KALEVAN KISAT - finaali

Helou!
Edellinen teksti kertoi yksityiskohtasesti mun elämän ensimmäisten Kalevan kisojen alkueräjuoksusta, ja nyt on luvassa samantyylistä postausta samojen kisojen finaalista!

Jemina & Reetta puolustivat meidän ikäluokkaa kasin finaalissa

No, alotetaan vaikka siitä, millä fiiliksillä lähdin tohon finaaliin. Ihan kuin edellisessä postauksessa kerroin, finaalipaikka todellakin yllätti. Samoin yllätti lähes kaksi sekuntia parantunut ennätykseni.  Olin koko alkuerän jälkeisen päivän hieman sokissa - mitä, missä, kuka, koska, kuinka lujaa? Ensimmäisiin ajatuksiini kuului mm. se, etten jaksanut enää juosta. Vaikka se tietenkin ihan uskomattomalta tuntui, tuli toinen peräkkäinen nelkku aika nopeasti yllättäen. Näillä jaloilla olisi määrä juosta uudestaan, ja ne olivat vahvasti toista mieltä olonsa perusteella. Samalla olin käsittämättömän innoissani. Ensimmäinen kisani telkkarissa oli edessä, hehe.
        Alkuerät olivat jo aamupäivästä, joten auringossa (varmaan lähemmäs 30°) tuli oleiltua melko paljon kisan jälkeen. Seuraavana päivänä kisa oli puoli kahdeksan illalla, joten jälleen toinen päivä auringossa. Tietysti yritin pysytellä varjossa ja välttää turhaa kävelyä, ja tankata vettä ja suoloja ihan täysillä, mutta silti. Olihan tuo nyt aivan pirun kuuma sää.
        Perjantai-iltana makasin hotellihuoneen sängyllä ja kertasin itselleni asioita, joita olin tuon vajaan minuutin aikana (vaikka koko elämähän sitä työtä on oikeastaan tehty) saavuttanut. Tolla juoksulla rikoin Etelä-Pohjanmaan piirinennätyksen ja kohensin asemiani Suomen, Pohjoismaiden ja Euroopan tilastoissa. Pohjoismaiden 2000-syntyneistä olen tällä hetkellä tilastoissa kolmas, U18 sarjassa viides. En olisi ikinä osannut edes kuvitella. Se tuntui tosi siistiltä.

Alkuerien flow, kuvasta creditit Tero Siivolalle

        Olen 16-vuotias, joten en vielä tämän ikäisenä pitänyt aikuisten SM-kisoja muuna kuin hienona mahdollisuutena parantaa omaa enkkaa, ja tietenkin ihan huikeen isona kisana, johon oli onnistuminen päästä edes mukaan. Syksyllä kirjattiin valmentajan kanssa kauden tavoitteeksi 56,5 - sen rikkoutumista en todellakaan odottanut näin "aikaisessa" vaiheessa kautta. Tavoitteenani olikin siis oma ennätys, ja kun se rikkoutui jo alkuerissä, jäi finaaliin täysin paineeton fiilis. Olin jo niin onnellinen, tyytyväinen ja kaikkeni antanut, että otin tuon finaalijuoksun karkeasti ja runollisesti sanottuna kunniakierroksena. Kunniakierroksena tuhansien silmäparien alla, Oulun raatin stadionilla, Kalevan kisoissa. Menin vetämään täysillä, mutta ennen kaikkea nauttimaan. Ja jälleen: ei muuten jännittänyt.
         Sama, orpo olo iski muhun taas callingissa ennen juoksua. Jos alkuerissä tuntui, etten kuulunut sinne, niin nyt tuntui vielä enemmän. Tuntui vähän siltä, että 16-vuotias kakara ei kuulu noiden kisojen finaaliin. Että se on parempien paikka, se on niiden urheilijoiden paikka, joita oon katsellut Youtubesta ja telkkarista haaveillen heidän asemastaan. Ei se oo mun paikka. Kuitenkin kentälle päästyäni tuo fiilis karisi pois ja mulle tuli itsevarma olo. Katselin yleisöä, kenttää, muita juoksijoita. En oo koskaan vielä päässyt tekeen mitään niin siistiä. Sain olla aidan sillä puolen, kentällä, juoksemassa juoksua jota kaikki seurasivat.

