SM Iisalmi 3/3

- Siis mitä, osaatko muka aitoa?

- Juokse mielummin se 1500m, et oo juossu aitoja tarpeeks...

- Hyvin se menee. Ehkä.

sunnuntai 27.8.2017

Edellisten lisäksi sain myös paljon rohkaisevia kommentteja lajivalintani suhteen, vaikkakaan millään kommenteista ei ollut mitään merkitystä. Olin päättänyt juoksevani neljänsadan aitojen debyyttini SM-kisoissa, sanoivat muut mitä halusivat. Tai itseasiassa lajivalintani valikoitui vähän kuin enten tenten -leikillä, sillä viimeisenä ilmoittautumispäivänä juoksin testinä kotikentällä 300m aidoilla. Päätin, että jos nyt kaadun, on lajini 1500m ja jos en, juoksen ne aidat. No, en kaatunut. Alunperinkään siis en lähtenyt kovin tavoitteellisella ja sotaisalla meiningillä juoksemaan, vaan lähinnä siksi, että halusin jonkin toisenkin lajin nelkun lisäksi. Ilman aitoja olisin joutunut lähtemään jo perjantaina kotiin, ja eihän sitä nyt voinut edes kuvitella.

Kisa-aamuna oli melko ristiriitaiset fiilikset. Mua vähäsen jännitti. Olin hermostunut ja hiton rasittava. Pakotin äitini ja valmentajani vitsailemaan kisastani, ja pikkuhiljaa tunnelma muuttui rennommaksi. Heitin koko alkuverkan ajan läppää omista aitajuoksutaidoistani ja edessä olevasta farssista; tällä tavoin sain fiiliksen rennoksi ja paineettomaksi. Sellasella fiiliksellä mikä tahansa on kivaa. Mun päässä oli kaksi kysymystä, kun käveltiin calling-teltasta kentälle. Mitä mä täällä teen? Miten pääsen pois? Se oli menoa nyt. Alla olevat kolme aitatreeniä eivät hirveästi antaneet lohtua kisaa ajatellen, mutta onneksi nelkun kunto oli tsekattu jo perjantaina, eikä sen puolesta ollut mitään hätää. Mulla ei todellakaan ollut minkäänlaisia tavoitteita, vaan halusin vain päästä juoksemaan. Tai en mä tiedä halusinko enää, mutta ainakin ilmoittautumispäivänä se tuntui kuningasidealta. Enää mua ei jännittänyt, nauratti vain. Koko homma tuntui ihan tyhmältä idealta, mutta minkäs teet. Sanoinkin äidilleni pari minuuttia ennen starttia, että ei oo koskaan ollut varastaminen näin lähellä. Tietenkin vitsailin.

Kokeilin yhtä aitaa kerran ennen juoksua. Näin, kuinka moni seurasi sen sujumista kentän laidalta. Ei paineita. Ja se aita, jota kokeilin, meni muuten todella huonosti. Huomasin sen itse, tiedostin sen ja nauroin sille. Silti äitini ja valmentajani vakuuttelivat, että hyvältä näyttää, anna mennä vaan. Melko läpinäkyvää.

Paikoillenne. "Perhana siellä on ne aidat." Valmiit. "Okei." Pam.

