Mystery ride thoughts

Moikka!

Mitä tykkäätte uudesta ulkoasusta? Blogi on ollut pari päivää yksityisenä tämän muokkaamisen takia, ja siitä hyvitykseksi julkasen kauan sitten kirjoittamani postauksen, jonka en koskaan uskonut näkevän päivänvaloa. Käykää myöskin kurkkaamassa oikeasta laidasta löytyvät sivut "minä" ja "saavutukset", jotka remontissa sain aikaiseksi!

Tämä postaus koostuu oikeastaan täysin quotesita - quoteista jotka kuvaavat mielestäni hyvin ja hauskasti urheilua, mutta jotka olen itse napannut englanninkielisistä rakkauslauluista. Paria jouduin hieman muokkaamaan, jotta saatte ajatuksesta kiinni, mutta suurimmaksi osaksi teksti on aitoa alkuperäistä kamaa. Tämä saattaa vaatia teiltä hieman ajatustyötä, koska ihan itsestäänselvistä lainauksista ei ole kyse. Kuvien takia postaus vaikuttaa pidemmälle kuin mitä se on, joten don't give up. Yet. Varsinkin näin hallikauden lähestyessä nämä ovat ajankohtaisia. Ja kuten tulette huomaamaan, iso osa niistä kertoo siitä ihanasta, pahasta olosta, joka oman kokemukseni mukaan tuntuu tuplasti kamalammalta hallissa kuin ulkona. 

Tämä kuvaa todella hyvin fiiliksiä ennen isoa kisaa, niinä unettomina iltoina kun syke lyö kahtasataa vain ajatellessakin tulevaa starttia. 

Tähän pieneen pätkään todella tunnetusta rakkausbiisistä on koottu kaikki ajatukseni juuri ennen pamahdusta. Ymmärtääkseen täytyy osata ajatella sanojen laulettavan sille omalle rakkaalle lajilleen - beauty and all she is. 

Seuraavat tekstit ovatkin sitten omistettu kilpakumppaneille, vastustajille, ratakavereille. Ottakaa nämä huumorilla, sillä en todellakaan oikeasti vihaa ketään toista urheilijaa, ja sanat muutenkin liioittelevat oikeaa tarkoitusta. Silti musta melko hauskasti ilmaistuja juttuja, jotka jokanen varmasti tunnistaa omiksi ajatuksiksiin adrenaliinihöyryissä kesken kisan. Ekassa kuvassa puhutaan erittäin tosi kuolettavan hapottavasta peesaamisesta ja vastustajan vauhdin nousemisesta. I am terrified of you. 

Okei, nyt puhutaan siitä itse juoksemisesta. Lähinnä nyt omista päämatkoistani, mutta miksei muistakin. Me kaikki tiedämme, että nelkku ja kasi tuntuvat Pahalta, isolla P:llä. Näissä biiseissä on onnistuttu kuvaamaan tota tunnetta hienosti, mikä onkin ollut varmasti kappaleen tekijän perimmäinen tarkoitus ;-) Eka teksti toimii, kun ajattelee sanojen tulevan sun matkan, esimerkiksi just sen kasin suusta. Taste of her love tastes like blood. Tämä on suoraa kettuilua toiselta päämatkoistani.  Shawnilta otettua lainausta ei tarvitse edes selittää, kyllä te tiedätte. Tämä on henkilökohtainen lempparini.

 All of me -biisi sopisi suht. hyvin tähän kokonaisenakin, mutta nappasin sieltä vain tämän pätkän, joka on selkästi ote nelkun mystery riden loppusuoralta. Viimeinen kertoo reilusta kahdesta rankasta minuutista, kahdesta rankasta ratakierroksesta.

All of me -biisi sopisi tähän hyvin kokonaisenakin, mutta vain tämä pätkä ansaitsi paikan listalta - nelkun "mystery riden" loppusuoran ajatukset tiivistettynä pariin virkkeeseen. Seuraavat Selenan sanat kertovat kahdesta rankasta minuutista, kahdesta rankasta ratakierroksesta.

Seuraava lainaus on musta siistin uhmakas ja määrätietonen, kun sen oikein osaa ajatella. Heart wants gold, right?

Harmi, että menestyäkseen täytyy myös hävitä. Nämä toimivat ehkä parhaiten siihen hetkeen, kun juoksun aikana tajuat, että kello on mennyt jo paljon tavoitteesi ohi, tai kun kärki on karannut jo  kauas mahdottomuuksien päähän. Ensimmäistä tekstiä voisi myös ajatella loukkaantumisen iskiessä - silloin, kun kaikki tuntuu mahdottoman vaikealta, ja on ehkä hankalaa löytää motivaatiota. Kun oma kroppa pettää, ja tuntuu, että tavoitteet jäävät saavuttamatta. 

... Ja kun kultasi, sanan varsinaisessa merkityksessään, lähtee toisen naisen matkaan, on fiilis melko nöyryyttävä:

I'll be home for Christmas

Moikka!

"Sofia ja Lartsu, perhepalaveri keittiössä! Nyt!" keräsin kämppikseni samaan huoneeseen kuuntelemaan isoja uutisia, jotka tulisivat vaikuttamaan suuresti kaikkien meidän elämään. "Ootsä raskaana?!" oli heidän ensimmäinen epäilyksensä, mutta en todellakaan ole. Olen lähdössä kotiin.

Pitkään mietitty, pohdittu ja joka suunnasta tarkasteltu asia on nyt todellista ja virallista: mä muutan takasin kotiin, vaihdan Nurmon lukioon kotipaikkakunnalleni. Se tarkoittaa, että lukiopäiväni Kuortaneella ovat ihan pian lopussa - joulun jälkeen en enää ole tämän koulun opiskelija. Miksi ihmeessä? Tooooodella moni asia on vaikuttanut päätökseeni, eikä oikeastaan ole vain yhtä suurinta syytä lähdölleni. Kuitenkin kaikista syistä tärkeimpänä pidän sitä, että henkilökohtainen valmentajani ja rakas vanha harjoitusryhmäni ovat Seinäjoella, samoin kuin perheeni, ja itselleni nuo asiat muodostavat parhaan mahdollisen ja eniten motivoivan harjoitusympäristön. On myös todella raskasta asua omillaan, koska koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain. Joka minuutti sun täytyisi joko tiskata, käydä kaupassa tai tehdä ruokaa, olla treeneissä tai tehdä läksyjä. Täällä lukiossa koulu ja urheilu sopivat hyvin yhteen, ja treeniajat on hienosti järjestettyjä, mutta itselleni on hankalaa sovittaa muuta elämää aikatauluun. En vaan jaksa tehdä kaikkea. Uskon myöskin sen, ettei mun enää tarvitse yksin huolehtia aivan kaikista asioista, vaikuttavan positiivisesti mun jaksamiseen ja sitä kautta tottakai myös harjoitteluuni.

Teen yleensä kaiken aivan täysillä, ja pyrin usein ehkä liiaksikin täydelliseen lopputulokseen. Siksi on todella raskasta, kun jokanen asia vaikuttaa toiseen, ja jaksamisen ja ajanpuutteen takia aivan liian moni juttu on vain pakko tehdä puoliteholla. Tarkoitan tässä lähinnä läksyjä ja koulunkäyntiä, mihin olisin voinut panostaa niin paljon enemmän. Ei koulukaan suinkaan huonosti ole mennyt, mutta välillä tuntuu hieman alisuorittamiselta. Koko kurssin ajan sutaistut (jos sitäkään oli saanut aikaan) matikanläksyt oli kaikki pakko opetella yhden viikonlopun aikana ennen koetta, minkä takia luinkin kahden päivän aikana matikkaa yhteensä 17 tuntia. Ihana kokemus.

