You can be the hero, you can get the gold

Moikka!

Musta liikku joskus huhuja, kiertopuheita täällä meillä päin Suomea. Pääosaksi ne koskivat sitä, miten mun kehitys olisi nyt pysähtymässä lopullisesti, kuinka en enää pärjäisi, ja arveltiin jopa kauanko jaksaisin enää harrastaa. Motivaationi oli kuulemma loppu, muut jutut alkaneet murrosiässä kiinnostaa ja urheilu oli jäänyt - tai tulisi ainakin jäämään kakkoseksi. En tiedä mistä nuo huhut ovat alkunsa saaneet ja keneltä, tai edes sitä että minkä kokoisesta joukosta ihmisiä on kyse. Voi silti olla kaikkien kannalta parasta, etten koskaan saa tietääkään. Tollaset puheet masensi. Kaikki, joka ikinen urheilija maailmassa tietää, miten paljon kannustaminen auttaa urheilusuorituksessa. Se on ihan mahtavaa. No, entä miltä tuntuu, kun yhtäkkiä ne, jotka ovat ennen kannattaneet sua, eivät enää uskokaan suhun? Se ei oo hyvä tunne, mutta kuuluu siihen tuhansien tunteiden kategoriaan, jotka urheilijan on opittava kestämään. Neutralisoimaan, pysäyttämään, unohtamaan.

Tää kuva on otettu sellasena hetkenä, kun ne tunteet on ollut tosi vaikee saada kontrolliin.

                Eräs mies heitti mulle viime kesän puolivaiheilla "varman faktan". "Veera. 2.20 on sellanen raja, jonka alle on pakko päästä, jos aikoo tulla juoksijaksi." Totta, tuota rajaa en ollut vielä sinä kesänä alittanut. Hetken olin hämmästynyt, sitten naurahdin.  Ensinnäkin on täysin turhaa kertoa urheilijalle, kuinka lujaa tämän pitäisi juosta 15-vuotiaana pärjätäkseen 25-vuotiaana. Tämän ikäsenä juostut sekunnit eivät oikeasti merkkaa vuoden 2024 Olympialaisissa enää yhtään mitään, ja mä haluan olla elävänä esimerkkinä todistamassa sitä teille. Ymmärsin toki ton lauseen pointin - mun pitäis päästä kovempaa. "2.17 alkaa olla jo vähän sinne päin", sama mies jatkoi. Katoin häntä suoraan silmiin ja vastasin: "Tänä kesänä menee alle 2.15." Löimme kättä päälle, ja lähdin pois paikalta täysin varmana siitä, että tulisin toteuttamaan lupaukseni.

                 Muhun ei uskottu. Ei tuo mies, eikä moni muukaan. Toki enemmän oli niitä, jotka uskoivat, kannustivat ja jaksoivat tsempata. Silti se pieni, mutta mulle aavistuksen verran liian iso prosentti ihmisistä epäili mun kykyjä. Se vaikutti muhun hetkellisesti, aina sillon tällön. Jos treeni kulki huonosti, mietin, että olivatko he sittenkin oikeassa. Joka kerta sain kuitenkin tsempattua itseni, sain lisävoimaa niistä epäilijöistä. Kaikista pahinta, mitä tossa tilanteessa olisi voinut käydä, olisi ollut menettää mun oma usko itteeni. Koko ajan tiesin, että jos saisin edes yhteen kisaan kaikki voimani, joita olin ahkerasti koko vuoden harjotellut, 2.15 olis ollut täysin mahdollista, hyvässä kisassa jopa helppoa. Tämmöset "oisin pystynyt parempaan" -puheet kuulostavat säälittävälle selittämiselle, etenkin tollasen kauden jälkeen. Silti, niin kuin aiemmin sanoin, ei niillä ajoilla loppujen lopuksi ole merkistystä. Millä on merkitystä näinkin nuorena on se, miten vahva juoksija on henkisesti. Kesällä mä tunsin olevani vahva, ja teen parhaani kehittyäkseni siinä koko ajan.

Tässä juoksussa uskoin itseeni ja siihen, että pystyisin rikkomaan 400m piirinennätyksen. Se oli ollut lähellä jo pari kertaa, mutta tossa juoksussa 20 vuotta vanha piirinennätys parantu yli puolella sekunnilla. Telineissä kuiskasin itelleni: "Ota se", ja tarkotin tietenkin tuota ennätystä.

