UUSI OSOITE

Moi,

blogini on vaihtanut osoitetta. Nyt löydät sen kotisivuiltani osoitteesta veeraperala.fi.

Terkuin,
Veera

Tästä puhutaan liian vähän: urheilupsykologia

Mä en ole kovin montaa kertaa epäonnistunut fyysisten syiden takia. En loukkaantumisten, en huonon kunnon. Mutta olen epäonnistunut monta, monta kertaa - alisuorittanut lähinnä. Mulle opetettiin jo kymmenvuotiaana, että se on päästä kiinni. Muistan, kuinka tsemppasin juniorina kavereita motollani "Se on päästä kiinni." Mulle lähinnä naurettiin. Nykyään ei enää naureta, mutta ei sitä tosissaankaan oteta, ei tarpeeksi. Ei vieläkään - 2018.

Tapasin talvella yhden hallikisan jälkeen Jyväskylässä urheilupsykologi Marja Kokkosen, minkä jälkeen olemme tavanneet maajoukkueen kautta useita kertoja: Marja oli joukkueemme psykologi esimerkiksi MM-kisoissa Tampereella. Halusimme hänen kanssaan kirjoittaa tekstin urheilupsykologiasta ja sen käytön "aiheettomasta" välttelystä, sillä mielestämme tällä saralla suomalaisessa urheilussa on paljon parannettavaa. Samalla tämä on uuden postaussarjan Tästä puhutaan liian vähän avausteksti. Suurkiitos Marjalle asiantuntijan avusta tämän postauksen kanssa!

Nolo tekosyy?

On sosiaalisesti täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää, jos kerron epäonnistuneeni vaikka flunssan takia tai akillesjänteen kipuilun vuoksi. "Sattui niin paljon, etten pystynyt juosta." Ei sitä kukaan epäile, kyseenalaista tai vähättele. Mutta entä jos se syy ei ole näin yksinkertainen? Entä jos mua jännitti niin paljon, etten saanut maksimia irti? Entä jos en jostain syystä halunnut kilpailla, entä jos urheilu ei huvittanut yhtään sillä hetkellä? Sitä pidetään selittelynä. Se on heikkoutta. Se ei ole oikea syy epäonnistua. Se on sun oma syy - tekosyy. Se on vanhanaikaista. Suomessa ajatellaan, että kaikki pitää kestää yksin hammasta purren ja vielä esittää, ettei tunnu missään. Näin ajatellaan meidän kulttuurissa muistakin asioista, ei pelkästään urheilussa. Tämän asian on muututtava. Kaikki me tiedämme, miten suuri merkitys fiiliksillä on suoritukseen. Miksi esitämme, ettei sillä olisi mitään väliä? Miksi ihmeessä vähättelemme psyykeen merkitystä, kun tiedämme sen olevan kultaakin kalliimpi voimavara?

Kulttuurista kiinni?

"Suomessa on pitkään vallinnut hyvin fyysinen valmennuskulttuuri; 120 kiloa selkään ja kyykkäämään ja kyllä se siitä. Fysiikan rajat vaan minusta tulevat ennemmin vastaan kuin psyykeen rajat, eli sitä lisäboostia tai kilpailuetua on helpommin saatavissa ainakin aikuisten huippu-urheilussa, - jolloin kaikki ovat jo fyysisesti aika lähellä toisiaan - mielen kuin fysiikan puolella. Täydellinen fysiikka ei takaa urheilumenestystä, jos mieli ei ole myös treenattu", urheilupsykologi Marja Kokkonen avaa. Nyt näyttää onneksi vahvistuvan moniammatillinen valmennus, jossa mukana on lajivalmentaja, psyykkinen valmennus, lääkäripalvelut, lihashuolto ja ravintoasiantuntija. Parempaan suuntaan ollaan siis menossa. 