Ei ole kyse siitä, ettenkö pärjäisi. Mulla on ollut täällä tosi kivaa, oon saanut paljon kavereita ja tutustunut uusiin ihmisiin, sekä päässyt harjoittelemaan huikeissa harjotusolosuhteissa. Opiskelu on sujunut hyvin, eikä keskiarvo ole edes kauheasti laskenut yläasteesta. Arki on sujunut, eikä mitään ongelmia asumisen ja kotiaskareiden suhteen ole ollut. Tulen varmasti myös osittain kaipaamaan tätä valtaa ja vapautta, kun lähes kaikki on omissa käsissä. Kuka nuori ei kaipaisi? Tämä on ollut ihana, opettavainen kokemus, jonka aikana musta on kasvanut tosi paljon itsevarmempi ja noh, aikuisempi. Tiedän, että pärjään hyvin omillani, eikä tässä mitään kamalaa ole. En kuitenkaan vielä halua stressata itseäni näillä asioilla, sillä sitä ehdin kyllä tulevaisuudessa tekemään. Haluan nauttia elämän helppoudesta vielä, kun mulla näin nuorena on siihen mahdollisuus.

Kuortaneen urheilulukio ja opiskelijaelämä oli pitkään suuri unelmani. Mua kaduttaisi aivan tajuttomasti, jos en olisi ikinä tullut tänne. Sen lisäksi, etten olisi ikinä saanut tietää millaista tämä aivan oikeasti on, olisin missannut paljon hienoja asioita, ihmisiä ja muistoja. Tämä oli pitkään sitä elämää, mistä haaveilin ja mitä halusin elää, mutta en enää. Muutan takaisin kotiin perheeni luo, hankin kolmannen kanin ja alan säästää rahaa matkusteluun. Panostan kouluun vanhojen tuttujen kavereideni kanssa samalla luokalla, ja pääsen harjoittelemaan omaan harjotusporukkaani. Pääsen pois pikkukylästä keskeltä peltoja, joka kyllä tuntuu koko ajan vain kutistuvan entisestään. Se on tämänhetkinen unelmani, ja se on aivan oikeasti toteutumassa. Oon aina ajatellut, että en anna ihmissuhteiden olla unelmieni esteenä. Kun sitten tajusin, että ihmissuhteet olivat oikeastaan ainoa syy, miksi yritin edelleen roikkua Kuortaneella, tein päätökseni lähteä.

Olen yllättynyt siitä, miten moni on kysynyt jääkö poikaystäväni Juuso kuitenkin Kuortaneelle. Tottakai jää, sillä hänelle tämä on todella hyvä paikka harjoitella ja käydä koulua, mikä vie häntä isoja harppauksia eteenpäin kohti huippua. Olemme muuttonikin jälkeen edelleen onnellisesti yhdessä ja näemme pari kertaa viikossa, joten no worries. Toki jokapäiväistä aikaa ja arkisia asioita Juuson kanssa tulee kova ikävä, samoin kuin kaikkia täältä saamiani ja täällä olevia kavereitani. Onneksi kotoa ei tänne oo kovin pitkä matka, niin pääsen usein käymään visiitillä.

Nämä kuluneet neljä kuukautta ovat muuttaneet mua mielettömän paljon. Kuten jo aiemmin sanoin, olen kasvanut aikuisemmaksi. Itsenäisemmäksi, omatoimisemmaksi ja vastuullisemmaksi. Oon oppinut aikatauluttamaan päiväni paremmin, tekemään ja kokeilemaan uusia ruokia, sekä tietenkin opiskelemaan lukiossa. Oon oppinut paljon uutta harjottelusta ja urheilijan elämästä, ja saanut tästä paikasta hyvät eväät tulevaisuuteen. Mua ei yhtään epäilytä lähteä, vaikka kaikkea tätä tuleekin varmasti ikävä. Lähden siis todella kiitollisena, tyytyväisenä ja onnellisena, parempana versiona itsestäni kohti toisia haaveitani.

I can, I will

Moikka!

Kuten moni teistä onkin varmasti jo huomannut, teen yhteistyötä brändin Icaniwill kanssa. Heidän tuotteitaan on vilahdellut niin täällä blogin puolella, kuin Instagramissakin, ja varsinkin treenihalleilla! Koska tää brändi on vielä täällä Suomessa niin uusi ja ehkä tuntematonkin, haluan vähän kertoa teille siitä, ja vinkata heidän nettikaupastaan omia suosikkejani!

Kaiken takana on vuonna -86 syntynyt yrityksen perustaja, ruotsalainen Gustaf Ollas - joka muuten kirjoittaa myöskin blogia harjoittelustaan. Hän perusti yrityksen 2012, ja toimi silloin personal trainerina joillekin ruotsalaisille julkkiksille. Huomatessaan faktan siitä, että Ruotsissa ja Euroopassa yleensäkin on todella vähän urheiluvaatemerkkejä - erityisesti fitnessmerkkejä - alkoi hän korjaamaan ongelmaa. (Onneksi, sillä eivätkö nämä samat merkit, joita näkee nykyään joka puolella, ala tulla jo vähän korvista ulos?) Lähes kahden vuoden ajan yritys myi vain silikonirannekkeita ja rannetukia Icaniwill - logolla. About samaan aikaan, kun Gustaf siirsi yrityksensä uusiin tiloihin pois omasta kotikeittiöstään 2014, saapui ensimmäinen erä trikoita, jotka myytiin loppuun alle vuorokaudessa. Silloin kipinästä syttyi palo vaatteiden tuottamiseen, ja itse ainakin voin sanoa olevani todella kiitollinen hahah. Så tusen tack Gustaf!

Nykyisin Icaniwill varasto sijaitsee Sollentunassa Ruotsissa, ja brändi on kasvanut tunnetuksi ympäri maailman. Hashtag #icaniwill on käytetty Instagramissa jo lähes 1 500 000 kertaa, ja se on kerännyt seuraajia yli 101 K. Enää ei ole siis kyse mistään pikkuyrityksestä, vaan ihan oikeasti koko ajan suosiotaan kasvattavasta brändistä. Suomessa jälleenmyyjiä on vielä tosi vähän, ja toivon kovasti että määrä lisääntyisi pian! Tuotteita saa tilattua ainakin sivuilta Fit4you, Aminopörssi ja House of Brandon, sekä tietenkin Icaniwill -nettikaupasta.

Our goal is to see you succeed.

- Icaniwill     

Okei, nyt ehkä siihen kiinnostavimpaan asiaan, eli itse tuotteisiin! Ihan ekaksi haluan hehkuttaa ehdotonta lemppariani, harmaita trikoita! Seamless (en nyt keksi mitään hyvää suomennosta) trikoot ovat mulla jalassa oikeasti AINA kun mahdollista, koska ne on ihan ylimukavat päällä ja näyttävät hyvälle. Luulin ennen, että mulla on aina ollut hyviä trikoita, mutta ainakin mun jalkaan noi on ihan omaa luokkaansa hahah. Samaan seamless -sarjaan kuuluvat urheilurintsikat ovat myös suurta rakkautta, varsinkin kivan pirteässä pinkissä (sama vaate löytyy myös harmaana). Itselläni on edellisten tuotteiden lisäksi myöskin siniset basic urheilurintsikat, sekä niihin mätsäävät siniset shortsit. 

Tuossa joitain omia suosikkejani, joita bongasin heidän omasta verkkokaupastaan :-) Jokanen noiden kollaasien kuvista on copypastea heidän sivuiltaan, joten kaikki creditit sinne. Ite tykkään enemmän yksinkertasesta musta-harmaa-valkoinen skaalasta, mutta yksi brändin erikoisuuksista onkin just värikkäät, mielenkiintoiset kuviot. Käy ihmeessä tsekkaamassa heidän nettikauppansa ja seuraa vaikka Instagramissa @icaniwill, niin et missaa mitään uusia tuotteita! :-) 

Aina saa kysyä, jos jokin jää mietityttämään - niin tästä kuin mistä tahansa muustakin aiheesta. Vastaan aina mielelläni! Mulla on tällä hetkellä muutamakin postaus aluillaan, mutta samoin on myös isosti kaikenlaista suunnitelmaa seuraavien päivien varalle, joten seuraavan kerran ehdin jotain julkasemaan vasta aikasintaan ensiviikon puolella. Hyvää loppuviikkoa jokaselle!

