Fiiliksiä

Moikka taas!

Ihan ensimmäisenä suuri kiitos jokaiselle, joka tuli kertomaan omista kokemuksistaan mulle! Oon tajuttoman kiitollinen ja helpottunut, sillä teidän ansiosta tiedän edes suunnilleen, mitä odottaa. Kiitos, kiitos, kiitos, ja tsemppiä jokaiselle tän kanssa kamppailevalle! <3

Kun ekan kerran kuulin hemoglobiinimittauksen tuloksen, naurahdin. Ei se voinut pitää paikkaansa.  En minä niin huonossa kunnossa ollut. Mittaus tehtiin uudelleen, ja tulos putosi yksiköllä. Säikähdin, järkytyin, yllätyin. Tämä on niin uskomatonta, että naurattaa: olen koko vuoden ylpeillyt "ensimmäisellä terveellä harjoituskaudellani", kun toukokuussa mulle selviää, että olen kärsinyt jo kuukausia anemiasta. Ymmärsimme vasta nyt yhdistää Portugalin "allergiat" ja väsymyksen näihin oireisiin, samoin kuin SM-hallien huonon jaksamisen ja hyperventilaation. Ensimmäinen terve treenikausi, jee. 

Mulle ollaan oltu vihaisia. En kuulemma vaikuta siltä, että ottaisin tämän asian tosissani. Johtuuko se siitä, että en ole itkenyt, raivonnut ja vajonnut epätoivoon? Vai siitä, etten ole alkanut ahmimaan maksaa, enkä jatkuvasti napostele ituja ja cashew-pähkinöitä? Siitäkö, että suhtaudun harjotteluun samalla tavalla, yhtä motivoituneesti kuin aina ennenkin? Mun on annettu ymmärtää, että tässä tilanteessa mun kuuluisi panikoida ja alkaa hysteerisesti kyyneleet poskilla lupaamaan, että tämä ei koskaan tapahdu uudelleen. Ihan kuin ainoa tapa saada mitään aloitettua olisi ensin tehdä asiasta jumalaton härdelli.

Kyllä mä tajuan tämän tilanteen. En vaan koe tarpeelliseksi itkeä ja riehua asiasta. Vahinko on jo tapahtunut, sitä ei voi perua. Keskityn täysillä tilanteen korjaamiseen, mutta vain pitääkseni pääni kasassa, teen sen kohtuun rajoissa. En halua kääriä jokaista ajatustani raudanpuutteen ympärille. En halua suunnitella jokaista päivän ateriaani pohjautuen pelkästään raudansaantiin, saadakseni syyttää itseäni epäonnistumisesta illalla, kun ruokailu ei mennytkään suunnitellusti. Tästä parantuminen tulee kestämään kauan, ja ruokavalion muutos tulee olemaan lopullinen. Keittiöpsykologina voin sanoa, että jaksaakseni ja halutakseni viedä tätä muutosta eteen päin, mun on edettävä rauhassa. Jos pieni lapsi joutuu ensimmäisenä urheilukoulupäivänään juoksemaan väkisin vaikka kolme kilometriä itku kurkussa, ei hän varmasti halua enää mielellään osallistua uudelleen. Esimerkkimetafora on kaukaa haettu, mutta auttaa ehkä ymmärtämään, mitä tarkoitan. Jos nyt teen kaiken väkisin täydellisesti ja orjallisesti, tulen vaatimaan sitä itseltäni loppuun asti. Voin jo etukäteen sanoa, että se ei tulisi päättymään hyvin.

Se, mitä teen, on riittävää. Niin maalaisjärjen kuin lääkäreidenkin mielestä se todellakin riittää nostamaan mun rautavarastot takaisin ylös. Itseasiassa niiden nostamiseen riittäisi tabletti päivässä, mutta itse syön kaksi, joiden lisäksi tankkaan B12-vitamiinia, rautapitoisia ruokia (verilätyt, jauheliha, pinaatti, idut...) ja vältän kalsiumia, joka huonontaa raudan imeytymistä. Harjoittelua on muokattu tilanteelle sopivaksi. Se todellakin riittää, ja se tuntuu mulle vielä hyvältä ja kohtuulliselta. Se ei ole vaikeaa, eikä vaadi suuria ponnisteluja, mutta se riittää. Eikä mun tarvitse itkeä. Oloni on jo nyt, viikon jälkeen, paljon parempi.

