KALEVAN KISAT - finaali

Helou!
Edellinen teksti kertoi yksityiskohtasesti mun elämän ensimmäisten Kalevan kisojen alkueräjuoksusta, ja nyt on luvassa samantyylistä postausta samojen kisojen finaalista!

Jemina & Reetta puolustivat meidän ikäluokkaa kasin finaalissa

No, alotetaan vaikka siitä, millä fiiliksillä lähdin tohon finaaliin. Ihan kuin edellisessä postauksessa kerroin, finaalipaikka todellakin yllätti. Samoin yllätti lähes kaksi sekuntia parantunut ennätykseni.  Olin koko alkuerän jälkeisen päivän hieman sokissa - mitä, missä, kuka, koska, kuinka lujaa? Ensimmäisiin ajatuksiini kuului mm. se, etten jaksanut enää juosta. Vaikka se tietenkin ihan uskomattomalta tuntui, tuli toinen peräkkäinen nelkku aika nopeasti yllättäen. Näillä jaloilla olisi määrä juosta uudestaan, ja ne olivat vahvasti toista mieltä olonsa perusteella. Samalla olin käsittämättömän innoissani. Ensimmäinen kisani telkkarissa oli edessä, hehe.
        Alkuerät olivat jo aamupäivästä, joten auringossa (varmaan lähemmäs 30°) tuli oleiltua melko paljon kisan jälkeen. Seuraavana päivänä kisa oli puoli kahdeksan illalla, joten jälleen toinen päivä auringossa. Tietysti yritin pysytellä varjossa ja välttää turhaa kävelyä, ja tankata vettä ja suoloja ihan täysillä, mutta silti. Olihan tuo nyt aivan pirun kuuma sää.
        Perjantai-iltana makasin hotellihuoneen sängyllä ja kertasin itselleni asioita, joita olin tuon vajaan minuutin aikana (vaikka koko elämähän sitä työtä on oikeastaan tehty) saavuttanut. Tolla juoksulla rikoin Etelä-Pohjanmaan piirinennätyksen ja kohensin asemiani Suomen, Pohjoismaiden ja Euroopan tilastoissa. Pohjoismaiden 2000-syntyneistä olen tällä hetkellä tilastoissa kolmas, U18 sarjassa viides. En olisi ikinä osannut edes kuvitella. Se tuntui tosi siistiltä.

Alkuerien flow, kuvasta creditit Tero Siivolalle

        Olen 16-vuotias, joten en vielä tämän ikäisenä pitänyt aikuisten SM-kisoja muuna kuin hienona mahdollisuutena parantaa omaa enkkaa, ja tietenkin ihan huikeen isona kisana, johon oli onnistuminen päästä edes mukaan. Syksyllä kirjattiin valmentajan kanssa kauden tavoitteeksi 56,5 - sen rikkoutumista en todellakaan odottanut näin "aikaisessa" vaiheessa kautta. Tavoitteenani olikin siis oma ennätys, ja kun se rikkoutui jo alkuerissä, jäi finaaliin täysin paineeton fiilis. Olin jo niin onnellinen, tyytyväinen ja kaikkeni antanut, että otin tuon finaalijuoksun karkeasti ja runollisesti sanottuna kunniakierroksena. Kunniakierroksena tuhansien silmäparien alla, Oulun raatin stadionilla, Kalevan kisoissa. Menin vetämään täysillä, mutta ennen kaikkea nauttimaan. Ja jälleen: ei muuten jännittänyt.
         Sama, orpo olo iski muhun taas callingissa ennen juoksua. Jos alkuerissä tuntui, etten kuulunut sinne, niin nyt tuntui vielä enemmän. Tuntui vähän siltä, että 16-vuotias kakara ei kuulu noiden kisojen finaaliin. Että se on parempien paikka, se on niiden urheilijoiden paikka, joita oon katsellut Youtubesta ja telkkarista haaveillen heidän asemastaan. Ei se oo mun paikka. Kuitenkin kentälle päästyäni tuo fiilis karisi pois ja mulle tuli itsevarma olo. Katselin yleisöä, kenttää, muita juoksijoita. En oo koskaan vielä päässyt tekeen mitään niin siistiä. Sain olla aidan sillä puolen, kentällä, juoksemassa juoksua jota kaikki seurasivat.