En seuraa urheilua

Moikka!

Vihdoin sain aikaseksi toteuttaa tämänkin postauksen, jota oon aikonut kirjottaa jo pitkään! Pyysin teitä lähettämään mulle kysymyksiä Snapchatissä (@veeeramaaria), ja niitä tuli yllättävän paljon! Kiitos niistä! Kaikkiin en pysty yhdessä postauksessa vastaamaan, mutta valkkasin sieltä joukosta niitä kivoimpia. Luvassa siis mielenkiintoisia kysymyksiä ja toivottavasti tyydyttäviä vastauksia. Moni kysyi, millaista on asua Kuortaneella ja miten siellä sujuu, niin teen aiheesta luultavasti postauksen jossain vaiheessa!

1. Millon alotit bloggaamisen, ja onko sulla ollut aiemmin blogia? - En aivan satavarma oo, mutta tähän osotteeseen oon kirjotellut ehkä pian kolmen vuoden ajan. Aiemmin oon yrittänyt alottaa bloggaamisen, mutta olin niin junnu, etten jaksanut ikinä päivitellä mitään.

2. Mikä on sun unelma-ammatti? - Haluan tehdä työtä ihmisten kanssa, ja oon tosi kiinnostunut kielistä ja kirjottamisesta. Ois tosi siistiä olla jonkinlainen toimittaja, mutta se ammatti tulee muuttumaan tosi paljon nyt, kun kaikki siirtyy tietokoneille ja puhelimille. Haluan asua joskus Ruotsissa, ja vois olla hienoa opettaa ruotsalaisille suomea jossain koulussa. Myöskin psykologia kiinnostaa, ja urheilupsykologin ammatti on ollut pitkään mielessä. En siis tarkasti tiedä, mutta jotakin tuohon suuntaan!

3. Mitä tekisit, jos et harrastaisi yleisurheilua? - Tanssisin ja pelaisin futista. Kirjottaisin paljon ja mun vapaa-aika kuluis shoppaillen ja kavereiden kanssa. On tosi vaikea kuvitella elämää ilman yleisurheilua.

4. Ootko koskaan ajatellu alottavas jonku kamppailulajin? - Olisin alottanut, jos mua ei sais lyödä ja mä saisin lyödä muita. Dear kysymyksen kysyjä, mä voitan sut silti judossa ;-)

5. Mitä oot oppinut urheilulta? Tarkoittaen muuta elämää, esim. ihmissuhteita, opiskelua jne. - Mun päättäväisyys ja kunnianhimo ovat kasvaneet, mikä on eduksi monessakin asiassa. Myöskin kärsivällisyys ja itsekuri kehittyvät koko ajan. Oon oppinut ymmärtämään, tsemppaamaan ja kuuntelemaan toisia ihmisiä paljon paremmin.

6. Kauanko oot harrastanut yleisurheilua? - Alotin 2009 loppukesästä, elii 7-8 vuotta? 

7. Kuka on sun esikuva/idoli ja miksi? - Mulla ei oikestaan ole. Tosinaan saan lohtua siitä, että tiedän Usain Boltin olleen laiska ihminen nuorempana (ja ehkä vieläkin), ja se helpottaa mun huonoa omaatuntoa omasta laiskuudesta hahah. 

8. Kerro jotain yllättävää susta, mitä uskot, että kovin moni ei tiedä? - En seuraa urheilua. En kattonut olympialaisista kuin pari juoksua, enkä koskaan kato mitään muitakaan kisoja telkkarista. En tunnista maailman parhaiden urheilijoiden nimiä, kuvia, enkä ainakaan tuloksia, enkä oikeasti tiedä mistään mitään. Jääkiekko on ainoa laji, jota jaksan seurata, ja sitäkin vähän laiskasti, lähinnä katson Liigan ratkaisevimpia pelejä. (Kärpät!) Muuten seuraan lähinnä vain omaa ikäluokkaani omissa lajeissani.

9. Onko sulla koskaan motivaatio hukassa & mistä saat sitä? - On. Varsinkin tiettyyn aikaan kuukaudesta tuntuu, että ei yhtään jaksaisi. Lähinnä se tuntuu juurikin siltä, että väsyttää ja masentaa, ja tekisi mieli jäädä vain sängyn pohjalle katsomaan Netflixiä ja syömään jäätelöä. Kun moti puuttuu, soitan poikaystävälle tai äidille, ja melkeimpä poikkeuksetta jokasen puhelun jälkeen jaksan taas painaa eteenpäin. "Sun pahin kilpakumppanikin treenaa atm", on lause, jonka jälkeen ei pysty jäädä paikoilleen. 

10. Ajattelet maalissa maitohapoilla ja oksennus kurkussa, että ei enää ikinä. Miksi, koska kuitenkin tuut kokemaan sen tunteen vielä monta kertaa? - On totta, että monen kisan jälkeen oon maannut maalissa ja pelännyt kuolevani. Siinä kohtaa en ajattele mitään muuta, kuin että tämäkö on sitä mitä mä haluan tehdä? Tämäkö on kaiken sen vaivan arvosta? Tämäkö nyt muka sit on ihanaa? Vaikea vastata, että miksi ajattelen usein tuolla tavalla kisan jälkeen, vaikka kuitenkin tiedän, että tottakai mä haluan tätä lisää, tää on parasta. Tosissani en oo koskaan ajatellut jonkun juoksun olleen elämäni viimeinen. 

11. Kuinka usein käyt kuntosalilla, ja mitä lihasryhmiä erityisesti teet? - En edes muista, millon oisin viimeksi käynyt salilla. En oo koskaan tehnyt punttia tekniikkaharjotuksia ja joitain satunnaisia kokeiluja lukuunottamatta. Teen voimaa normaalilla lihaskunnolla ja erilaisilla harjotteilla, pääpaino keskivartalon voimassa ja hallinnassa, sekä tietenkin jaloissa. Käsistä puuttuu kaikki lihakset, mutta se tulee muuttumaan hahah! 

12. Mitä teet kun sulla on lepopäivä, miten rentoudut, ja ehitkö nähdä kavereita usein? - Lepopäivä tarkottaa mulle käytännössä Netflixiä, kavereita ja nettishoppailua. Yleensä rentoudun urheilemalla, mutta sitä tässä tuskin haetaan. Kun haluan rentoutua, roikun kotona tehden ei-mitään, tai lähden kavereiden kanssa jonnekin fiiliksestä riippuen. Viikonloppuisin en hirveästi ehdi nähdä kavereita, mutta Kuortaneella kyllä!

13. Lempi biisi? - Tällä hetkellä ei varsinaisesti ole, mutta kesällä luukutin Katy Perryn Rise, sekä Sia - The Greatest

14. Paras muisto? - Hmm... Näitä on ihan hirveesti. En osaa valita, mutta joku iso ja onnistunut kisa!

15. Jos saisit tehdä yhden asian toisin kuluneelta kaudelta, niin mikä se olisi? - Juoksisin yhden kasin lisää, ja juoksisin sen niin, ettei nyt tarvisi miettiä mihin ois rahkeet riittänyt.

16. MP kouluruoka? - Noh, kyllä sitä syödä pystyy. Ei aina kylläkään, koska oon edelleen melko rajottunut hah. 

17. Mitä syöt aamu-, väli- ja iltapalaks? - Aamupalaks leipää ja hedelmiä, välipalaks kananmunaa, hedelmiä ja marjoja (jäiset mustikat BEST!!), sillon tällön jotain kanasalaattia tms., iltapalaks jugurttia&mysliä ja leipää. Toki vaihtelee tosi paljon, ja söisin ihan överinä smoothieita jos mun blenderi ei ois menny rikki. 