Syytän tästä kaikesta kuitenkin itseäni. Tämä tuntuu niin sanotusti turhalta ongelmalta - kaikki tämä olisi ollut helposti vältettävissä, oireet olisi voinut tunnistaa aiemmin, ja niihin oltaisiin siten myös voitu puuttua aiemmin. Jos söisin punaista lihaa, enkä olisi ongelmainen nirso ruokailija, ei mitään anemiaa edes olisi. Kaikki tämä pelkästään siksi, etten ole tehnyt, niin kuin mun kannattaisi tehdä. Oma tyhmyyteni on johtanut mut tähän tilanteeseen, josta mun on päästävä pois mahdollisimman nopeasti. Enkä halua tehdä samaa virhettä enää koskaan uudelleen, en todellakaan halua. 

Samalla mua vähän pelottaa. Tässä kehon tilassa ylikunnon saa paljon herkemmin aikaiseksi, kuin normaalissa olotilassa. En myöskään vielä tiedä, kauanko tässä tulee kestämään, ja vihaan epävarmuutta. Se on varmasti kamalin tunne tässä maailmassa. Ja tuota tunnetta tulen sietämään varmasti koko alkukesän, sillä mistä minä tiedän, minkälaisessa kunnossa olen kaiken tämän jälkeen? Tiedän tämän kuulostavan todella kummalliselta, mutta en oikeastaan ole edes huolissani mun tuloksista, vaan siitä, miten paljon tulen jännittämään niitä. Tunnen itseni, ja tiedän, että pissaan varmaan housuuni ennen kauden ekaa starttia. Se tulee jännittämään niin paljon, että itkettää ja oksettaa. Alkukesä tulee olemaan suuri haaste, jonka olen kuitenkin valmis ottamaan. Itelleni mä en piru vie häviä. 

Loppuun haluan vielä sanoa, että vaikka tämä asia saattaa monesta tuntua hyvinkin pieneltä ja mitättömältä ongelmalta, ja että paljon vaikeampiakin tilanteita on, koin tämän kuitenkin omalla kohdallani kirjoittamisen arvoiseksi. Not a big deal, even tho it's changing everything.

Kauden eka ongelma

Moikka, pitkästä aikaa.

"En oo kirjottanut tänne aikoihin, koska mulla menee hyvin. Kirjottaminen toimii mulle tietynlaisena terapiana, joka auttaa mua tajuamaan miltä musta tuntuu. Yleensä turvaudun siihen heikkoina hetkinä, tai niinä päivinä, kun kaikki menee huonosti. Viimeksi kirjoitin SM-halleista, ja opin kirjoitukseni avulla ymmärtämään omaa jännitystäni. Kun kirjoittaa, on pakko keskittyä vain yhteen asiaan, että saa lauseen valmiiksi. Eikä ajatus saa katketa senkään jälkeen, että saa kokonaisen kappaleen aikaiseksi. Joskus se riittää, mutta joskus pää on niin sekaisin, että sen selvittämiseen vaaditaan novelli. Ajatukset jäsentyvät ymmärrettäviksi lauseiksi, ja pään sekamelska selkiytyy tekstiksi. Nyt mä en oo kokenut tarvetta kirjoittaa, koska mulla menee oikeasti hyvin." 

Voi, kuinka ironista. Sain kirjoitettua tuollaisen pätkän, kunnes täytyi lähteä treeneihin. Tuo treeni oli ehkä koko kauden kamalin. Ja ei todellakaan mene enää oikeasti hyvin.

Totuushan on se, että viimeisten päivien, ehkä viikkojen aikana en oo jaksanut harjotella. Oon ollut tosi väsynyt ja mun lihakset on olleet kuin kalaverkkoja, jotka kalojen sijasta keräävät monia kiloja maitohappoja. Tunne, ettei vaan yksinkertaisesti jaksa juosta, on ollut läsnä jokaisessa treenissä. Oon ajatellut, että oon tulossa kipeäksi, joten en oo himmaillut harjottelun suhteen. Tämän perustelen sillä, että haluaisin tulla heti kunnolla kipeäksi, enkä sairastaa kuten yleensä (viikkojen pituinen ollako-vai-eikö-olla flunssa), ja normaalilla harjoittelulla olisin voinut saada sen puhkeamaan kunnolla. Ilmeisesti myös Portugalissa harjoitusleirillä allergiaksi tulkitsemani hengenahdistus ja väsymys johtuivat sittenkin tästä samasta syystä, kuin väsymys kotimaan puolella - ei allergiasta alkuunkaan.

