että pissaan varmaan housuuni ennen kauden ekaa starttia. Se tulee jännittämään niin paljon, että itkettää ja oksettaa. Alkukesä tulee olemaan suuri haaste, jonka olen kuitenkin valmis ottamaan. Itelleni mä en piru vie häviä. 

Loppuun haluan vielä sanoa, että vaikka tämä asia saattaa monesta tuntua hyvinkin pieneltä ja mitättömältä ongelmalta, ja että paljon vaikeampiakin tilanteita on, koin tämän kuitenkin omalla kohdallani kirjoittamisen arvoiseksi. Not a big deal, even tho it's changing everything.