18. Lempiherkku? - Tortillasipsit ja salsa, Rocky road -jäätelö, Marabou minttukrokantti maitosuklaa! 

19. Oudoin tapasi? - Pysähdyn AINA lenkeillä alikulkuun. Niitä on mun lenkin varrella kaksi täällä Nurmossa, Kuortaneella ei kai yhtäkään. En edes tiedä miksi pysähdyn, mutta siinä kohtaa tsekkaan aina puhelimen tai vaihdan soittolistaa, sidon kengännauhat uusiksi tai jotain muuta vastaavaa. 

20. Ootko koskaan ollut jossain lakossa? Esim. karkki- tai herkkulakko. - Olin joskus kolme kuukautta karkkilakossa nuorempana, ja toissa vuonna olin kuukauden syömättä mitään sokeriherkkuja. Sitten tajusin, että ei siitä tuu kun paha mieli ja lopetin, heh. Nyt oon kuitenkin päättänyt, etten osta Kuortaneelta koskaan karkkia, vaan ne nautitaan viikonloppuisin kotona. 

Olin keväällä myöskin 40 päivää ostolakossa, enkä ostanut yhtään kenkiä tai vaatteita. 

Kiitos todella paljon jokaselle kysymyksiä lähettäneille! Tätä oli kiva tehdä, ja oli mukavaa huomata, miten mielenkiintosia ja asiallisia kysymyksiä te keksitte. Harmi, etten kaikkiin voinut vastata, mutta voi olla, että teen joskus uudestaan jotain tän tyylistä! Vi hörs <3

Mitä vikaa?

Moikka! Edellisestä ruokavaliopostauksesta päästään pienellä aasinsillalla tämän päivän aiheeseen - vartaloon!

Laura Putkiranta kirjoitti blogissaan tekstissä "Aika antaa kiitos", kuinka tyytymättömyys omaan suoritukseen, ja ehkä lähinnä sen ilmaisemiseen, vaikuttaa ympärillä oleviin ihmisiin. Laura nostaa esimerkiksi myöskin kroppaan liittyvät kommentit. Tunnistin itseni tekstistä. Olen yksi niistä ihmisistä, joka ei jätä omaa mielipidettään epäselväksi suorituksestaan. Teksti laittoi minut ajattelemaan, ja niistä ajatuksista kokosin tämän postauksen.  – Laihat tai unelmakropat omistavat tytöt tai pojat haukkuvat itseään lihaviksi, pyöreiksi, ällöttäviksi, ihmisille, jotka tekisivät mitä vain omistaakseen samanlaisen vartalon. Ehkä he työskentelevät salilla joka päivä tai heräävät aikaisin lenkille ja kieltävät itseltään kaikki herkut, että jonain päivänä he saavuttaisivat tämän vartalon, vain kuullakseen sen omistavalta henkilöltä, että kyseinen kroppa on hirveä, liian lihava, hän kirjoittaa.   Tuo esimerkkihän on suhteellisen yleisestä tilanteesta poimittu fakta. Samalla siitä puoliksi rivien välistä lukemalla löytää toisenkin karun tosiasian: meistä kukaan ei ole täysin tyytyväinen omaan vartaloonsa. On vaikeaa löytää sopivaa sanaa "tyytyväisen" tilalle, kun tarkoitan sitä, että kukaan ei pidä omaa vartaloaan täydellisenä. Siitä olen aika varma.

           
 Me haluamme koko ajan kehittyä. Puhuessani "meistä", tarkoitan lähinnä urheilijoita, mutta miksei muitakin. Peilikuvasta löytyy aina jotain korjattavaa, toisilla pieniä, toisilla isompia asioita. Osa liittyy lajin vaatimiin ominaisuuksiin, osa ulkonäköön. Toisiin ne vaikuttavat enemmän ja suuremmin, kun taas toiset ovat ihan sinut asian kanssa. Silti myös ne, jotka ehkä ovat sinut vikojensa kanssa, vaihtaisivat melko mielellään tiettyjä osia itsestään parempiin versioihin. En tunne ketään, joka ei koskaan miettisi, miten paljon paremmalta näyttäisi muhkeammilla pakaroilla, timmimmällä vatsalla, tai ehkä suuremmilla hauiksilla. Haluamme olla parempia, haluamme näyttää paremmalta. 

            Minä puhun tässä tekstissä heidän puolestaan, jotka ovat niitä #bodygoals -omistajia. Niitä, jotka näyttävät muiden silmään todella hyvältä, juuri sellaiselta, miltä itse haluaisi myös näyttää, mutta jotka löytävät silti itsestään vikoja - aivan kuin kaikki muutkin.

            Jokainen meistä tykkää saada positiivista palautetta ulkonäöstään. Siitä tulee aina hyvä mieli, ja vaikka tunnetusti meille suomalaisille olisi luonnollisempaa mumista jotain kieltävää vastaukseksi, itse pyrin aina vastaamaan yhdellä sanalla. "Kiitos!" En mumise vastahakoisia vastauksia, enkä luettele kaikkia vikojani, sillä yhteiskunta omalla tavallaan painostaa minua olemaan tyytyväinen itseeni. Tällaiseen vartaloon kuuluu olla tyytyväinen, siitä ei saa sanoa mitään pahaa. Karkeasti ilmaistuna voisi sanoa, että kun sovit yhteiskunnan asettamaan ja ihannoimaan muottiin, mikä näinä fitness-boomiaikoina tarkoittaa mm. juurikin sen tietyn kropan omaamista, ei sulla ole oikeutta valittaa. "No älä sä nyt valita ku näytät tolta." Sitten taas ne, jotka eivät siihen sovi, saavat soimata itseään miten paljon hyvänsä ja se on jotenkin eri asia. Heitä arvostellaan myös jopa toisten ihmisten suusta.

               Samalla sekunnilla, kun päästän tuon yhden "kiitos" -sanan suustani, tulvahtaa mieleen kaikki ne puutteet, joita näkee peiliin katsoessaan. Tämä kuulostaa kieroutuneelta ajattelulta, mutta on ikävä kyllä suht. yleistä. Minulla on omasta mielestäni hyvä kroppa, ja olen siihen aivan tyytyväinen. Silti löydän siitä monia asioita, joita mielelläni muuttaisin. Haluaisin omistaa edes jonkinlaiset käsilihakset, ja yleensäkin enemmän lihasmassaa. Olisipa mulla paremmat reisilihakset. En häpeä puutteitani, enkä löydä mitään painavaa syytä yhteiskunnan/median painostusta lukuunottamatta olla sanomatta niitä ääneen. Vaikka mainitsen niistä, en samalla kerjää kommentteja, jotka vakuuttavat vartaloni olevan just hyvä. Ei. Mainitsen niistä, koska ne ovat mielipiteitäni, eikä niissä ole mitään häpeämistä. (On eri asia jollekin oikeasti laihalle/normaalipainoiselle ihmiselle haukkua itseään lihavaksi tms, joka ei selkeästi pidä paikkaansa. En oo koskaan tajunnut tämän tarkoitusta, ja sellainen ärsyttää mua.) On ihmiselle, ja varsinkin meille kilpailuhenkisille urheilijoille, luonnollista olla itsekriittinen. Vartalon muodolla ei siis loppujen lopuksi ole mitään väliä - kaikki me ajattelemme omastamme jotain negatiivista. Ja mielestäni meillä kaikilla on oikeus sanoa se ääneen. On väärin ajatella, että jollain ei ole varaa valittaa. "Älä itke, joillain on asiat paljon huonommin", on sama asia, kuin sanoisit: "Älä ole onnellinen, joillain on asiat niin paljon paremmin."

