KALEVAN KISAT - alkuerä

Moikka!

En tiedä, miten tämän postauksen aloittaisin. Tuntuu edelleen uskomattomalta. No, Kalevan kisat eivät mun osalta menneet aivan suunnitelmien mukaan - vaan paljon paremmin. Mä onnistuin.

Mä pääsin viimeisenä ranking-listalta mukaan naisten 400m Kalevan kisoihin. Tulosraja oli 57.00, jota en ollut vielä saavuttanut, mutta jesss pääsin kuitenkin mukaan. Silti sinne lähtöä mietittiin jonkin verran, sillä tuntui oudolta lähteä Ouluun asti juoksemaan ihan tavallinen nelkku ja olemaan viimeinen. Halusin kuitenkin väkisin päästä lähtemään, sillä wow, olin päässyt Kalevan kisoihin. Viime vuonna Oulussa omien SM-kisojen jälkeen naureskeltiin äidin ja koutsin kanssa, että ens vuonna takasin, täällä on Kalevan kisat! Missään vaiheessa en ihan tosissani pystynyt uskomaan, että mä ihan oikeasti sinne pääsisin. Varsinkin, kun silloin vielä kuvittelin juoksevani kasin noissa kyseisissä kisoissa. Nimenomaan kuvittelin.

Hyvin nukutun hotelliyön jälkeen perjantaiaamuna skippasin aamulenkin ja lähdettiin kävellen kentälle. Oli tosi kuuma, varmaan ainakin 28°. Startti oli kello 12.20 ja tein suunnilleen tunnin verkan. Mua ei jännittänyt ollenkaan, ei sitten yhtään. Nelkkua en sen kummemmin oikeastaan koskaan jännitä, ja nyt vielä vähemmän kuin koskaan ennen. Mulla ei ollut mitään paineita - päätavoitteena oli oma ennätys, ja oletuksena viimeinen tai korkeintaan toiseksi viimeinen sija. Järjestin äidin kanssa pienen motivaatiovedonlyönnin: jos minä juoksisin tänään alle  56,3, joka oli meidän EM-rajamme, äiti ja valmentajani ostaisivat mulle lenkkarit puoliksi. Koutsi vastasi lähtevänsä mukaan jo pelkällä 57 sekunnin rikkomisella, joten täydellinen diili oli valmis. Tuo EM-rajan rikkominen oli oikeastaan läppää, sillä se oli täysi mahdottomuus tässä vaiheessa kautta. Verkka kulki aikaisesta kellonajasta huolimatta aika hyvin, ja olin tosi innoissani. Hieman oli sellainen joukkoonkuulumaton olo harkkakentällä. Kaikki tuntuivat olevan niin isoja, hyviä ja varmoja. He olivat Suomen parhaita.

Calling-teltassa oli vielä vähän orvompi olo kuin harkkakentällä. En tuntenut ketään ja kaikki muut tuntuivat tuntevan toisensa. Ja mitä hittoa, yhtäkkiä multa tultiin tarkistamaan piikkarinpohjat/-piikit? Olin hieman confused, nimimerkillä turisti Kalevan kisoissa. Kentälle päästyäni tunnelma rentoutui ja tunsin kuuluvani sinne. Se oli niin siistiä ja kivaa, en meinannut malttaa odottaa pääseväni juoksemaan. "Minä. Kalevan kisat. Minä. Kalevan kisat. Mitä hittoa", hoin itelleni mielessä. Edessä oli yksi ihan tavallinen nelkku, joka kuitenkin tulisi tuntumaan paljonpaljon mahtavammalta kuin mikään koskaan aiemmin. En osaa oikeasti edes kuvailla sitä fiilistä - se oli jotain ihan huikeeta. Kiertelin katseellani ympäri katsomoa, jossa oli tähän mennessä elämäni suurin yleisö. Valmistauduin vilkuttamaan ensimmäistä kertaa kameralle urheilijaesittelyssä. Tunnistin Suomen kärkeen kuuluvia kasvoja keskittymässä samaan kisaan kuin minä. Sain tehdä avausvedot huippujen kanssa, sain keskittyä huippujen kanssa, ja mikä parasta, sain juosta huippujen kanssa. Se oli yksi onnellisimmista ja siisteimmistä hetkistä mun elämässä.

