Moikka, pitkästä aikaa.
"En oo kirjottanut tänne aikoihin, koska mulla menee hyvin. Kirjottaminen toimii mulle tietynlaisena terapiana, joka auttaa mua tajuamaan miltä musta tuntuu. Yleensä turvaudun siihen heikkoina hetkinä, tai niinä päivinä, kun kaikki menee huonosti. Viimeksi kirjoitin SM-halleista, ja opin kirjoitukseni avulla ymmärtämään omaa jännitystäni. Kun kirjoittaa, on pakko keskittyä vain yhteen asiaan, että saa lauseen valmiiksi. Eikä ajatus saa katketa senkään jälkeen, että saa kokonaisen kappaleen aikaiseksi. Joskus se riittää, mutta joskus pää on niin sekaisin, että sen selvittämiseen vaaditaan novelli. Ajatukset jäsentyvät ymmärrettäviksi lauseiksi, ja pään sekamelska selkiytyy tekstiksi. Nyt mä en oo kokenut tarvetta kirjoittaa, koska mulla menee oikeasti hyvin."
Voi, kuinka ironista. Sain kirjoitettua tuollaisen pätkän, kunnes täytyi lähteä treeneihin. Tuo treeni oli ehkä koko kauden kamalin. Ja ei todellakaan mene enää oikeasti hyvin.
Totuushan on se, että viimeisten päivien, ehkä viikkojen aikana en oo jaksanut harjotella. Oon ollut tosi väsynyt ja mun lihakset on olleet kuin kalaverkkoja, jotka kalojen sijasta keräävät monia kiloja maitohappoja. Tunne, ettei vaan yksinkertaisesti jaksa juosta, on ollut läsnä jokaisessa treenissä. Oon ajatellut, että oon tulossa kipeäksi, joten en oo himmaillut harjottelun suhteen. Tämän perustelen sillä, että haluaisin tulla heti kunnolla kipeäksi, enkä sairastaa kuten yleensä (viikkojen pituinen ollako-vai-eikö-olla flunssa), ja normaalilla harjoittelulla olisin voinut saada sen puhkeamaan kunnolla. Ilmeisesti myös Portugalissa harjoitusleirillä allergiaksi tulkitsemani hengenahdistus ja väsymys johtuivat sittenkin tästä samasta syystä, kuin väsymys kotimaan puolella - ei allergiasta alkuunkaan.
No, palataan takaisin tuohon treeniin, johon täytyi lähteä kesken kirjoitustyön. Viikon kova treeni, pitkiä mäkivetoja. Mäen päällä sykkeen oli määrä olla alle 180 , mikä tarkoittaa about 175 plus miinus vähäsen. En kuitenkaan yhdelläkään vedolla saanut sykkeitäni lähellekään tavoitetta. "Parhaimmillaan" yhden vedon jälkeen mittari näytti 123, korkeimmillaan vähän yli 160. Vaihdoin mittaria, ja sen näyttäessä edelleen samoja lukemia, mittasin kaulalta. Tulos edelleen sama. Matalasta pulssista huolimatta olin ihan jäätävän väsynyt, hapoilla, eikä jalkani vaan yksinkertaisesti nousseet ylös. Hengitykseni vinkui pahasti, enkä saanut happea. Syke ei noussut, koska en jaksanut nostaa sitä - en jaksanut juosta tarpeeksi kovaa nostaakseni sykkeeni anaerobian rajalle. Taisteltuani treenin loppuun, sain vaihtoehtoja antamattoman käskyn valmentajaltani mennä mittaamaan hemoglobiinini.
Eka mittaus sormen päästä Hb 102. Toka 101. Seuraavana päivänä käsivarresta tasan 100. Hyväksyttävä se oli, olin kurkkuani myöten kusessa. Ikävä kyllä en kirjaimellisesti, sillä veikkaisin senkin tuntuvan tätä paremmalta. Sen sijaan suonissani virtaa aivan liian laimea veri, joka ei piru vie voi kuljettaa mun lihaksille happea. Cmaan, you got one job??!!