                 Henkinen vahvuus urheilussa - sen harjottelussa, kisaamisessa ja muussa ympäröivässä elämässä, on yhtä tärkeää, ellei jopa tärkeämpää kuin fyysinen vahvuus. Sitä pitää harjottaa, ihan kuin muitakin asioita. Jos sinä, joka luet tätä tekstiä, oot urheilija, tuut luultavasti kokemaan tän saman tunteen joskus sen merkeissä. Ja vaikka et edes olisi urheilija, jossain vaiheessa elämää sun valintoja kyseenalaistetaan, sun kykyjä epäillään, eikä suhun enää uskota samalla tavalla.

                 Sillon sä et jumalauta luovuta. Sillon sä yrität entistä kovemmin, sä näytät jokaselle epäilijälle mistä sut on tehty. Todista niille, että ne on väärässä. Ne on väärässä, sä pystyt tekeen ihan mitä vaan. On olemassa lause, jonka joku viisas mies joskus päästi suustaan, ja se menee näin: Whether you think you can or you can't, you're right. Eli jos sä ajattelet et sä pystyt, sä pystyt. Jos sä ajattelet ettet pysty, sä et pysty. Ja nimenomaan kun SÄ ajattelet - ei sun valmentaja, ei vanhemmat, ei seurakaverit. Ei se joku mies kentän laidalla. Älä kuuntele ketään joka epäilee sua. Urheilet itelles, et kenellekään muulle. Älä pelkää sitä, että pettäisit muiden odotukset sun suorituksista. Mä tiedän, että porukka - kannustajat, kaverit, vanhemmat -  iloitsevat voittamisesta, mutta suhtautuvat neutraalisti häviämiseen. Ei kukaan pety, ja muiden on usein paljon helpompi löytää positiivia asioita epäonnistumisesta kun sun itsen. Aina toki mahtuu mukaan niitä epäilijöitä, mut on sun käsissä annatko niiden vaikuttaa suhun vai et. Voittajat eivät anna, häviäjät häviävät sen takia. Älä ota paineita muilta, älä kuuntele niitä. Sä et luovuta sen takia, että naapurin setä sanoi ettet osaa. Sä sanot sille sedälle että kato mua, ja näytät osaavas.

                  Jos susta alkaa tuntumaan, ettet pysty, että kaikki ne epäilijät olivatkin oikeessa, kysy iteltäs kaks kysymystä. Miksi en pystyisi? Mitä teen, että pystyn? Parhaimmassa tapauksessa et edes keksi vastausta ekaan kysymykseen.

                  Mä en pystynyt. Mä en juossut alle 2.15 sinä kesänä. En päässyt tavotteeseen. Silti, tavallaan mä saavutin sen. Treenasin sellaseen kuntoon, jolla olisin pystynyt ton juosta. Siltä pohjalta pääsin rakentamaan tätä harjotuskautta ja seuraavaa kisakesää. Ens kesänä mä yritän uudestaan.

                  Jos te nyt mietitte mun fiiliksiä, kun tavote jäi saavuttamatta, kerron teille: Ärsyttäähän se. Ärsyttää niin paljon, että jokanen solu mun kehossa haluaa vetää kovempaa, haluaa kehittyä ja olla parempi. Nälkä, halu onnistua kasvoi tuhatkertaiseksi ens kesää varten. Haittaa tosta tavotteen saavuttamatta jättämisestä ei ollenkaan ollut, päinvastoin. Musta tuli vahvempi. Eikä enää kiinnosta mitä muut uskoo, mä uskon siihen että onnistun. Ja se on ainoa asia millä on väliä.

                    Mä uskon siis itseeni. Mä uskon myös suhun, kunhan sä uskot itsees. Koska jos sä uskot itsees, sä voit tehdä ihan mitä vaan sä haluut. Ja se on henkistä vahvuutta.

                     Postauksen otsikko on muuten biisistä Hall of fame, joka jokasen teistä on pakko kuunnella! Mulle siitä on tullut jo ihan pyhä biisi, ja joka kerta itseluottamus kasvaa sitä kuunnellessa.

"... ja sehän just on mahtavaa, ne jotka ei uskonu teki must uskomattoman" -Aste, Himalaja

Thanks for existing mates

Moikka!