Pillin vihellys. Pieni hymy. Jes, pian. Pitkästä aikaa mulla oli palava hinku päästä juoksemaan, sillä yleensä jännitys kadotti sen halun ennen starttia. Jalat tuntuivat räjähtäviltä, fiilis oli kohdillaan ja elämäni juoksu starttaisi ihan kohta. Juma, se oli enkkafiilis! Mulla ei ollut selkeetä suunnitelmaa juoksulle toisin kuin yleensä, nyt mun oli vaan tarkotus juosta lujaa ja miettiä sitten maalissa. Ennen juoksua ajatukset pyörivät joko a) ampparissa, joka hengaili mun telineissä hela tiden b) urheilijaesittelyssä, joka kuvattaisiin pian screenille tai c) siinä, miten kivaa oli päästä pian juoksemaan. Eikä todellakaan jännittänyt. Paikoillenne! Hymyilin. Telineiden oikealta puolelta telineisiin, korkea hyppy ylös, pari pikkupomppua pohkeilla, kyykkyyn, molemmat jalat ravistellen telineisiin, kädet paikoilleen ja hiusten heilautus. Olin täysin valmis. Valmiit! Malta, malta, malta. Täysillä. Lähtölaukaus. Sitten en enää ajatellut mitään. Te juoksijat tiedätte sen tunteen, kun heti pamauksen jälkeen kaikki vaan katoaa ja tavallaan lakkaa hetkeksi olemasta. Ainoa asia, mihin pystyy keskittymään on täysillä vetäminen, niin lujaa kuin jaloista lähtee. Toki nelkulla kannattaa vähäsen miettiä vauhdinjakoa, heh.
             Lähdin ihan hyvin, ja pysyin hyvin naisten mukana. Takasuoran lopussa mun silmät osuivat kelloon, joka näytti 23 sekuntia. Toki juoksin vitosradalla (joka on aina ollut mun onnenrata!), joten en kuitenkaan ihan noin lujaa vetänyt ekaa kakkosta. Jaloissa ei vielä tuntunut pahasti. Silloin tajusin millaista vauhtia juoksin. Viimeiseen kaarteeseen sain flow-tilan päälle, ja liikuin eteenpäin ilman, että mun tarvitsi tehdä paljon mitään. Tai siltä se tuntui. Kaartaessani etusuoralle suorastaan säikähdin. Näin edessäni kaksi juoksijaa, muut joko ihan rinnalla tai takana. Se tuntui ihan käsittämättömältä. Sain siitä lisäboostia, ja pyrin kiihdyttämään koko ajan maaliin asti. Lopussa pari painoi vielä ohi, ja tulin viidentenä maaliin. Viidentenä, ihan vain metrin tai kaksi voittajaa jäljessä. "Ihanaa, ainakin se oli ennätys."

Ei oksettanut, ei pyörryttänyt, eikä pahasti hapottanut. Olin äärettömän onnellinen. Istuin vaihtamassa kenkiä, kun tulokset ilmestyivät screenille. 56,09. Vanha ennätykseni (57,91) parani melkein kaksi sekuntia. Tämä vaihe päivästä on mahdoton selittää. En tiennyt mitä tekisin, itkin ja hymyilin. Olin täysin ihmeissäni. Juoksin äidin ja valmentajani luo kaarrekatsomon eteen ja halasin heitä. Juoksu oli onnistunut, mikä tuntui paremmalta kuin koskaan. Varmaan kaikki kaarrekatsomossa huomasivat meidän ilakointimme, koska kyllä, se oli melko kovaäänistä.
         Käännyin katsomaan uudelleen tulostaululle. Näin nimeni kahdeksantena, viimeisenä alareunassa. Murto-osasekunnin ajan ihmettelin, että wtf en mä kyllä ollut viimenen mun erässä. Sitten näin sen. Pieni, maailmanmullistava q-kirjain mun nimen perässä. Taululla oli naisten 400m finalistit. Veera Perälä 56,09 q.

Ensimmäinen ajatukseni: Apua, jes! Toinen ajatukseni: Äiti, meillä ei oo majotusta huomiseen asti! Kolmas ajatukseni: En jaksa juosta enää toista kertaa. Finaalin piti olla täysi mahdottomuus, oikeasti. Mulla ei pitänyt olla minkään tason mahdollisuutta sinne. Lähdin kisaan viimeisenä, huonoimmalla ajalla, ilman tulosrajan rikkomista. Silti, finaali odotti mua seuraavana päivänä. Tässä kohtaa tuli ihan järkyttävä olo, hapot iskivät jalkoihin tsunamin voimalla ja tuntui, että laatta lentää milloin vain. Miten mä ikinä jaksaisin vetää huomenna toisen samanlaisen?

Kirjottelen myöhemmin samantyylistä tekstiä myös finaalista, kiitos kun luit! <3