You can be the hero, you can get the gold

Moikka!

Musta liikku joskus huhuja, kiertopuheita täällä meillä päin Suomea. Pääosaksi ne koskivat sitä, miten mun kehitys olisi nyt pysähtymässä lopullisesti, kuinka en enää pärjäisi, ja arveltiin jopa kauanko jaksaisin enää harrastaa. Motivaationi oli kuulemma loppu, muut jutut alkaneet murrosiässä kiinnostaa ja urheilu oli jäänyt - tai tulisi ainakin jäämään kakkoseksi. En tiedä mistä nuo huhut ovat alkunsa saaneet ja keneltä, tai edes sitä että minkä kokoisesta joukosta ihmisiä on kyse. Voi silti olla kaikkien kannalta parasta, etten koskaan saa tietääkään. Tollaset puheet masensi. Kaikki, joka ikinen urheilija maailmassa tietää, miten paljon kannustaminen auttaa urheilusuorituksessa. Se on ihan mahtavaa. No, entä miltä tuntuu, kun yhtäkkiä ne, jotka ovat ennen kannattaneet sua, eivät enää uskokaan suhun? Se ei oo hyvä tunne, mutta kuuluu siihen tuhansien tunteiden kategoriaan, jotka urheilijan on opittava kestämään. Neutralisoimaan, pysäyttämään, unohtamaan.

Tää kuva on otettu sellasena hetkenä, kun ne tunteet on ollut tosi vaikee saada kontrolliin.

                Eräs mies heitti mulle viime kesän puolivaiheilla "varman faktan". "Veera. 2.20 on sellanen raja, jonka alle on pakko päästä, jos aikoo tulla juoksijaksi." Totta, tuota rajaa en ollut vielä sinä kesänä alittanut. Hetken olin hämmästynyt, sitten naurahdin.  Ensinnäkin on täysin turhaa kertoa urheilijalle, kuinka lujaa tämän pitäisi juosta 15-vuotiaana pärjätäkseen 25-vuotiaana. Tämän ikäsenä juostut sekunnit eivät oikeasti merkkaa vuoden 2024 Olympialaisissa enää yhtään mitään, ja mä haluan olla elävänä esimerkkinä todistamassa sitä teille. Ymmärsin toki ton lauseen pointin - mun pitäis päästä kovempaa. "2.17 alkaa olla jo vähän sinne päin", sama mies jatkoi. Katoin häntä suoraan silmiin ja vastasin: "Tänä kesänä menee alle 2.15." Löimme kättä päälle, ja lähdin pois paikalta täysin varmana siitä, että tulisin toteuttamaan lupaukseni.

                 Muhun ei uskottu. Ei tuo mies, eikä moni muukaan. Toki enemmän oli niitä, jotka uskoivat, kannustivat ja jaksoivat tsempata. Silti se pieni, mutta mulle aavistuksen verran liian iso prosentti ihmisistä epäili mun kykyjä. Se vaikutti muhun hetkellisesti, aina sillon tällön. Jos treeni kulki huonosti, mietin, että olivatko he sittenkin oikeassa. Joka kerta sain kuitenkin tsempattua itseni, sain lisävoimaa niistä epäilijöistä. Kaikista pahinta, mitä tossa tilanteessa olisi voinut käydä, olisi ollut menettää mun oma usko itteeni. Koko ajan tiesin, että jos saisin edes yhteen kisaan kaikki voimani, joita olin ahkerasti koko vuoden harjotellut, 2.15 olis ollut täysin mahdollista, hyvässä kisassa jopa helppoa. Tämmöset "oisin pystynyt parempaan" -puheet kuulostavat säälittävälle selittämiselle, etenkin tollasen kauden jälkeen. Silti, niin kuin aiemmin sanoin, ei niillä ajoilla loppujen lopuksi ole merkistystä. Millä on merkitystä näinkin nuorena on se, miten vahva juoksija on henkisesti. Kesällä mä tunsin olevani vahva, ja teen parhaani kehittyäkseni siinä koko ajan.

Tässä juoksussa uskoin itseeni ja siihen, että pystyisin rikkomaan 400m piirinennätyksen. Se oli ollut lähellä jo pari kertaa, mutta tossa juoksussa 20 vuotta vanha piirinennätys parantu yli puolella sekunnilla. Telineissä kuiskasin itelleni: "Ota se", ja tarkotin tietenkin tuota ennätystä.