"Hei Veera, tuu tänään illemmalla mun kaa vaikka kaupungille?" "Öh, mulla on tänään treenit, mut joskus myöhemmin voin kyllä tulla!" "Aa, okei. Millon ehtisit?" Katson harjotusohjelmaani ja totean, ettei vapaapäivää ole koko viikolla. "Katotaan sit parin viikon päästä vaikka? Eh..." 

             Monet mun kavereista ja varmasti monen muunkin urheilijan kaverit tunnistavat tuon keskustelun. Lähes aina sen jälkeen, kun mua on pyydetty kavereiden kanssa jonnekin, keskustelu etenee juurikin tossa ylhäällä kertomallani tavalla. Uskon, että monetmonet urheilijat mun lisäks tietää ja tuntee tän ongelman. Niin tai, riippuu toki asenteesta pitääkö sitä ongelmana vai ei, mutta kaikkia se joskus häiritsee.

                    Urheilijoita on oikestaan aina, ainakin ennen, pidetty vähän syrjäytyneinä juntteina ilman sosiaalisia taitoja ja kiinnostusta muihin ihmisiin. Hah, niinhän se on ennen melkeimpä ollutkin. Esimerkkinä pomppaa heti mieleen Paavo Nurmi, josta kirjotettuu kirjaa alotin hetki sitten lukemaan. Paras, tai ainoa kaveri oli pari juoksukenkiä ja lenkkipolku. Onneksi nykyään tuokin asia on muuttunut, ja meitä urheilijoita voi pitää jo melkein normaaleina, sivistyneinä ihmisinä. Silti, voin oikeasti hyvällä omalla tunnolla sanoa, että lenkkarit ja liikkuvat jalat ovat mun parhaat kaverit. Tietenkin eri tavalla kuin ihmiset, joita mulla on niitäkin hirveästi tosi tärkeitä. Koska mitä vaan tapahtuu, mitä vaan teen, kun laitan lenkkarit jalkaan ja lähen juoksemaan, suurin osa ongelmista ratkeaa matkan aikana. Jos asia ei juoksemalla ratkea, niin sitten se on jo tosi vakava ongelma.
                Okei, mun perus päivä alkaa koulunkäynnillä, ja kotona oon joskus puoli neljän aikaan. Seitsemän tunnin koulupäivän jälkeen energiat on vähissä, ja siinä syödessä ja vähän lepäillessä kuluu yleensä ehkä tunti. Kello on puoli viisi, ja treeneihin on lähdettävä 30-60 minuutin päästä. Siinä ajassa en ehtisi oikeastaan minnekään enää lähtemään, varsinkin kun asun kaukana kaikesta. Mun paras ystäväkin muutti pari kolme vuotta sitten pois naapuristamme, ja ehdin häntäkin näkemään nykyään aivan liian vähän. Välimatkaa meillä on toki vain se traaginen pari kilometriä, mutta matkaan kuluu joka tapauksessa aina se ratkaiseva vartti suuntaansa. Treeneistä oon kotona kaheksan tai yheksän aikoihin illalla päivästä riippuen. Seuraavaks on ohjelmassa suihku, läksyt ja iltapala. 9-10 tunnin yöunet ovat tavotteena, joten ennen yhtätoista täytyy olla sängyssä. Missä välissä ehtisin viettää vapaa-aikaani kavereiden kanssa?

               Liian useat kaverit ajattelevat mun kiireen olevan vaan "kiirettä" ja haluttomuutta olla heidän kanssaan. Ei, kyllä mä haluaisin. Urheilua on vaikea ymmärtää - enkä puhu nyt säännöistä, harjotuksista ja sijoituksista. Urheilu on niin paljon muutakin, tavotteelliseen urheiluun vaaditaan koko elämä. Vapaa-aika, uni, ruokavalio, kaveripiiri, koulu... Se vaikuttaa kaikkeen. On tehtävä hirveesti valintoja, jotka voivat olla vaikeitakin. Välillä on tehnyt mieli skipata treenit ja lähteä tekemään jotain muuta kaveriporukalla. But no, just no. Quote, jonka näette alempana, on motivoinut mua lähtemään harjotuksiin sillonkin, kun se on tuntunut vähäsen vaikeelta. Tässä nyt julkinen anteeksipyyntö niille, jotka oon joutunut feidaamaan, ja keiden kanssa en oo ehtinyt olemaan niin paljon kuin me molemmat haluttais.