          Alkuerissä mun telineissä pyöri ampiainen, finaalissa lentomuurahainen tai jokin muu pistiäinen. Tosi kiva. Mun keskittyminen meni oudolla tavalla pilalle. En oikein osaa selittää, mutta en valmistellut mieltäni juoksua varten. Alkuerissä juoksemani aika tuntui mahdottomalta, finaali tuntui mahdottomalta, koko kisa tuntui mahdottomalta. Sitten mun pitäisi tehdä se vielä uudestaan, se vasta tuntuikin mahdottomalta. Sijoituksissa mulla ei ollut käytännössä mitään muuntelemisen varaa, olin kahdeksas ja sillä sipuli, ellei joku varastaisi. Ei ollut kyse siitä, etten uskoisi itseeni. Uskoin, että pystyin juoksemaan hyvän ajan jos kaikki menisi odotusten mukaan, mutta jotenkin oli sellanen levoton olo. Ei ollut virallista tavotetta, jonka saavuttamiseen olisin keskittänyt kaikki voimani. En tavallaan osannut keskittyä uudestaan. Ehkä kuvittelin, ettei tälläisessä kisassa tarvitse suunnitella juoksua etukäteen, sellaisessa seurassa se kyllä menisi vauhdikkaasti. Idiootti. No, toisaalta olin oikeassa - vauhdinjako onnistui hyvin. Ehkä tuo "tavoitteettomuus" oli ihan hyvä asia, sillä tavoitteet oli saavutettu ja nyt nautittiin työn hedelmistä. Pieni sellanen epävarmuus iski matkalla, kun kakkosradalta lähtiessä kaikki muut olivat niin kaukana enkä ollut lähelläkään heidän saavuttamistaan. En ollut suunnitellut juoksua, joten piti vaan koittaa luottaa omaan vauhtiin ja kroppaan. Just go with the flow.

            Edellinen juoksu tuntui jaloissa. En päässyt samanlaiseen fiilikseen kuin alkuerissä, vaikka yleisön ja samalla kannustuksenkin määrä oli moninkertaistunut. Olihan se silti ihan huikeaa. Painoin vain täysillä eteenpäin ja yritin hullun lailla saada edellä meneviä kiinni. Etusuoralla juoksu alkoi hieman hajota, aloin keskittymään vääriin asioihin ja tietenkin väsyin. Vasta siinä vaiheessa kuulin katsomon äänen. Koko matkan aikana en ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta 70 metriä ennen maalia se tuli perille asti, kolahti jokaseen soluun. Pelkästään sen avulla sain juoksun taas kasaan parin "harha-askeleen" jälkeen, joten kiitos jokaselle siellä kiljuneelle. Ylitin maaliviivan kahdeksantena ajalla 56,67 - ja hei, tällä kertaa muistin heittäytyä! (Nimim. alkuerissä sen täysin unohtanut :DDD)

             Jos katoit ton juoksun telkkarista, huomasitko, miten palloilin tyhjänpanttina maalin jälkeen? Kun muut halailivat toisiaan ja poseerasivat kameroille? Kun kaikki katsoivat mua vuoron perään ilmeellä "pitäiskö sua halata" ja hymyilin nolona takaisin? Ja kun mä seisoin taustalla kädet lanteilla ja mietin, että mitä ihmettä tässä kohtaa kuuluu tehdä kun ei tunne ketään? Heh, se oli tosi outoa. Ja se näytti vielä oudommalta. Heti kun rullasin askeleeni pois, olin taas ihan yhtä orpo ja ulkopuolinen kuin calling-teltassakin. Silti nyt, kun oon muutaman päivän ehtinyt miettiä ja sisäistää tota kisaa, pystyn vihdoin uskomaan että kyllä: sinne mä kuuluin, ja kovalla harjottelulla ja kisassa venymisellä ansaitsin finaalipaikan.

Ja vaikka en enää aikaani parantanutkaan finaalissa, niin olen tyytyväinen ja kiitollinen. Ennenkaikkea kiitollinen. Mulla oli huikea kisaviikonloppu, ja mä vihdoin onnistuin. Ja jumpe, toi oli niiiiiin siistiä!!