Multa otettiin siis täydellinen verenkuva, ja koska kaikkia niitä kirjain- ja numeroyhdistelmiä on niin mahdottoman vaikeaa tulkita, olen ymmärtänyt saamistani tuloksista vain kaksi lukua. Toinen niistä on äsken mainitsemani hemoglobiini, toinen ferritiini, joka siis kertoo, kuinka täynnä kehon rautavarastot ovat. Oikeastaan jälkimmäinen onkin näistä numeroista se tärkeämpi. Urheilijalla tuon arvon tulisi olla 50, tavallisella ihmisellä minimiarvo on 13. Mulla oli kahdeksan. Voin siis kertoa sairastavani anemiaa, vähäverisyyttä, verenvähyyttä, tai kärsiväni alhaisesta hemoglobiinista, miten ikinä sen haluaakaan ilmaista. Mutta mitä tahansa sanaa käytänkin, totuus on aina sama. En ole ok.
Käytännössä tämä kaikki tarkoittaa sitä, että mun on lisättävä paljon rautaa mun ruokavalioon. Anemiani johtuu pelkästään raudanpuutteesta, joka aiheutuu kovasta harjoittelusta ja liian vähästä raudansaannista. Pidempään mua seuranneet ja mut tuntevat varmasti tietävät, että en tahdo saada punaista lihaa alas kurkustani, en sitten millään. Asia on kuitenkin hoidossa, ja sen lisäksi, että ruokavalioni kokee suuren muodonmuutoksen, olen seuraavat kolme kuukautta rautakuurilla. Jee. Harjoittelu tulee olemaan pari-kolme viikkoa erilaista kuin alunperin on suunniteltu, mutta en ole huolissani kesän kannalta.
"En oo kirjottanut tänne aikoihin, koska mulla menee hyvin. Kirjottaminen toimii mulle tietynlaisena terapiana, joka auttaa mua tajuamaan miltä musta tuntuu. Yleensä turvaudun siihen heikkoina hetkinä, tai niinä päivinä, kun kaikki menee huonosti. Viimeksi kirjoitin SM-halleista, ja opin kirjoitukseni avulla ymmärtämään omaa jännitystäni. Kun kirjoittaa, on pakko keskittyä vain yhteen asiaan, että saa lauseen valmiiksi. Eikä ajatus saa katketa senkään jälkeen, että saa kokonaisen kappaleen aikaiseksi. Joskus se riittää, mutta joskus pää on niin sekaisin, että sen selvittämiseen vaaditaan novelli. Ajatukset jäsentyvät ymmärrettäviksi lauseiksi, ja pään sekamelska selkiytyy tekstiksi. Nyt mä en oo kokenut tarvetta kirjoittaa, koska mulla menee oikeasti hyvin."
Voi, kuinka ironista. Sain kirjoitettua tuollaisen pätkän, kunnes täytyi lähteä treeneihin. Tuo treeni oli ehkä koko kauden kamalin. Ja ei todellakaan mene enää oikeasti hyvin.
Totuushan on se, että viimeisten päivien, ehkä viikkojen aikana en oo jaksanut harjotella. Oon ollut tosi väsynyt ja mun lihakset on olleet kuin kalaverkkoja, jotka kalojen sijasta keräävät monia kiloja maitohappoja. Tunne, ettei vaan yksinkertaisesti jaksa juosta, on ollut läsnä jokaisessa treenissä. Oon ajatellut, että oon tulossa kipeäksi, joten en oo himmaillut harjottelun suhteen. Tämän perustelen sillä, että haluaisin tulla heti kunnolla kipeäksi, enkä sairastaa kuten yleensä (viikkojen pituinen ollako-vai-eikö-olla flunssa), ja normaalilla harjoittelulla olisin voinut saada sen puhkeamaan kunnolla. Ilmeisesti myös Portugalissa harjoitusleirillä allergiaksi tulkitsemani hengenahdistus ja väsymys johtuivat sittenkin tästä samasta syystä, kuin väsymys kotimaan puolella - ei allergiasta alkuunkaan.