Mulla on lepopäiviä aika harvoin, mutta silloin kun on, ne ovat oikeasti LEPOpäiviä.  Ois tosi väsyttävää ja raskasta olla koko ajan menossa jonnekin ja olla koko ajan jossain asiassa kiinni. Mulle tulee omasta mielestäni ihan tarpeeksi kavereiden kanssa vietettyä aikaa koulussa ja treeneissä, ja sen ajan mitä ehdin kotona olla ihan vain rauhassa tekemättä mitään, haluan tosiaankin olla rauhassa. Eikä tässä oo mulle mitään outoa, mun elämä on jo useamman vuoden kulkenut tällä tavalla, enkä valita. Oon ite valinnut tän tien urheilijana ja tällä hetkellä mun elämässä on urheilua ja muuta elämää just sopivassa suhteessa mua varten. Monet ovat kauhistelleet kertoasseni treenikertojen olevan 6-9 kertaa viikossa, ja ihmetelleet, teenkö mä ikinä mitään muuta kun urheilen. No, kyllä teen. Kai.
                   Vietän kyllä aikaa kavereiden kanssa vapaa-ajallakin koulun ja treenien välissä silloin tällöin, mutta moneen muuhun nuoreen verrattuna tuo aika on tosi vähäistä. En silti tarvi enempää.

               Mulla on elämässä kaikki mitä pidän tärkeänä, ja teen omasta mielestäni tarpeeksi mulle itelle tärkeitä juttuja. Joskus kyllä tuntuu, että 24 tuntia ei riitä, ja jos vaan oisi mahollista, niin millon vaan nappaisin päivääni muutaman lisätunnin, joista jokaisen viettäisin hyvien kavereiden kanssa. Tässä jokin aika sitten syksyn aikana sairastelin flunssaa, jonka takia jouduin olemaan ärsyttävän kauan pois treeneistä. Tuona aikana ehdin olemaan paljon kavereideni kanssa ja olin oikeasti lähes joka ilta jossakin - mikä ei todellakaan treenien aikana onnistuisi. Ja olihan se kivaa, tosi kivaa. Silti, vieläkin valitsisin mielummin treenit jokailtaisen hömpöttelyn ja sluibailun sijaann, koska mä haluan niin paljon ja palavasti urheilla. Haluan kehittyä urheilijana enemmän kuin mitään muuta. Tää ei liity kehenkään henkilökohtasesti, todellakaan. Tää on mun elämä ja tästä mä tykkään. Toivon, että mun kaveritkin ymmärtäis sen.

                    Eniten arvostan niitä ystäviä ja ihmisiä, jotka ymmärtävät mua tässä asiassa. Ne, jotka oikeasti välittää musta ja haluaa olla mun elämässä, ymmärtää, että urheilu on osa mua eikä sitä oo mahdollista muuttaa. Paras kaverini, josta aiemmin kerroin, on yksi näistä ihmisistä. Monet kerrat olemme riidelleetkin asiasta, kun aika ei aivan oikeasti riitä kaikkeen. Silti here we are, parhaita ystäviä nyt ja aina. Koulussa mun yksi parhaista kavereista, Pihla, on ihan huipputärkeä ja ollaan tunnettu kunnolla vasta vuoden tai kaks. Pilis pelaa lätkää ja harjottelee myös tosi paljon, eikä meidän sen takia oo yhtään vaikea ymmärtää toisiamme ajankäytön suhteen. Ollaan tosi läheisiä, mutta miettikää: me ei olla IKINÄ vietetty aikaa yhessä vapaa-ajalla. Ei koskaan. Kerran kyllä kävin hänen luonaan toisen kaverin kanssa muutaman minuutin visiitillä mutta that's it. Tuo on ehkä tarpeeks hyvä esimerkki kertomaan, että aina aika ei vaan riitä.
                         Oon niin kiitollinen kaikista mun kavereista. Rakastan ja arvostan teitä, oikeesti kiitos. Kiitos että ootte olemassa.

Olipa kerran vuosi 2015

Moikka! Kiireitä on ollut enemmän kuin odotin, ja oonkin ollut uudestavuodesta asti menossa tien päällä suuntaan ja toiseen, joten nyt on ihanaa vihdoin päästä rentoutumaan kirjottamisen parissa.