KALEVAN KISAT - alkuerä

Moikka!

En tiedä, miten tämän postauksen aloittaisin. Tuntuu edelleen uskomattomalta. No, Kalevan kisat eivät mun osalta menneet aivan suunnitelmien mukaan - vaan paljon paremmin. Mä onnistuin.

Mä pääsin viimeisenä ranking-listalta mukaan naisten 400m Kalevan kisoihin. Tulosraja oli 57.00, jota en ollut vielä saavuttanut, mutta jesss pääsin kuitenkin mukaan. Silti sinne lähtöä mietittiin jonkin verran, sillä tuntui oudolta lähteä Ouluun asti juoksemaan ihan tavallinen nelkku ja olemaan viimeinen. Halusin kuitenkin väkisin päästä lähtemään, sillä wow, olin päässyt Kalevan kisoihin. Viime vuonna Oulussa omien SM-kisojen jälkeen naureskeltiin äidin ja koutsin kanssa, että ens vuonna takasin, täällä on Kalevan kisat! Missään vaiheessa en ihan tosissani pystynyt uskomaan, että mä ihan oikeasti sinne pääsisin. Varsinkin, kun silloin vielä kuvittelin juoksevani kasin noissa kyseisissä kisoissa. Nimenomaan kuvittelin.

Hyvin nukutun hotelliyön jälkeen perjantaiaamuna skippasin aamulenkin ja lähdettiin kävellen kentälle. Oli tosi kuuma, varmaan ainakin 28°. Startti oli kello 12.20 ja tein suunnilleen tunnin verkan. Mua ei jännittänyt ollenkaan, ei sitten yhtään. Nelkkua en sen kummemmin oikeastaan koskaan jännitä, ja nyt vielä vähemmän kuin koskaan ennen. Mulla ei ollut mitään paineita - päätavoitteena oli oma ennätys, ja oletuksena viimeinen tai korkeintaan toiseksi viimeinen sija. Järjestin äidin kanssa pienen motivaatiovedonlyönnin: jos minä juoksisin tänään alle  56,3, joka oli meidän EM-rajamme, äiti ja valmentajani ostaisivat mulle lenkkarit puoliksi. Koutsi vastasi lähtevänsä mukaan jo pelkällä 57 sekunnin rikkomisella, joten täydellinen diili oli valmis. Tuo EM-rajan rikkominen oli oikeastaan läppää, sillä se oli täysi mahdottomuus tässä vaiheessa kautta. Verkka kulki aikaisesta kellonajasta huolimatta aika hyvin, ja olin tosi innoissani. Hieman oli sellainen joukkoonkuulumaton olo harkkakentällä. Kaikki tuntuivat olevan niin isoja, hyviä ja varmoja. He olivat Suomen parhaita.

Calling-teltassa oli vielä vähän orvompi olo kuin harkkakentällä. En tuntenut ketään ja kaikki muut tuntuivat tuntevan toisensa. Ja mitä hittoa, yhtäkkiä multa tultiin tarkistamaan piikkarinpohjat/-piikit? Olin hieman confused, nimimerkillä turisti Kalevan kisoissa. Kentälle päästyäni tunnelma rentoutui ja tunsin kuuluvani sinne. Se oli niin siistiä ja kivaa, en meinannut malttaa odottaa pääseväni juoksemaan. "Minä. Kalevan kisat. Minä. Kalevan kisat. Mitä hittoa", hoin itelleni mielessä. Edessä oli yksi ihan tavallinen nelkku, joka kuitenkin tulisi tuntumaan paljonpaljon mahtavammalta kuin mikään koskaan aiemmin. En osaa oikeasti edes kuvailla sitä fiilistä - se oli jotain ihan huikeeta. Kiertelin katseellani ympäri katsomoa, jossa oli tähän mennessä elämäni suurin yleisö. Valmistauduin vilkuttamaan ensimmäistä kertaa kameralle urheilijaesittelyssä. Tunnistin Suomen kärkeen kuuluvia kasvoja keskittymässä samaan kisaan kuin minä. Sain tehdä avausvedot huippujen kanssa, sain keskittyä huippujen kanssa, ja mikä parasta, sain juosta huippujen kanssa. Se oli yksi onnellisimmista ja siisteimmistä hetkistä mun elämässä.