No, palataan takaisin tuohon treeniin, johon täytyi lähteä kesken kirjoitustyön. Viikon kova treeni, pitkiä mäkivetoja. Mäen päällä sykkeen oli määrä olla alle 180 , mikä tarkoittaa about 175 plus miinus vähäsen. En kuitenkaan yhdelläkään vedolla saanut sykkeitäni lähellekään tavoitetta. "Parhaimmillaan" yhden vedon jälkeen mittari näytti 123, korkeimmillaan vähän yli 160. Vaihdoin mittaria, ja sen näyttäessä edelleen samoja lukemia, mittasin kaulalta. Tulos edelleen sama. Matalasta pulssista huolimatta olin ihan jäätävän väsynyt, hapoilla, eikä jalkani vaan yksinkertaisesti nousseet ylös. Hengitykseni vinkui pahasti, enkä saanut happea. Syke ei noussut, koska en jaksanut nostaa sitä - en jaksanut juosta tarpeeksi kovaa nostaakseni sykkeeni anaerobian rajalle. Taisteltuani treenin loppuun, sain vaihtoehtoja antamattoman käskyn valmentajaltani mennä mittaamaan hemoglobiinini.
Eka mittaus sormen päästä Hb 102. Toka 101. Seuraavana päivänä käsivarresta tasan 100. Hyväksyttävä se oli, olin kurkkuani myöten kusessa. Ikävä kyllä en kirjaimellisesti, sillä veikkaisin senkin tuntuvan tätä paremmalta. Sen sijaan suonissani virtaa aivan liian laimea veri, joka ei piru vie voi kuljettaa mun lihaksille happea. Cmaan, you got one job??!!
Multa otettiin siis täydellinen verenkuva, ja koska kaikkia niitä kirjain- ja numeroyhdistelmiä on niin mahdottoman vaikeaa tulkita, olen ymmärtänyt saamistani tuloksista vain kaksi lukua. Toinen niistä on äsken mainitsemani hemoglobiini, toinen ferritiini, joka siis kertoo, kuinka täynnä kehon rautavarastot ovat. Oikeastaan jälkimmäinen onkin näistä numeroista se tärkeämpi. Urheilijalla tuon arvon tulisi olla 50, tavallisella ihmisellä minimiarvo on 13. Mulla oli kahdeksan. Voin siis kertoa sairastavani anemiaa, vähäverisyyttä, verenvähyyttä, tai kärsiväni alhaisesta hemoglobiinista, miten ikinä sen haluaakaan ilmaista. Mutta mitä tahansa sanaa käytänkin, totuus on aina sama. En ole ok.
Käytännössä tämä kaikki tarkoittaa sitä, että mun on lisättävä paljon rautaa mun ruokavalioon. Anemiani johtuu pelkästään raudanpuutteesta, joka aiheutuu kovasta harjoittelusta ja liian vähästä raudansaannista. Pidempään mua seuranneet ja mut tuntevat varmasti tietävät, että en tahdo saada punaista lihaa alas kurkustani, en sitten millään. Asia on kuitenkin hoidossa, ja sen lisäksi, että ruokavalioni kokee suuren muodonmuutoksen, olen seuraavat kolme kuukautta rautakuurilla. Jee. Harjoittelu tulee olemaan pari-kolme viikkoa erilaista kuin alunperin on suunniteltu, mutta en ole huolissani kesän kannalta.
Jos haluatte käydä tsekkaamassa mun tän vuoden harjotusleiritunnelmia, voitte tehdä sen täällä.