            Huh, jälleen yks tapahtumatäyteinen vuosi takana! Mulle on tapahtunut tosi paljon kaikkea kuluneen vuoden aikana, enkä vuosi sitten olisi osannut arvata elämäni olevan nyt tälläistä. Minä mm. rikoin 20 vuotta vanhan piirinennätyksen, kävin kisareissulla Latviassa, harjotusleirillä Portugalissa, saavutin kaksi SM-mitalia, juoksin kotikentällä SM-viesteissä, rippileireilin yleisurheilijoiden ja korisjätkien kanssa Kuortaneella, sekä asetin kovia tavotteita ens vuotta varten. Niiden eteen tein myös kovasti töitä, ja työnteko jatkuu koko ajan kovempana siihen asti, että tavotteet on saavutettu. Oon kasvanut ja kehittynyt paitsi urheilijana, myös ihmisenä paljon, joten nyt viisaampana ja parempana versiona itestäni uuteen vuoteen. 5 kuukautta sitten elokuussa aloin seurustelemaan Juuson kanssa, ja ollaan molemmat motivoitu ja tsempattu toisiamme koko ajan. Uskon sen ainakin olevan yksi iso syy siihen, miks tää harjotuskausi on mennyt paremmin kun ykskään koskaan ennen. Tässä postauksessa muutamia kohokohtia lähinnä urheilun parista tältä vuodelta, sekä niistä asioista, jotka ovat positiivisesti tai negatiivisesti vaikuttaneet mun urheiluun.

             Tammi- ja helmikuussa juoksu ei kunnolla kulkenut ja olin tukkoinen, tuntu koko ajan että olin tulossa kipeäksi. Treenit sujuivat tavallista huonommin, eikä syytä vielä sen kummemmin selvitelty, sillä oletuksena oli sen olevan vain alkavaa flunssaa. Noina kuukausina uskaltauduin myös avantoon, mikä oli ennakkoluuloistani huolimatta huippua, ja palautumista ja aineenvaihduntaa edistävää touhua!
              Maaliskuussa aloimme tarkemmin selvittelemään huonoa kuntoani, ja sain synttärilahjaksi mykoplasmatestin tulokset. Onneksi loppujen lopuksi selvisi, että kaikki johtui alhaisesta hemoglobiinista ja huonosta syömisestä, joka oli paljon helpompi korjata kuin myko. Pian juoksu taas alkokin kulkemaan ja pääsin treenaamaan täysillä! Kuun lopussa mulle iski kuitenkin vielä flunssa, joka ehti juuri parantua ennen huhtikuun harjotusleiriä.
              Huhtikuussa aloin päästä kunnolla vauhtiin. Lähdimme äitini kanssa reissaamaan Portugaliin harjotusleirille viikoksi, voiiii haluan sinne takasin niin tosi paljon! Tehot ja määrät alkoivat olla vihdoinkin kohdillaan, eikä sairastelut enää hidastaneet menoa.

              Toukokuussa otin ekat startit jossain ihan tosi rennoissa kisoissa, ja kaiken ton kevään hässäkän jälkeen en jotenkin ollut valmis avaamaan kisakauttani kunnolla. Tuntu siltä, etten ollut tarpeeksi kunnossa, olisin tarvinnut vielä pari kuukautta treeniaikaa ennen kautta.
               Kesäkuussa yleisurheiluripari Kuortaneella vaikutti muhun ja mun asenteeseen aika huimasti, ja samanhenkisten uusien kavereiden kanssa oppi hirveesti uutta urheilusta, harjottelusta ja kaikesta muustakin elämästä. Kisoissa tulokset olivat samaa luokkaa kuin viime vuonna - 300m 42 sekuntia ja muutama sadasosa päälle, nelkku vähän alle 59 sekuntia ja kasi 2.20. Ei vaan kulkenut. Jämsän kestävyysjuoksukarnevaaleilta hopeinen mitali, samoin kuin pikajuoksukarnevaaleiltakin.