Pillin vihellys. Pieni hymy. Jes, pian. Pitkästä aikaa mulla oli palava hinku päästä juoksemaan, sillä yleensä jännitys kadotti sen halun ennen starttia. Jalat tuntuivat räjähtäviltä, fiilis oli kohdillaan ja elämäni juoksu starttaisi ihan kohta. Juma, se oli enkkafiilis! Mulla ei ollut selkeetä suunnitelmaa juoksulle toisin kuin yleensä, nyt mun oli vaan tarkotus juosta lujaa ja miettiä sitten maalissa. Ennen juoksua ajatukset pyörivät joko a) ampparissa, joka hengaili mun telineissä hela tiden b) urheilijaesittelyssä, joka kuvattaisiin pian screenille tai c) siinä, miten kivaa oli päästä pian juoksemaan. Eikä todellakaan jännittänyt. Paikoillenne! Hymyilin. Telineiden oikealta puolelta telineisiin, korkea hyppy ylös, pari pikkupomppua pohkeilla, kyykkyyn, molemmat jalat ravistellen telineisiin, kädet paikoilleen ja hiusten heilautus. Olin täysin valmis. Valmiit! Malta, malta, malta. Täysillä. Lähtölaukaus. Sitten en enää ajatellut mitään. Te juoksijat tiedätte sen tunteen, kun heti pamauksen jälkeen kaikki vaan katoaa ja tavallaan lakkaa hetkeksi olemasta. Ainoa asia, mihin pystyy keskittymään on täysillä vetäminen, niin lujaa kuin jaloista lähtee. Toki nelkulla kannattaa vähäsen miettiä vauhdinjakoa, heh.
             Lähdin ihan hyvin, ja pysyin hyvin naisten mukana. Takasuoran lopussa mun silmät osuivat kelloon, joka näytti 23 sekuntia. Toki juoksin vitosradalla (joka on aina ollut mun onnenrata!), joten en kuitenkaan ihan noin lujaa vetänyt ekaa kakkosta. Jaloissa ei vielä tuntunut pahasti. Silloin tajusin millaista vauhtia juoksin. Viimeiseen kaarteeseen sain flow-tilan päälle, ja liikuin eteenpäin ilman, että mun tarvitsi tehdä paljon mitään. Tai siltä se tuntui. Kaartaessani etusuoralle suorastaan säikähdin. Näin edessäni kaksi juoksijaa, muut joko ihan rinnalla tai takana. Se tuntui ihan käsittämättömältä. Sain siitä lisäboostia, ja pyrin kiihdyttämään koko ajan maaliin asti. Lopussa pari painoi vielä ohi, ja tulin viidentenä maaliin. Viidentenä, ihan vain metrin tai kaksi voittajaa jäljessä. "Ihanaa, ainakin se oli ennätys."

Ei oksettanut, ei pyörryttänyt, eikä pahasti hapottanut. Olin äärettömän onnellinen. Istuin vaihtamassa kenkiä, kun tulokset ilmestyivät screenille. 56,09. Vanha ennätykseni (57,91) parani melkein kaksi sekuntia. Tämä vaihe päivästä on mahdoton selittää. En tiennyt mitä tekisin, itkin ja hymyilin. Olin täysin ihmeissäni. Juoksin äidin ja valmentajani luo kaarrekatsomon eteen ja halasin heitä. Juoksu oli onnistunut, mikä tuntui paremmalta kuin koskaan. Varmaan kaikki kaarrekatsomossa huomasivat meidän ilakointimme, koska kyllä, se oli melko kovaäänistä.
         Käännyin katsomaan uudelleen tulostaululle. Näin nimeni kahdeksantena, viimeisenä alareunassa. Murto-osasekunnin ajan ihmettelin, että wtf en mä kyllä ollut viimenen mun erässä. Sitten näin sen. Pieni, maailmanmullistava q-kirjain mun nimen perässä. Taululla oli naisten 400m finalistit. Veera Perälä 56,09 q.