                  Enkä todellakaan tarkoita, että meidän täytyisi väkisin etsimällä etsiä itsestämme vikoja korjattaviksi ja valituksen aiheiksi, vaan enemmänkin sitä, että on tervettä ja normaalia löytää niitä. Ja vaikka me kaikki löydämmekin joitain pieniä tai isoja juttuja, joista emme välttämättä pidä tai joita haluaisimme muuttaa, täytyy meidän samalla osata olla myös tyytyväisiä itseemme. Täytyy osata kiittää siitä, mitä on. Sinä voit, saat ja sun pitää osata olla tyytyväinen ja kiitollinen sun kehossasi. Et voi ajatella, että sitten olen onnellinen, kun olen tiputtanut 5kg, tai kun olen kyykännyt puolitoista vuotta. Opettele olemaan onnellinen virheidesi kanssa, ja onnellisena voit mahdollisesti alkaa korjaamaan sinua häiritseviä asioita - mutta vain, jos sitä itse haluat. Älä "korjaa" itseäsi, koska vihaat vartaloasi, vaan tee se koska rakastat sitä niin paljon, että haluat sen voivan paremmin.

                   Kaikki ne, jotka omaavat vartalon, jota osaavat itse rakastaa, ovat onnellisessa tilanteessa. Olette käsittämättömän onnellisia ollessanne sinut itsenne kanssa, mitä voi olla vaikeaa ymmärtää ja arvostaa. Murheenne ovat pieniä monien muiden tilanteeseen nähden, mutta on silti okei mainita myöskin niistä pikkujutuista.

                  Täydellistä vartaloa ei ole olemassa, mutta onneksi me voimme olla ihmisiä, jotka osaavat olla tyytyväisiä epätäydellisiinkin vartaloihimme. Toivon suuresti, että sinä, joka et omista sellaista vartaloa kuin ehkä haluaisit, et oleta sellaisen omistavien pitävän itseään täydellisinä. Ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, että kuka tahansa, kuinka kaunis tai komea tahansa, löytää itsestään virheitä. Mikäli otat itseesi toisen henkilön kommenteista tämän omasta vartalosta, olisi ehkä aika tehdä muutoksia omassasi, sillä se selvästi häiritsee sinua. Ja jos vielä väität olevasi okei itsesi kanssa, ei toisten kommenttien pitäisi vaikuttaa sinuun millään tavalla. Toisilla ihmisillä kuitenkaan ei ole mitään oikeutta puhua ilkeästi sun vartalosta, muista se. Ja haluan vielä kerran muistuttaa, että oli sulla miten hyvä vartalo tahansa, ja löydät siitä huonompiakin piirteitä, et ole ylimielinen pilkunviilaaja (kuten sinun on ehkä useastikin annettu ymmärtää), vaan aivan tavallinen ihminen ja hyvä just tollasena. Ihan niin kuin kaikki me kaikenmuotoiset kaunottaret ja komistukset! 

              Ollaan yhdessä reiluja, ja pidetään negatiiviset kommentit toisten vartaloista omissa pimeissä sielun sokkeloissa, sillä kyllähän me tiedämme, että heillä on itsellään niitä aivan tarpeeksi! <3

Ruokavalio hävettää

Hopsan! Ylimenokausi vierähti nopsasti ohi (vaikkakin matelemiselta se tuntui) ja nyt aletaan pikkuhiljaa pääsemään treenin makuun takaisin kiinni! Tällä hetkellä jokin pieni flunssanpoikanen kiusaa mua ja mun treeniohjelmaa, mutta eiköhän tämäkin tästä. Mun piti tehdä kaikenlaisia postauksia ylimenon aikana, koska kuvittelin mulla olevan kerrankin aikaa, mutta koeviikkokin sattui just osumaan tuolle aikavälille muiden kiireiden lisäksi, joten blogi on nauttinut ylimenosta aivan kuin minäkin. Pidemmittä puheitta,  viralliseen asiaan!

Oon siis jo kauan harkinnut tekeväni postauksen mun syömisestä ja ruokavaliosta. Siitä kysellään tosi paljon, sitä ihmetellään tosi paljon ja sitä ymmärretään tosi vähän. Ja tiedättekö, tämän postauksen sisältö hävettää mua todella paljon.

          Usein kysytyt kysymykset: Pidätkö ruokapäiväkirjaa? -En. Syötkö koskaan herkkuja? -Kyllä. Määräilläänkö sun syömistä esimerkiksi valmennuksen puolelta? -Eipä juurikaan. Mitä sä et saa syödä? -Syön mitä haluan.

Mun asenteeni syömistä kohtaan on vähän, noh, erikoinen. Karkeasti sanottuna, jos ihmisen ei olisi ihan pakko syödä, mä tuskin söisin. En nauti syömisestä samalla tavalla kuin monet muut, ja saatan joskus jopa unohtaa syödä. Olen aina ollut uskomattoman nirso, ihan pienestä asti. Joskus kymmenvuotiaana pelkäsin sairastuvani anoreksiaan - vaikka oikeastihan sillä ei ole mitään tekemistä nirsouden kanssa. Se nyt sattui tuon ikäisenä olemaan ainoa syömishäiriö, jonka tiesin, ja sen ikäisenä olin myös huomannut syömiseni olevan aika poikkeavaa muihin verrattuina. En silti halunnut / pystynyt tehdä asialle mitään.

          Millä tavalla poikkeavaa? No, en syönyt mitään. En tykännyt mistään, kaikki oli liian pahaa syötäväksi. Havainnollistan tätä kertomalla, että viimesen kolmen vuoden aikana oon syönyt ensimmäistä kertaa kokonaisen annoksen makaronilaatikkoa, pizzaa, voileipää, jossa on kinkkua ja juustoa päällä, puuroa ilman taistelua siitä pystynkö loppuun asti, kanapastaa, kinkkukiusausta ja kalakeittoa niin, etteivät kalat jää lautaselle. Samanlaisia esimerkkejä voisin heittää helposti useita lisää.

           Ihan pentuna, eli muutaman vuoden ikäisenä mä söin vielä tosi hyvin ja normaalisti. Olin siihen asti aina syönyt hyvin. Veikkaan, että tähän pikkuhiljaa nirsostumiseen vaikutti se, etten ole  elämäni ekoina vuosina joutunut/tottunut syömään mulle vieraita ruokia, tai edes erilaisia versioita tuntemistani ruuista. Äiti on ollut koko mun alkuelämän ajan eskarilaiseksi asti kotona, ja silloin on syöty vain niitä äidin tekemiä, tuttuja ruokia, joista me kaikki tykkäsimme. Mun ei oo siis tavallaan tarvinnut opetella syömään erilaisia ruokia. Varmasti myöskin oma tuittupäisyys on vaikuttanut asiaan, tyhmyyden ja periksiantamattomuuden lisäksi. Jos mä päätin, että joku ruoka oli pahaa, se silloin oli pahaa. Tätä arviota varten mun ei välttämättä tarvinnut edes maistaa sitä. Olin todella lapsellinen, mutta toisaalta olin myös lapsi. Kun eskarissa ja alakoulussa ruuan laatu oikeasti romahti siihen kotiruokaan verrattuna, ja sen poisheittäminen helpottui suuressa porukassa, lähti alamäki ihan kunnolla vauhtiin. Ekoilla luokilla opettajat onneksi vielä vahtivat syömistä ja yrittivät auttaa, mutta muistan useasti lähteneeni itkien pois ruokalasta. En pystynyt syömään, ja kaikki kaverit olivat jo menneet välitunnille. 4-, 5-, 6- ja 7-luokilla oli ehkä pahin tilanne. Lounas saattoi olla koulussa yksi tai kaksi näkkäriä ja salaattia. Silloin en toki enää itkien lähtenyt viemään tarjotinta pois, vaan olin oppinut ja tottunut salakuljettamaan pihvit paperin alla puolijuoksua jäteastioille. Seiskaluokalla en edes ottanut lämmintä ruokaa, hyvä kun ruokalassa kävin. Mä odotin pitkään pääseväni yläasteelle, koska siellä kukaan ei valvoisi syömisiä. 