               Heinäkuussa ajat eivät vieläkään parantuneet, vaikka kunto olikin jo reippaasti kovempi. En vain saanut tarpeeksi tehoja kilparadoille, mutta ehkä laajemmin ajateltuna olikin tärkeintä, että itse tiesin pystyväni parempaan. Luotin itseeni, luotin siihen, että SM-kisoissa räjähtää.
               Elokuussa oli kauden huippukunto, joka ei silti niinkään huippu ollut. Okei, kunto oli hyvä, mutta todisteita siitä en saanut aikaseksi. Kaikilta matkoilta PB parani, mutta ei niin paljoa kuin olisi hyvässä kisassa ollut mahdollista. SM-kisoissa tunsin olevani kunnossa, kasilla tunsin vielä 200m ennen maalia, että voisin voittaa. Kuitenkin taktiikkajuoksu ja aavistuksen liian tyhmä pää, niin pussiin jääminen pilasi mahdollisuudet kirkkaimpaan mitaliin. Ja eihän sitä tiedä, olisiko sitä sieltä muutenkaan irronnut, mutta olisin halunnut edes päästä yrittämään täysillä. 300m SM-kisoissa kaatui siihen, ettei mulla ollut rohkeutta lähteä alusta asti vetämään kuntoani vastaavaa vauhtia, vaan jarruttelin itseäni ihan turhaan. Kuitenkin pronssi ja hopea suomenmestaruuskisoista, ei se huonokaan ole!

                Syyskuussa kävin kaksissa kisoissa - KLL:n SM-kisat ja SM-moniottelut. Koululiikuntaliiton kisat olivat aivan farssi, kroppa ja mieli olivat jo omasta mielestään ylimenokaudella. Noita kisoja ennen kokeilin moniottelua vajaan viikon lajiharjottelulla, ja se oli jotai niin huikeeta. Tuolta kisoista sain mukaani muutaman hyvän tuloksen ja erittäin hyvän mielen, sekä fiiliksen ja tiedon siitä, ettei urheilu oikeesti oo niin vakavaa. Urheilu on pirun kivaa.
                 Lokakuussa parin viikon ylimenokauden jälkeen treenit lähtivät hienosti käyntiin, ja into ja motivaatio olivat kovempia kuin koskaan ennen. Halusin niin kovasti tehdä töitä, treenata, valmistautua ens kesää varten. Tavotteet kirjattiin ylös, ja niiden numeroiden eteen oon valmis tekemään ihan mitä vaan. Loka-marraskuun vaihteessa oli eka alueellinen nuorten maajoukkueleiri, jossa pari treeniä cooper mukaanlukien epäonnistu huonon syömisen takia.
                 Marraskuussa määrät nousivat suhteellisen reippaasti ja pohjaa rakennettiin peruskuntoharjotuksilla, ja vaikka kylmässä ja märässä paskakelissä juokseminen ei niin nautintoa aina välttämättä ole, jotenkin silti motivaatio ja halu treenata vain kasvoi. Lähdin treeneihin aina mielelläni, odotin niitä koko päivän ja jokasessa harkassa kaikki irti. Marraskuun lopulla ja joulukuun alussa oli puolentoista viikon treenitauko flunssailun takia, ja lepo tekikin kropalle varmasti välillä ihan hyvää.
                  Joulukuussa ANMJ-leiristä oppineena, sekä alhaisesta hemoglobiinista (107) säikähtäneenä opettelin syömään. Kyllä, minä, Veera 15v opettelin syömään. Ton kuukauden aikana mun ruokavalioon uutena tulivat mukaan juusto, kinkku, aamupuuro, sekä muutenkin söin monipuolisemmin ja terveellisemmin. Maistoin jopa homejuustoa, siitä voitte oikeesti olla ylpeitä! Oon aina ollut niin nirso, että se on haitannut ja häirinnyt varsinkin leirityksissä ja koulussa. Punasta lihaa en oo koskaan syönyt, mutta nyt pikkuhiljaa sitäkin kohti. Hemoglobiini nousi takasin ylös ja treenit kulkivat entistä paremmin, ja motivaatio otti myös jälleen kerran ison harppauksen ylöspäin.

               

                   Vuosi 2015 ei ollut huippuvuosi. En pääsyt huipulle - en oman kuntoni huipulle, enkä Suomen huipulle, suomenmestariksi. Kaikkea en saanut jätettyä radalle yhdessäkään kisassa, mikä on jäänyt harmittamaan. Silti se kesä on nyt takana, hirveästi uutta oppineena ja kokemusrikkaampana pääsen ens kesänä yrittämään uudestaan. Yrittämään kovemmin kuin koskaan. Jokasesta sekunnista joka sain tona vuonna kokea oon järkyttävän kiitollinen. Kiitos valmentajalle, vanhemmille, kavereille ja kannustajille vuodesta 2015!