Ensimmäinen ajatukseni: Apua, jes! Toinen ajatukseni: Äiti, meillä ei oo majotusta huomiseen asti! Kolmas ajatukseni: En jaksa juosta enää toista kertaa. Finaalin piti olla täysi mahdottomuus, oikeasti. Mulla ei pitänyt olla minkään tason mahdollisuutta sinne. Lähdin kisaan viimeisenä, huonoimmalla ajalla, ilman tulosrajan rikkomista. Silti, finaali odotti mua seuraavana päivänä. Tässä kohtaa tuli ihan järkyttävä olo, hapot iskivät jalkoihin tsunamin voimalla ja tuntui, että laatta lentää milloin vain. Miten mä ikinä jaksaisin vetää huomenna toisen samanlaisen?

Kirjottelen myöhemmin samantyylistä tekstiä myös finaalista, kiitos kun luit! <3

DNF ja muita kesän kohokohtia

Moikka!
Musta ei oo kuulunut taas sataan vuoteen mitään täällä blogin puolella, mutta hengissä ollaan edelleen! Juurikin siksi, että en oo tänne hetkeen kirjotellut, ajattelin tulla päivittämään hieman kuulumisia. Mulla on ollut ihan ikävä kirjottamista, mutta jotenkin alkukesä on vierähtänyt hurjaa vauhtia, ja oon ollut koko ajan menossa jossain! Aiemmin suunnittelin tekeväni sen postaussarjan paineista, jännityksestä yms., mutta ei siitä kyllä tuu mitään. Oon useesti yrittänyt kirjottaa, ja monestakin aiheesta on jo alkupostaus valmiina, mutta ei. Tollasten asioiden miettiminen ei vaikuta positiivisesti mun suht. tiiviiseen kisakesään, eikä teksti muutenkaan oo oikein rullannut. Ehkä mä sitten syksyllä innostun!

No, miten mulla sitten menee? Hyvin, tosi hyvin. Tänä vuonna oon päässyt alottamaan kauden paremmin kuin koskaan, mistä oon todella kiitollinen. Yleensä kesäkuun tulokset on olleet huonoja, tai korkeintaan keskinkertaisia, mutta nyt voin olla oikeasti tyytyväinen. Pari uutta enkkaa on syntynyt kolmella matkalla (100m 13,09 / 200m 26,26 / 400m 57,91). Kasilla taas, noh. Kyllä sieltäkin se hyvä juoksu vielä irtoaa. Tuntuu hyvältä päästä näin luottavaisin mielin kisaamaan lisää, koska aiempina vuosina tässä vaiheessa kautta on vielä tuntunut, ettei mistään tule mitään. Ja vaikka joitain onnistumisia onkin jo tältä kaudelta taskussa, on huipputuloksiin ja tavotteisiin vielä hurjasti matkaa!
           SM-viestit ja karnevaalit ovat joka vuosi olleet sellanen välietappi, jonka jälkeen päätähtäin on enää selkeästi SM-kisoissa (jotka muuten ovat jo tosi pian, yee!). Niiden jälkeen kaikella alkaa olla jotenkin paljon entistäkin enemmän väliä - tulokset, treenit, uni, ravinto... Panostus kaikkeen vähintäänkin tuplaantuu, ja kasvaa koko ajan mitä lähempänä nuo kauden pääkisat ovat.

           SM-viesteissä urakoin tänä vuonna neljä starttia, joista ainoastaan yhteen, satasen finaalijuoksuun, olen omalta osaltani tyytyväinen. Satasen viestissä päästiin uudella ennätysajalla finaaliin, mikä oli ihan huippujuttu! Oikeastaan suoraa tuon finaalin jälkeen mun täytyi juosta kasin callingiin, hyvä kun ehdin numerolapun vaihtaa välissä. Omalla osuudella ei ollut paljoakaan tehtävissä, ja voimat olivat ihan poissa rankan ja kuuman kisapäivän päätteeksi. Ärsyttää vähän kisajärjestäjien ratkasut vaihtojen osalta, joiden takia meidänkin vaihtomme kusi ihan täysin. Kuitenkin kapula kiidätettiin maaliin kovaa vauhtia, ja sillä saavutettiin 8. sija! Seuraavana päivänä harmiksemme tiputtiin ekoina pois kolmensadan finaalista (vaikka en kyllä olisi jaksanut enää yhtäkään starttia, olin ihan yliväsynyt, heh). Jokanen meistä juoksi hyvin ja antoi kaikkensa, voiko sitä enempää odottaakaan? Tosi kiva kisaviikonloppu, hyvä sää, eikä tuloksissakaan valittamista - enkä ikinäkoskaan ole ollut niin väsynyt! Bussimatkalla takaisin nauratti melkein mahakramppiin asti, meillä oli tosi kivaa.