           Koulun ruokalistalla saattoi olla jopa alle kymmenen ruokalajia, joita söin. Kotona oon silti aina syönyt hyvin, eikä siinä oo koskaan ollut mitään ongelmaa. Söin oikeastaan kaikkia ruokia mitä meillä tehtiin, ja suurin piirtein lautasmallin mukaan. Oikea määrä aterioita päivässä, just sopivilla aikaväleillä. Liikuin paljon, söin paljon. Kasvukäyräni ovat aina menneet niin pituus- kuin painosuunnassakin tasan niitä malliviivoja pitkin terkkarikäynneillä, eikä mulla oo ikinä ollut minkäänsuuntaista ongelmaa kasvun tai kehityksen ohella. Menkat alkoivat normaaliin aikaan ja ovat aina olleet säännölliset, eikä urheilu siis koskaan ole vaikuttanut niihin mitenkään. Pieni tietoisku suurimmalle osalle pojista ja muille tietämättömille; on yleistä että kovan harjoittelun myötä menkat muuttuvat epäsäännöllisiksi tai jäävät jopa kokonaan pois. Onneksi mun vanhemmat on pitäneet huolta siitä, että syön, ja oikealla tavalla opettaneet uusiin ruokiin. Jo pelkästään sen takia ilman heitä en olisi saavuttanut puoliakaan niistä asioista, joihin olen tähän asti päässyt.

                  Mua on satoja kertoja haukuttu anorektikoksi ja tehty pilaa siitä, kuinka muka "apua Veera ei voi syödä ettei se lihoo, pitää olla fitness". Vaikka se onkin ollut ehkä läppää sanojan suusta, se on tuntunut joka kerta todellatodella paskalta. Kiitos siitä. Syömistottumukseni eivät oo millään tavalla koskaan liittyneet mun vartaloon, urheiluun tai terveellisyyden tavottelemiseen. Mä urheilijana tiedän, että voin syödä tällä kulutuksella melkeinpä mitä vain niin paljon kuin napa vetää, kunhan se on monipuolista eikä sisällä ylipaljoa roskaruokaa ja muuta mässyä. Tähän väliin pari hieman outoa faktaa: en oo IKINÄ käynyt Suomessa Mäkkärissä. Teneriffan Mäkkäriä testasin kyllä, ja söin puolikkaan kanahampparin. Sama tilanne BK:n kanssa, ei oo sielläkään tullut vierailtua kuin tasan kerran. Miksi? En tiedä, mutta kun tähän asti on kerran selvitty ilman, niin aion myös pitää asian näin. 

               Seiskaluokan jälkeen aloin parantaa syömistäni kunnolla. Kouluruokailu ei ole koskaan ollut vahvoilla, mutta ysiluokalla se oli ehdottomasti vahvimmillaan. Se, etten syönyt punaista lihaa, vaikutti isosti ja vaikeasti mun koulusyömisiin. Tofu sun muut kasvismössöt eivät myöskään oikein napanneet, eivätkä muuten nappaa vieläkään. Pikkuhiljaa lisäsin mun ruokavalioon uusia ruokia ja opettelin syömään niitä, ja usein oon joutunut myös väkisin kiskomaan alas kaikenlaista silloin tällöin hauskoissakin tilanteissa. Vielä vuosi sitten mun Kuortaneelle muuttamista pidettiin vaikeana jo pelkästään senkin takia, etten osannut huolehtia syömisestäni tarpeeksi. Lupasin opetella syömään. Lupasin sen itselleni ja vanhemmilleni, sillä mä haluisin tänne, ja halusin kehittyä ja menestyä. Sen tein, ja viimeisen vuoden aikana mun ruokavaliosta on tullut jopa, noh, normaali. Nykytilanne on todella hyvä. Syön päivittäin kaksi lämmintä ruokaa, joista vähintään toisen kokkaan itse tai yhdessä poikaystävän kanssa. Yleensä syön koululla ilmaisen lounaan, mutta välillä valmistan senkin itse. Voin ylpeänä kertoa, että eivät mun ateriat kaukana lautasmallista ole. Kuortaneella oon oppinut ainakin nauttimaan syömisestä. Aamupala, välipalat ja iltapala ovat myös kunnossa, enkä kieltäydy orjallisesti myöskään satunnaisesta herkuttelusta. 

                En oikeastaan edelleenkään syö punaista lihaa. En ole tottunut sen makuun, mutta I'm working on it. Yritän kovasti laajentaa ruokavaliotani koko ajan, ja nykyisin siihen sisältyykin jo pieniä paloja punaista lihaa eri muodoissa. Olen tarkka lihan alkuperästä, ja syönkin mieluiten vain ja ainoastaan tuttua ja lähellä tuotettua ruokaa. Kalaa syön, ja kanaa paljon! Rakastan kanaa, ja se melkeinpä missä vain muodossa on lempiruokaani. Raudansaannistani huolehdin rautavalmisteilla, koska sitä urheilijana todellakin tarvitsen.

                    Myöhästyin kerran parhaan ystäväni synttäreiltä puolitoista tuntia joskus todella junnuna, koska en saanut lähteä sinne ennen kuin olin syönyt lautasen tyhjäksi. Ruokana oli makaronilaatikkoa, jota yritin itkien saada kurkusta alas. Siitä ei tullut mitään, ja muutaman haarukallisen jälkeen luovutin. Ensimmäisten ulkomaanmatkojeni ruuat ovat koostuneet ranskanperunoista ja Suomesta tuodusta purkkiruuasta. Voin kertoa, että tämä on ollut ihan tarpeeksi hankalaa. 

                Joudun useasti vieläkin vaikeisiin tilanteisiin ruuan kanssa. Juhlat, joissa tarjolla on kinkkupiirakkaa, voileipäkakkua ja joitain muita "herkkuja" ovat todella kiusallisia. Jouluruoka koostuu mun lautasella lohesta, perunasta ja punajuurisalaatista. Uusien kavereiden luona syöminen jännittää silloin, kun ei ole maininnut ruokailutottumuksistaan. Kisareissut ovat supervaikeita, enkä meinaa koskaan löytää mitään syötävää. Pysähdymme oikeastaan poikkeuksetta ABC:llä, jonka noutopöydästä löydän harvoin syömisen arvoista ruokaa. Hampurilaisia en syö, enkä ainakaan kisareissuilla. Lehtipihvit, mestästäjänleikkeet, eivätkä monet muutkaan nappaa. Yleensä hankin kisapäivän ravintoni Subista ja eväistä, mutta asia tulee vielä muuttumaan.

                   

En oleta, että te ymmärrätte mua. Tässä kuitenkin paljon pyydetty postaus siitä, minkälaisia ongelmia mulla on ollut syömisen kanssa. Sisältö hävettää mua oikeasti, mutta tieto siitä, että pystyn puhumaan asioista menneessä aikamuodossa helpottaa huomattavasti. Harmi, jos odotitte postausta esimerkillisestä ruokavaliosta, joka on tie urheilun huipulle. Hahha, älkää ottako mallia. 

Paras. Kausi. Ikinä.

Moikka!

Kausi 2016 on nyt ohi. Mulla oli alunperin tarkotus lähteä Keravalle KLL-kisohin nyt tulevana viikonloppuna hyppäämään pituutta (oh yes) ja juoksemaan pikaviesti, mutta flunssa iski heti maaottelun jälkeen. Tuo kisa jää multa siis välistä, ja seuraavan kerran mut nähdään radalla luultavasti vasta ensi vuoden puolella!