No, palataan takaisin tuohon treeniin, johon täytyi lähteä kesken kirjoitustyön. Viikon kova treeni, pitkiä mäkivetoja. Mäen päällä sykkeen oli määrä olla alle 180 , mikä tarkoittaa about 175 plus miinus vähäsen. En kuitenkaan yhdelläkään vedolla saanut sykkeitäni lähellekään tavoitetta. "Parhaimmillaan" yhden vedon jälkeen mittari näytti 123, korkeimmillaan vähän yli 160. Vaihdoin mittaria, ja sen näyttäessä edelleen samoja lukemia, mittasin kaulalta. Tulos edelleen sama. Matalasta pulssista huolimatta olin ihan jäätävän väsynyt, hapoilla, eikä jalkani vaan yksinkertaisesti nousseet ylös. Hengitykseni vinkui pahasti, enkä saanut happea. Syke ei noussut, koska en jaksanut nostaa sitä - en jaksanut juosta tarpeeksi kovaa nostaakseni sykkeeni anaerobian rajalle. Taisteltuani treenin loppuun, sain vaihtoehtoja antamattoman käskyn valmentajaltani mennä mittaamaan hemoglobiinini.

Eka mittaus sormen päästä Hb 102. Toka 101. Seuraavana päivänä käsivarresta tasan 100. Hyväksyttävä se oli, olin kurkkuani myöten kusessa. Ikävä kyllä en kirjaimellisesti, sillä veikkaisin senkin tuntuvan tätä paremmalta. Sen sijaan suonissani virtaa aivan liian laimea veri, joka ei piru vie voi kuljettaa mun lihaksille happea. Cmaan, you got one job??!!

Multa otettiin siis täydellinen verenkuva, ja koska kaikkia niitä kirjain- ja numeroyhdistelmiä on niin mahdottoman vaikeaa tulkita, olen ymmärtänyt saamistani tuloksista vain kaksi lukua. Toinen niistä on äsken mainitsemani hemoglobiini, toinen ferritiini, joka siis kertoo, kuinka täynnä kehon rautavarastot ovat. Oikeastaan jälkimmäinen onkin näistä numeroista se tärkeämpi. Urheilijalla tuon arvon tulisi olla 50, tavallisella ihmisellä minimiarvo on 13. Mulla oli kahdeksan. Voin siis kertoa sairastavani anemiaa, vähäverisyyttä, verenvähyyttä, tai kärsiväni alhaisesta hemoglobiinista, miten ikinä sen haluaakaan ilmaista. Mutta mitä tahansa sanaa käytänkin, totuus on aina sama. En ole ok.

Käytännössä tämä kaikki tarkoittaa sitä, että mun on lisättävä paljon rautaa mun ruokavalioon. Anemiani johtuu pelkästään raudanpuutteesta, joka aiheutuu kovasta harjoittelusta ja liian vähästä raudansaannista. Pidempään mua seuranneet ja mut tuntevat varmasti tietävät, että en tahdo saada punaista lihaa alas kurkustani, en sitten millään. Asia on kuitenkin hoidossa, ja sen lisäksi, että ruokavalioni kokee suuren muodonmuutoksen, olen seuraavat kolme kuukautta rautakuurilla. Jee. Harjoittelu tulee olemaan pari-kolme viikkoa erilaista kuin alunperin on suunniteltu, mutta en ole huolissani kesän kannalta.

Jos haluatte käydä tsekkaamassa mun tän vuoden harjotusleiritunnelmia, voitte tehdä sen täällä. 

Tämä postaus oli enemmänkin tällainen konkreettisista käytännön asioista koostuva paljastus, mutta yritän saada lähipäivinä aikaiseksi tekstin myöskin siitä, miten tää vaikuttaa muhun muulla tavalla. Tällä on tottakai omanlainen vaikutuksensa myös esimerkiksi motivaatioon ja kisajännitykseen, ja muutenkin haluan kertoa ja kirjoittaa siitä, miten ylipäätään suhtaudun asiaan. Lisäksi näen tässä pienen mahdollisuuden jakaa täällä pari rautapitoista ruokavinkkiä, koska niitä mä alan nyt testailemaan todella paljon ja usein. Tunnistan tosin itseni laiskanpuoleiseksi ja aikaansaamattomaksi tällä saralla, joten en uskalla luvata mitään. 

Onko teillä muilla ollut tällaista ongelmaa, ja kauanko toipumiseen meni? Minä ja varmasti monet muut haluttaisiin kuulla teidän kokemuksista niin tarkasti, kuin vain jaksatte kirjoittaa, joten julkinen Snapchat @veeeramaaria, tai kommenttiboksi on teitä varten :-)