          Alkuerissä mun telineissä pyöri ampiainen, finaalissa lentomuurahainen tai jokin muu pistiäinen. Tosi kiva. Mun keskittyminen meni oudolla tavalla pilalle. En oikein osaa selittää, mutta en valmistellut mieltäni juoksua varten. Alkuerissä juoksemani aika tuntui mahdottomalta, finaali tuntui mahdottomalta, koko kisa tuntui mahdottomalta. Sitten mun pitäisi tehdä se vielä uudestaan, se vasta tuntuikin mahdottomalta. Sijoituksissa mulla ei ollut käytännössä mitään muuntelemisen varaa, olin kahdeksas ja sillä sipuli, ellei joku varastaisi. Ei ollut kyse siitä, etten uskoisi itseeni. Uskoin, että pystyin juoksemaan hyvän ajan jos kaikki menisi odotusten mukaan, mutta jotenkin oli sellanen levoton olo. Ei ollut virallista tavotetta, jonka saavuttamiseen olisin keskittänyt kaikki voimani. En tavallaan osannut keskittyä uudestaan. Ehkä kuvittelin, ettei tälläisessä kisassa tarvitse suunnitella juoksua etukäteen, sellaisessa seurassa se kyllä menisi vauhdikkaasti. Idiootti. No, toisaalta olin oikeassa - vauhdinjako onnistui hyvin. Ehkä tuo "tavoitteettomuus" oli ihan hyvä asia, sillä tavoitteet oli saavutettu ja nyt nautittiin työn hedelmistä. Pieni sellanen epävarmuus iski matkalla, kun kakkosradalta lähtiessä kaikki muut olivat niin kaukana enkä ollut lähelläkään heidän saavuttamistaan. En ollut suunnitellut juoksua, joten piti vaan koittaa luottaa omaan vauhtiin ja kroppaan. Just go with the flow.

            Edellinen juoksu tuntui jaloissa. En päässyt samanlaiseen fiilikseen kuin alkuerissä, vaikka yleisön ja samalla kannustuksenkin määrä oli moninkertaistunut. Olihan se silti ihan huikeaa. Painoin vain täysillä eteenpäin ja yritin hullun lailla saada edellä meneviä kiinni. Etusuoralla juoksu alkoi hieman hajota, aloin keskittymään vääriin asioihin ja tietenkin väsyin. Vasta siinä vaiheessa kuulin katsomon äänen. Koko matkan aikana en ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta 70 metriä ennen maalia se tuli perille asti, kolahti jokaseen soluun. Pelkästään sen avulla sain juoksun taas kasaan parin "harha-askeleen" jälkeen, joten kiitos jokaselle siellä kiljuneelle. Ylitin maaliviivan kahdeksantena ajalla 56,67 - ja hei, tällä kertaa muistin heittäytyä! (Nimim. alkuerissä sen täysin unohtanut :DDD)

             Jos katoit ton juoksun telkkarista, huomasitko, miten palloilin tyhjänpanttina maalin jälkeen? Kun muut halailivat toisiaan ja poseerasivat kameroille? Kun kaikki katsoivat mua vuoron perään ilmeellä "pitäiskö sua halata" ja hymyilin nolona takaisin? Ja kun mä seisoin taustalla kädet lanteilla ja mietin, että mitä ihmettä tässä kohtaa kuuluu tehdä kun ei tunne ketään? Heh, se oli tosi outoa. Ja se näytti vielä oudommalta. Heti kun rullasin askeleeni pois, olin taas ihan yhtä orpo ja ulkopuolinen kuin calling-teltassakin. Silti nyt, kun oon muutaman päivän ehtinyt miettiä ja sisäistää tota kisaa, pystyn vihdoin uskomaan että kyllä: sinne mä kuuluin, ja kovalla harjottelulla ja kisassa venymisellä ansaitsin finaalipaikan.

Ja vaikka en enää aikaani parantanutkaan finaalissa, niin olen tyytyväinen ja kiitollinen. Ennenkaikkea kiitollinen. Mulla oli huikea kisaviikonloppu, ja mä vihdoin onnistuin. Ja jumpe, toi oli niiiiiin siistiä!!