"Se täydellinen juoksu ja onnistuminen jäi tällä kaudella toteutumatta, mutta kyllähän näitä kesiä vielä tulee. Pettymyksiä tuli kyllä huomattavasti enemmän kuin onnistumisia, enkä täysin tyytyväinen oo oikestaan yhteenkään juoksuun tällä kaudella. Hirveästi enemmän ois ollut annettavaa ja jätettävää radalle, mutta kesä tuli ja meni ja siitä sisuuntuneena treenaamaan ens kauteen!" - Minä 17.9.2015. Tällä kaudella onnistuin monta kertaa. Nelkulla ainoa juoksu, johon en ollut maalissa tyytyväinen, juostiin viime viikonloppuna Ratinassa nuorten Ruotsi-ottelussa. Olin siis seitsemään juoksuun kahdeksasta tyytyväinen, kun viime vuonna en yhteenkään. Kaseja en juossut kuin muutaman kerran - jokainen oli ihan täysi farssi. Kauden parhaaksi jäi 2.18 eliittikisoista, mutta uskon ja tiedän, että edes yksi hyvissä olosuhteissa juostu kisa olisi halkaissut ajasta useita sekunteja pois. Tämän kauden panostus oli kuitenkin selkeästi nelkussa ja lyhyemmissä matkoissa, ja niissä onnistuin. Ja ennen kun ehditte kysyä: Ei. En oo lopettamassa kasin juoksemista. 

         Saavutin kesän aikana enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella: Suomenmestaruus 400m, SM-kisojen neljäs sija 200m, 400m piirinennätys, 400m Kalevan kisojen 8. sija, nuorten maaottelupaikka, jossa molempien ruotsalaisten päänahka ja 4x400m viestissä lajivoitto sekä uusi Suomen ennätys! Viestissä juoksin ekaa kertaa alle 56 sekuntia. Lisäksi paransin satasen, kahdensadan ja neljänsadan ennätyksiäni enemmän kuin uskalsin odottaa, ja yllätin itseni useasti kesän aikana.  Mä oon niin onnellinen ja tyytyväinen tähän kesään, ja uskon, että huippukohtia siitä on mahdotonta unohtaa.

                   2015                2016

400m:       58,15                56,09       (-2,06 sekuntia)

200m:       26,45                25,63       (-0,82 sekuntia)

100m:       13,12                12,72       (-0,40 sekuntia)

Vuonna 2014 kesäkauden aikana ja sen seurauksena opin epäonnistumaan, häviämään ja ottamaan asiat sellaisina kuin ne ovat. Kauden 2015 jälkeen vasta oikeasti ymmärsin, mitä on antaa kaikkensa - ja tajusin, että sitä en ollut osannut tehdä vielä ikinä. Tuon kauden päättyessä syttyi suuri voitontahto ja halu antaa kaikkensa, ja sillä voimalla oon jaksanut koko tämänkin kauden puristaa. Tämän kauden jälkeen, vuonna 2016, opin kisaamaan pelkästään itseäni vastaan. Ymmärsin vihdoin oikeasti, että vain minä voin vaikuttaa siihen, millainen suoritus olisi edessä. Olin yksin radalla, eikä muiden suorituksilla ollut väliä. Ihan sama miten kovaa toiset vetäisivät, minä vetäisin täysillä ja näkisin maalissa, mihin se riittää. En enää antanut muiden vaikuttaa omiin suorituksiini. Sen myötä opin olemaan jännittämättä. Aikaisemmin keräsin itselleni tajuttoman jännityksen ennen kisaa siitä, miten kovaa muut pääsisivät ja vetäisivät, ja mitä jos en olisikaan yhtä hyvä tai parempi kuin he. Mitä jos pettäisin itseni? Tuon oppimisen takia uskon tämän olleen todella tärkeä kausi tulevaa uraani varten. 

"It's very hard in the beginning to understand that the whole idea isn't to beat other runners. Eventually you learn that the competition is against the little voice inside you that wants you to quit." -George Sheehan

Taisin jossain aiemmassa postauksessani kiitellä tämänvuotisesta menestyksestä viime vuoden hopeamitalia. Voin kertoa, että en ole ikinä halunnut mitään niin paljoa kuin tänä vuonna halusin kultaa. Viime vuonna tiesin, että pystyisin parempaan, enkä voinut sietää ajatusta uudesta häviöstä seuraavana vuonna. Motivaationi oli huipussaan, ja olin valmis tekemään mitä vain tavoitteideni eteen. Suuruudenhulluuden ja motihöyryjen vallassa kirjasin kauden tavoitteekseni nelkulla 56,5. Oikeastaan heti, kun näin nuo numerot kirjotettuna mustana valkosella, tuntuivat ne aivan äärettömän kaukasilta ja vaikeasti saavutettavilta. Ennätyksenihän oli siis tuohon aikaan 58,15. Mulla ei sillon ollut mitään muuta kuin äärettömästi tahtoa, ja se riitti ton tavotteen rikkomiseen. Juoksin kesällä 56,09, viestissä alle 56. Se riitti suomenmestaruuteen. Se riitti kaikkeen, mitä olin halunnut kesän aikana saavuttaa. Kuluneen vuoden aikana oon siis päässyt todistamaan jo omaksi motoksenikin muodostunutta lausetta: Kaikki on mahdollista kun vaan haluaa tarpeeks. 

Tein maanantaina kauden viimesen treenin, jonka jälkeen sairastuin flunssaan ja aloitin ylimenokauden. Edessä on kaksi ja puoli viikkoa lomaa juoksemisesta ja harjottelusta. Aion käyttää tän ajan hyödykseni tekemällä reilusti lihashuoltoa ja nauttimalla vapaasta ajasta. Ekan viikon jälkeen alkaa varmasti tulla ikävä lenkkareita, mutta just nyt on ihanaa päästä lepäämään. Kisakausi on ollut melko pitkä ja todella raskas, ja niin fyysisesti kuin psyykkisestikin mä tarvitsen hetken lepoa. Toivon saavani tän parin viikon aikana aikaseks paljon kysytyn postauksen mun ruokavaliosta, sekä myöskin kysellyn postauksen treenivaatteista. 

        Pitääkin jo etukäteen vähäsen hehkuttaa uutta brändiä johon rakastuin! Törmäsin Instagramissa brändiin Icaniwill, joka on siis urheiluvaatteita valmistava ruotsalainen yritys. Selailin hetken heidän nettikauppaansa ja löysin jo vaikka mitä ostoslistalle! Sain sieltä testiin yhdet siniset shortsit, joihin tykästyin heti. Ekaa kertaa sain jalkaani shortsit, jotka eivät oo liian lyhyet - niillä voi helposti tehdä kaikenlaista liikkuvuutta ja pitkiä vetoja ilman pakarakuumotuksia ja jatkuvaa alaspäinkiskomista, ja kaikenlisäksi ne on kivan näkösetkin. Hintataso on hyvin normaalia urheiluvaatteiden luokkaa. Heillä on Suomessa vielä toooodella vähän jälleenmyyjiä, mutta ainakin House of Brandonilta löytyy Icaniwill -tuotteita. Äläkä edes yritä kiistää: uudet treenivaatteet antavat hitusen lisää treenimotia, eikä kumpaakaan oo koskaan liikaa! 

Kiitos tästä kaudesta, tsemppiä jokaselle loppukesän kisoihin ja tulevan talven treeneihin! 

SM-KISAT 2016

Moikka!
En tullut tänne kirjottamaan samanlaista yksityiskohtaista postausta SM-kisoista kuin molempina aikaisempina vuosina, sillä sellaisen kirjoitin jo Kalevan kisoista. Nyt kirjotan siitä fiiliksestä, kun tavote on saavutettu. Kun on suomenmestari.