Haluaisin muistaa, miten se meni. Kertoisin mielelläni, mikä aita meni oikein päin ja mikä väärin, mikä hyvin ja mikä huonosti. Muistan vain sen, että yksi aita oli success, yksi ihan katastrofi ja loput kahdeksan ei-niin-hyvää suorittamista. Ensimmäisen puoliskon jaksoin vielä vetää hyvin keskittyneesti ja määrätietoisesti motivaation voimalla. Aika ei ole koskaan kulunut niin hitaasti kuin tuon juoksun aikana. Tuntui oikeastaan siltä, kuin aikaa ei olisi edes ollut - aitoja vaan toinen toisensa perään ja jatkuva keskittyminen seuraavaan ponnistukseen. Puolessa välissä heräsin. Muistan, kuinka järkytyin siitä, että olen vasta puolivälissä. Tuntui siltä, kuin olisin juossut jo ikuisuuden, mutta mitään käsitystä kuluneesta ajasta tai matkasta ei silti ollut ennen kuin havahduin nähdessäni kahdesadan metrin lähtöpaikan. Silloin koin välikuoleman, en uskonut jaksavani enää. Tässä kohtaa kokemattomuuteni alkoi vaikuttamaan toden teolla; aloin jännittämään viimeisiä aitoja. Pelkäsin, etten jaksaisi ylittää niitä, että kaatuisin tai hyvä kun jalka nousisi edes normaaliin juoksuasentoon. Askeleet lakkasivat sopimasta, ja hyppäsin suorastaan varsaloikalla kaarteen viimeisen aidan yli. Peli alkoi näyttämään selvältä minun kannaltani, ja aloin uskomaan, että neljäs sija irtoaisi mikäli vain selviäisin kaatumatta maaliin. Tiedostamattani säästelin voimiani jokaiseen aidanylitykseen jarruttelemalla aitaväleissä. Kuuluisa ja ehdottomasti maineensa veroinen viimeinen aita ratkaisi kaiken minun osaltani. Onnistuin siinä hyvin, ja kolmantena siihen asti ollut, viereisellä radalla juokseva tyttö kompuroi. Kuulin aidan ryminän, näin tilanteen, ja reagoin siihen kuin uuteen lähtölaukaukseen. Enää ei tarvinnut stressata aidoista, loppusileä oli ainoa osa tästä juoksusta, jonka tiesin osaavani. "Tän mä osaan", vakuutin itselleni. Se oli kuin uudelleensyntyminen, enkä olisi uskonut kropastani löytyvän enää sellaisia voimia. Olin viimeiselle aidalle tultaessa muutaman metrin kolmannesta jäljessä, ja tulin maaliin pronssimitalistina.

Tämän piti olla mahdotonta. SM-mitalista puhuminen ja sen ajattelu ja uhoaminen olivat vain osa kisaan valmistautumistani, psyykkistä tsemppausta ja yritystä uskoa itseeni. Se oli vitsailua ja sarkasmia. Kuitenkin pieni pala, ehkä pikkuvarpaan kynnen kokoinen pala musta uskoi sen olevan mahdollista. Ja olihan se. Kolme treeniä, debyyttijuoksu, SM-pronssi. Aikakin oli ihan kelpo; 62,50. Vain pari kymmenystä piirinennätyksestä, puoli sekuntia nuorten maajoukkuerajasta. Vielä sää huomioonottaen olen todella tyytyväinen. Hampaankoloon jäi kuitenkin vielä paljon asioita motivoimaan ensivuodelle, ja eniten jäi harmittamaan tunne siitä, että kaikkea en vielä osannut jättää radalle. Aitomisessa on vielä tajuttoman paljon tekemistä, samoin kuin aidan lukemisessa ja siihen reagoimisessa. Pitkät aidat muuttuvat varmasti joka kerta helpommaksi, kun tekemisestä tulee varmempaa ja oppii kuuntelemaan kropan fiiliksiä matkalla. Aitakokemus oli todella motivoiva, innostava ja uskomaton - eikä ollenkaan niin kamalaa, kuin mitä olin kuvitellut. Keräsin tosin matkan aikana kesän siihen asti suurimman määrän happoa, mutta se onkin koko homman pointti. Silti edelleen mä mietin, että miksi hitossa sinne pitää niitä aitoja tunkea väliin, kun voisi ilmankin juosta.

Pääsin lähtemään kotiin onnellisena, tyytyväisenä ja ylpeänä tuplamitalistina, saavutetut tavoitteet taskussa ja mieli suunnattuna seuraavan viikonlopun Ruotsin kaatoon!