Tämä postaus oli enemmänkin tällainen konkreettisista käytännön asioista koostuva paljastus, mutta yritän saada lähipäivinä aikaiseksi tekstin myöskin siitä, miten tää vaikuttaa muhun muulla tavalla. Tällä on tottakai omanlainen vaikutuksensa myös esimerkiksi motivaatioon ja kisajännitykseen, ja muutenkin haluan kertoa ja kirjoittaa siitä, miten ylipäätään suhtaudun asiaan. Lisäksi näen tässä pienen mahdollisuuden jakaa täällä pari rautapitoista ruokavinkkiä, koska niitä mä alan nyt testailemaan todella paljon ja usein. Tunnistan tosin itseni laiskanpuoleiseksi ja aikaansaamattomaksi tällä saralla, joten en uskalla luvata mitään.
Onko teillä muilla ollut tällaista ongelmaa, ja kauanko toipumiseen meni? Minä ja varmasti monet muut haluttaisiin kuulla teidän kokemuksista niin tarkasti, kuin vain jaksatte kirjoittaa, joten julkinen Snapchat @veeeramaaria, tai kommenttiboksi on teitä varten :-)
Mulla on ihan luontaisesti alhainen hemoglobiini, vaikka syön tosi monipuolisesti ja rautapitoisesti. Siksi hyvän ruokavalion kylkeen kannattaa ehottomasti ottaa ihan rautatableteita, tai sitä saa kans nestemäisenä mikä imeytyy ilmeisesti paremmin. Niillä mä oon saanu nostettuu hemoglobiinia takas normaaliksi!
VastaaPoistaKiitos kommentista! Mulla onkin jo käytössä Obsidan-rautatabletit, ja nestemäinenkin vaihtoehto odottaa pöydällä ottajaansa :-)
PoistaMie kamppailen kanssa saman ongelman kanssa jatkuvasti. Miulla on ollut aina matala hemoglobiini ja alhaimmillaan se tais viime vuonna olla vähän päälle 90 sormesta mitattuna ja labrassa sit joku 110. Rautakuurilla saan sen nostettua just ja just minimiarvojen yläpuolelle mut kestävyyslajin urheilijana ois tietysti kiva jos se ois ees joskus vaikka ees sen 135. Pitäis varmaan vieläkin enemmän kiinnittää huomiota ruokavalioon, että jos sillä sais nostettua sen vähän pysyvämmin ylös eikä vaan kausittaisesti. Koska en tiiä kuinka hyväks kropalle se on jos joutuu syömään rautaa koko ajan purkista. Oon siis itekin tällä hetkellä rautakuurilla, kun just viime viikolla kävin mittaamassa arvot eka terkkarilla ja sit labrassa ja oli just sen 110. Ja just tuo ferritiini oli kans alhainen. Yks mitä kouluterkkari miulle suositteli, oli e-pillerit et jos se kuukautisten aikaan auttais vähentämään vuotoa ja näin ollen auttais vähän noissa arvoissa, mutta en ainakaan vielä siihen ryhtynyt. Ja noista rautapitoisista ruokavinkeistä oisin kiinnostunut ko oon itekin vähän laiska tällä saralla :D
VastaaPoistaSamoilla linjoilla ajatustesi kanssa oon, mietityttää nimittäin tuo tableteilla tankkaaminen, ja lähinnä se, että loppuuko se koskaan. Ruokavalioon täytyy tehdä niin iso ja lopullinen muutos, että rauta-arvot voisivat pysyä jatkuvasti ylhäällä, mutta eihän siitäkään ole mitään takeita. Mä itseasiassa käytän minipillereitä, joten kuukautisilla ei taida olla mun tilanteessa mitään tekemistä tän kanssa. Oon kyllä kuullut monilta, että ne voi vaikuttaa isostikin rauta-arvoihin. Kiitos kommentista ja tsemppiä sulle, yritän tämän viikon aikana postata jotain ruokavinkkiä! :-)
Poista