 Fiilikset 3x800m jälkeen 

Iloset pikaviestin finalistit! Jäätiin vain vajaan kymmenyksen päähän piirinennätyksestä, se oli niiiin lähellä.

            Karnevaaleilla juoksin elämäni ensimmäisen kerran jäniksenä. Se oli, öh, hassua. Olin siis naisten A-erässä 800m jäniksenä, tarkoituksenani juosta 500 - 600 metriä. Ekan kierroksen väliajan suunniteltiin olevan noin 61 sekuntia, mutta juoksu rullasi jotenkin tosi hyvin eikä askel painanut, joten olin pari sekuntia aikataulusta edellä viimeisen kierroksen kellon soidessa. Se oli ihanaa, kerrankin tuntui siltä että kulki. Ehkä jonkinlainen karkuun juoksemisen pakko lisäsi adrenaliinia tai jotain vastaavaa, mutta ne jalat jotka siellä juoksivat eivät varmasti olleet mun omat. Aika voimakkaasti painotettuna mun oli käsketty mennä heti pois alta, kun vauhti hidastuisi, joten pienempänä, nuorempana ja heikompana hyppäsin heti sivuun kun vauhti alkoi omasta mielestäni tippua. Mua pelotti että jään jalkoihin, kisassa oli kuitenkin tosi tasokkaita juoksijoita. Hieman harmittaa jälkeenpäin, että jo 400m jälkeen keskeytin, sillä kuka tietää kuinka pitkälle tuota vauhtia olisin jaksanut. Varsinkin, kun kaikki juoksun jälkeen ihmettelivät keskeyttämistäni ja sanoivat, ettei vauhti hidastunut ollenkaan. Höh. Joka tapauksessa tosi hyvä, motivoiva ja mielenkiintonen kokemus, oon tosi kiitollinen tollasesta mahdollisuudesta! Ps. Tilastomerkintä DNF tuntuu pahalta, oli tilanne mikä tahansa. Myöskin nyt.

Pikajuoksukarnevaaleilla nelkku kulki ennätysvauhtia, ja hapot oli sen mukaset, nam. (Huomatkaa Juuson täydelliset kengät!!! <3)

Urheilun saralla askel siis rullaa, eikä mitään vammoja, sairastumisia tai loukkaantumisia ole kesän aikana ollut. Nyt vain sormet ristissä toivotaan, että sama linja jatkuu syksyyn asti! Jonkin verran alaselkä on mulla kyllä oireillut, ja pitkästä seisomisesta se tulee tosi kipeäksi. Harjotteluun se ei millään tavalla onneksi oo vaikuttanut, ja tänään koko juttu toivottavasti saadaan korjattua, kun meen hierojalle avaamaan epäillyn alaselän lukon. Mun selkä on nimittäin vinossa, taas. Samanlaisia ongelmia oli muutama vuosi sitten voimisteluaikoina, ja naksauttamalla niksauttamalla se parani.

          Tuntuu kamalalta, että kesä on nyt jo näin pitkällä. Tapahtumarikas syksy ja loppukesä on ihan lähellä - SM-kisat, ehkä jopa ensimmäinen maaottelu, SM-ottelut (oi kyllä, Veera Perälä ja SM-ottelut osa 2 tulossa pian), Kalevan kisat, sekä muut pienemmät koitokset odottavat. En malta odottaa noita kisoja, mutta en silti halua, että kisakesä on ohi niin nopeasti.

 Tästä tulee kesä, jonka tuun muistamaan vielä kauan.