                 Henkinen vahvuus urheilussa - sen harjottelussa, kisaamisessa ja muussa ympäröivässä elämässä, on yhtä tärkeää, ellei jopa tärkeämpää kuin fyysinen vahvuus. Sitä pitää harjottaa, ihan kuin muitakin asioita. Jos sinä, joka luet tätä tekstiä, oot urheilija, tuut luultavasti kokemaan tän saman tunteen joskus sen merkeissä. Ja vaikka et edes olisi urheilija, jossain vaiheessa elämää sun valintoja kyseenalaistetaan, sun kykyjä epäillään, eikä suhun enää uskota samalla tavalla.

                 Sillon sä et jumalauta luovuta. Sillon sä yrität entistä kovemmin, sä näytät jokaselle epäilijälle mistä sut on tehty. Todista niille, että ne on väärässä. Ne on väärässä, sä pystyt tekeen ihan mitä vaan. On olemassa lause, jonka joku viisas mies joskus päästi suustaan, ja se menee näin: Whether you think you can or you can't, you're right. Eli jos sä ajattelet et sä pystyt, sä pystyt. Jos sä ajattelet ettet pysty, sä et pysty. Ja nimenomaan kun SÄ ajattelet - ei sun valmentaja, ei vanhemmat, ei seurakaverit. Ei se joku mies kentän laidalla. Älä kuuntele ketään joka epäilee sua. Urheilet itelles, et kenellekään muulle. Älä pelkää sitä, että pettäisit muiden odotukset sun suorituksista. Mä tiedän, että porukka - kannustajat, kaverit, vanhemmat -  iloitsevat voittamisesta, mutta suhtautuvat neutraalisti häviämiseen. Ei kukaan pety, ja muiden on usein paljon helpompi löytää positiivia asioita epäonnistumisesta kun sun itsen. Aina toki mahtuu mukaan niitä epäilijöitä, mut on sun käsissä annatko niiden vaikuttaa suhun vai et. Voittajat eivät anna, häviäjät häviävät sen takia. Älä ota paineita muilta, älä kuuntele niitä. Sä et luovuta sen takia, että naapurin setä sanoi ettet osaa. Sä sanot sille sedälle että kato mua, ja näytät osaavas.

                  Jos susta alkaa tuntumaan, ettet pysty, että kaikki ne epäilijät olivatkin oikeessa, kysy iteltäs kaks kysymystä. Miksi en pystyisi? Mitä teen, että pystyn? Parhaimmassa tapauksessa et edes keksi vastausta ekaan kysymykseen.

                  Mä en pystynyt. Mä en juossut alle 2.15 sinä kesänä. En päässyt tavotteeseen. Silti, tavallaan mä saavutin sen. Treenasin sellaseen kuntoon, jolla olisin pystynyt ton juosta. Siltä pohjalta pääsin rakentamaan tätä harjotuskautta ja seuraavaa kisakesää. Ens kesänä mä yritän uudestaan.

                  Jos te nyt mietitte mun fiiliksiä, kun tavote jäi saavuttamatta, kerron teille: Ärsyttäähän se. Ärsyttää niin paljon, että jokanen solu mun kehossa haluaa vetää kovempaa, haluaa kehittyä ja olla parempi. Nälkä, halu onnistua kasvoi tuhatkertaiseksi ens kesää varten. Haittaa tosta tavotteen saavuttamatta jättämisestä ei ollenkaan ollut, päinvastoin. Musta tuli vahvempi. Eikä enää kiinnosta mitä muut uskoo, mä uskon siihen että onnistun. Ja se on ainoa asia millä on väliä.

                    Mä uskon siis itseeni. Mä uskon myös suhun, kunhan sä uskot itsees. Koska jos sä uskot itsees, sä voit tehdä ihan mitä vaan sä haluut. Ja se on henkistä vahvuutta.

                     Postauksen otsikko on muuten biisistä Hall of fame, joka jokasen teistä on pakko kuunnella! Mulle siitä on tullut jo ihan pyhä biisi, ja joka kerta itseluottamus kasvaa sitä kuunnellessa.

"... ja sehän just on mahtavaa, ne jotka ei uskonu teki must uskomattoman" -Aste, Himalaja