Johdin juoksua koko matkan. Itse huomasin sen vasta puolessa välissä, sillä juoksin seiskarataa, enkä nähnyt muita takanani. "Hyvä Veera! Jatka samalla lailla niin hyvä tulee!" valmentaja huusi kahdensadan metrin jälkeen. Kiristin. (Idiootti.) Mun halu voittaa oli isompi kuin koskaan ennen. En oo ikinä halunnut mitään niin paljoa kuin mitä nyt halusin suomenmestaruuden. Mun oli pakko voittaa. Mun oli tarkoitus - ehkä ekaa kertaa elämässäni - uskaltaa lähteä tarpeeksi kovaa. Koska lähden aina aivan liian hiljaa, koutsi sanoi mulle, että ei käytännössä oo mahdollista juosta ekaa kakkosta liian kovaa. Tein mahdottomasta mahdollista ja vastoin mitään odotuksia juoksin alun "liian kovaa". Tai en voi sanoa liian kovaa, sillä pinta piti maaliin asti, mutta puoli sekuntia hitaampi puolikas olisi tiennyt loppuajalle paljon hyvää. Matkalla uusin myös kolmensadan ennätyksen, kun väliaika siinä kohtaa oli 38,9 sekuntia. Kun loppuaika oli 56,25, voitte siitä laskea, miten paljon vauhti hidastui viimeselle sataselle. Hups. Mutta toisaalta mä onnistuin, koska first time in my life, en lähtenyt liian hiljaa. Ja vaikka vauhti hidastui huomattavasti loppusuoralla, en muista tunteneeni mitään ylijärkyttävää happotappoa jaloissani. Samanlaiset hapot kuin mitä nelkun loppusuoralla kuuluukin olla. Eli aika järkyttävät.

          Maalissa en edes tiennyt kuka voitti. En ollut nähnyt enkä kuullut muita juoksijoita koko matkan aikana, mutta kun heittäytyessäni käänsin pään sivulle, näin toisen juoksijan ihan vieressäni. Hetken ajan olin matkalla jo luullut voittavani, mutta maalissa säikähdin hävinneeni. Kuulutukset menivät multa ihan huti, ja vaikka kaverit maalissa hokivat mulle mun kultamitalista, en uskonut sitä ennen kuin kuulin kuulutetut tulokset. "Voittaja ja suomenmestari, Veera Perälä, 56,25." Voittaja. Suomenmestari.

Tunne tollasen juoksun jälkeen on ehdottomasti parasta urheilussa. Kun sä oot taistellut paitsi koko kisan ajan, myös koko kuluneen vuoden ajan saavuttaakses sen mitä eniten haluat. Joka kerta, kun treeni on ollut huippu ja tuntunut hyvältä, ja oot tuntenut olevas lähempänä tavotteistasi. Kun oot tuntenut, että ne tavoitetulokset voivat oikeasti olla mahdollisia, ja alkanut treeni treeniltä uskomaan itseesi entistä enemmän. Joka kerta, kun treeni ei oo kulkenut, ei oo jaksanut, lihashuolto on kyllästyttänyt, tai on ollut aivan paska sää, ja oot silti rehannut itses ulos ja treenannut niin paljon kuin kropasta lähtee. Kaiken ton sä oot tehnyt, koska urheilu on sitä mitä sä rakastat, missä haluat olla hyvä, ja missä haluat nähdä kehittyneesi. Kun sitten jokanen askel ja hikipisara maksetaan takas kauden päätavotteen saavuttaen, on fiilis ihan uskomaton. Hetken kaikki tuntuu vähän tyhjältä ja oudolta, kun kauden pääkisa on takana. Ei oo enää mitään, mihin keskittää täysillä kaiken voimansa ja keskittymisensä. Se on ohi, kaikki tehtävä on tehty. Ja kaikki, mitä koko kausi ollaan tavoteltu, on saavutettu.
              Kun se sitten vihdoin on totta - olet saavuttanut tavoitteesi - on fiilis sanoinkuvaamaton. Joka paikkaan sattuu, hapottaa ja oksettaa. Pyörryttää vähäsen, eikä piikkareita saa pois jalasta. Ja vaatekorit on kannettu pitkien portaiden YLÄPÄÄHÄN. Mikä vois olla parempaa?

              Mulla on Spotifyssä (yksityinen) treenilista, joka koostuu monista voittofiilisbiiseistä. Kuuntelen sitä ympäri vuoden lenkeillä ja välillä muulloinkin, ja joka kerta kuvittelen itseni ylittämään maaliviivan SM-kisoissa, onnistuneena. Kuvittelen nousevani palkintokorokkeelle. Kuvittelen sen fiiliksen, ja sydämeni alkaa tykyttää, enkä pysty olla hymyilemättä. Nyt kuuntelin niitä biisejä, eikä mun tarvinnut pelkästään kuvitella sitä fiilistä. Ekaa kertaa mulla oli se tunne, se tunne että "we are the champions" tai että "menee niin hyvin että hävettää, niin hyvin että alkaa ihan itkettää". Eka lainaus oli Queenin biisistä ja toinen Cheekin biisistä, ja just noi pätkät siksi, että niistä on saanut vuoden aikana ihan hirveesti boostia vetää kovempaa. Juoksin loppuverkkaa kisan jälkeen, ja pienet pätkät noista mun treenibiiseistä pamahtivat korvamadoiksi päähän. Näytin varmasti idiootilta, kun hymyilin itsekseni ja välillä muistutin ääneen itseäni siitä, mitä oli hetki sitten tehnyt. Sitä oli niin vaikea uskoa.

Happy? -Always. Satisfied? -Never.

               Oon tosi onnellinen tosta juoksusta. Mä onnistuin, ja tein sen mitä oon koko vuoden haaveillut. Mutta tiedän silti myös, mitä voisin tehdä paremmin, miten paljon parempaan pystyisin, ja mitä aion tehdä saavuttaakseni sen paremman. Haluan juosta alle 56 sekuntia. Sanon sen ääneen, kirjotan mustalla valkoselle. En vielä tiedä, annetaanko mulle mahdollisuutta yrittää sitä hyvässä kisassa enää tällä kaudella, mutta tiedän, että pystyisin siihen. Mulla on ehkä yksi tai korkeintaan kaksi nelkkua jäljellä tänä kesänä, ja hitto, mä aion vetää ihan täysillä.
Mä olin viime vuoden kisoissa toinen. Onneksi hävisin, oon siitä itseasiassa aika ilonen näin jälkeenpäin. Hopea on vähän kuin laillista dopingia. Viimevuotinen hopea anto mulle niin paljon adrenaliinia ja yliannostuksen "ragehormoneja" (jotka osittain purkautuivat kiukkukohtauksena viimevuotisten kisojen jälkeen, loput jätin varastoon treenejä varten). Kukaan ei halua voittoa niin paljoa kuin viimevuotinen hopeamitalisti - oikeastaan poikkeuksetta.

Postaus vain venyy ja venyy, mutta sivulajista pieni sivumaininta on paikallaan. Juoksin siis neljänsadan metrin lisäksi 200 metriä. Vielä ehkä kuukausi sitten mietin, että juoksenko SM-kisoissa nelkun vai kasin, ja kun Kalevan kisoissa tuo nelkku lyötiin lajiohjelmassa lukkoon, oli seuraavana vuorossa päätös: 1500m vai 200m? Koska en tonnivitosta oo koskaan edes juossut, oli päätös loppujenlopuksi aika helppo. Mun oli pakko ottaa lisäksi jokin toinenkin laji, sillä en todellakaan halunnut lähteä kotiin kisareissulta jo perjantaina haha :D Sain tolla matkalla otettua alku- ja välierät suht. rennosti, säästellen paukkuja finaaliin. Mulla oli tavotteena juosta uus ennätys ja päästä finaaliin, joten menestyspaineita tai isoja odotuksia ei tosiaankaan siis ollut. Vaikka nelkulla luulin päässeeni hitaasta startista eroon, iski sama ongelma mulle taas. Nyt vain puolet lyhyemmällä matkalla. Lähdin aivan liian hiljaa sitä edes tiedostamatta, ja vauhti tuntui kiihtyvän vielä maaliviivan jälkeenkin. Okei, nyt liioittelin. Enkka tuli kuitenkin, joten tavoite saavutettu. Ja hei, olin neljäs! Oon siihen tosi tyytyväinen, sillä kyseessä on mulle alimatka. Tosi moni tuntuu olettavan mun olevan harmissaan mitaleilta jäämisestä, mutta itseasiassa sijotus oli paljon yli odotusten. Silti, pronssi oli ärsyttävän lähellä.

Kiitos valmentajalle, vanhemmille, treeniporukalle, mummistriolle ja muille kannustaneille tästä kaikesta! Ootte best.