Psyykkiset "vaikeudet" ja haasteet nähdään usein heikkoutena ja niitä voidaan hävetä. Mä koen, että psyykkisten juttujen henkilökohtaisuus ja se, ettei niitä oteta tarpeeksi tosissaan, ovat suurimpia syitä sille. On kylmä, kova fakta, että fysiikasta on helpompi puhua. Se on konkreettista, yksinkertaista ja selkeää - on helppo sanoa, mihin sattuu ja mistä se johtuu. Siitä puhutaan, koska tiedetään, mitä sille voi tehdä ja fyysisten ongelmien tai puutteiden korjaaminen on kohtuu helppoa, ainakin jos vertaa esimerkiksi vääristyneisiin ajatusmalleihin tai heikkoon itsetuntoon. Sen voi myös ulkoistaa tiettyyn pisteeseen saakka: hieroja, akupunktio, kiropraktikko... Menet vain ja makoilet, niin sut hoidetaan kuntoon. "Psyyken työstäminen vaatii aina omaa aktiivista työstämistä ja se on loppupeleissä jonkin verran raskasta", Kokkonen toteaa. Urheilijoille ratkaisukeskeisyys on ominaista, ja he haluavat tehdä nimenomaan konkreettisesti töitä tavoitteidensa eteen. Psyykeen harjoittaminen voi tuntua vähän turhan abstraktilta ja merkityksettömältä. Edistystä on hankala nähdä, sillä tätä ominaisuutta sä et pysty mittaamaan - ja kehityshän nimenomaan on se, mikä meitä motivoi jatkamaan. Psykologina Kokkosta turhauttaa se, että oletetaan muutosten tapahtuvan parissa päivässä ja laiminlyödään psyykkiset treenit, minkä jälkeen ihmetellään, kun edistystä ei ole tapahtunut. Ne on niin helppo jättää tekemättä, sillä ne tuntuvat niin pieniltä asioilta.

Kilpailujännitystä, syömisongelmia, vaikeita suhteita...

Kokkonen kertoo, että hänen palveluitaan eniten ovat käyttäneet kilpailujännityksestä mielestään liikaa kärsineet urheilijat. Itse kuulun myös tähän kastiin. "Tällöin tunteiden tunnistamisen ja säätelyn taitojen opettelu nousee tavoitteeksi", Kokkonen sanoo. Iso osa yhteydenottojen syistä liittyy hänen mukaansa myös muuhun elämänpiiriin, kuten seurustelun ja urheilun tai koulun ja urheilun yhteensovittamiseen, somen aiheuttamiin paineisiin, vaikeisiin valmennus- tai vanhemmuussuhteisiin ja ristiriitoihin treeniporukan kesken tai muihin asioihin, jotka häiritsevät parasta mahdollista urheilusuoritusta. Sitten on niitä vaikeampiakin asioita: esimerkiksi ongelmallinen syöminen, häirintäkokemukset ja masentuneisuus. Loukkaantumisiin ja uran lopettamiseen liittyvät tunteetkin ovat aiheita, joista keskusteleminen urheilupsykologin kanssa on yleistä. 

"Minusta harjoittamani urheilupsykologian pitää olla tavoitteellista, jäsentynyttä, suunnitelmallista ja arvioitavissa ja kuvattavissa olevaa. Ensimmäisillä tapaamiskerroilla yleensä mietitään yhdessä tavoitteita ja sovitaan, millä aikavälillä tavoitteisiin pyritään. Eli urheilija nimeää asioita, joihin omasta mielestään tarvitsee apua tai kuuntelijaa. Yhdessä siis mietitään, mihin aisoihin yhteistyöllämme pyritään ja missä aikataulussa. Kun sopimamme ajanjakso on täynnä, tarkastellaan, täyttyivätkö tavoitteet ja miten hyvin, ja jatketaanko työskentelyä. Joskus prosessit ovat pitkiä, joskus sovitaan vaikka vain kolmesta kerrasta ja sitten katsotaan, jos se vaikka riittäisi", Kokkonen kertoo tavanomaisista työtavoistaan. Itse olen käynyt psykologilla juttelemassa vaikeista asioista, ja tuolloin jo yksi kerta auttoi mua todella paljon - vaikka kuvittelin alunperin sen olevan turhaa. 

Psykologia ei ole pelkästään korjaavaa ja hoitavaa, toisin kuin monet ajattelevat. Psykologin palvelut rinnastetaan usein lähemmäs lääkäriä kuin vaikka fysioterapeuttia, mikä olisi mielestäni paljon osuvampaa. Tämä johtuu siitä, että tieteenä psykologia on keskittynyt vuosisatojen ajan sairauksien parantamiseen ja kuntouttamiseen, ja psykologi kuuluu Suomessa virallisesti terveydenhuollon piiriin. Suomessa ja muissa länsimaissa terveydenhuoltoa leimaa hyvin medikaalinen käsitys terveydestä, mikä antaa monesti virheellisen kuvan urheilupsykologiasta. Onneksi positiivinen psykologia on nykypäivänä ottanut vallan ja on alettu puhumaan ennaltaehkäisystä ja mielen hyvinvoinnista (mielenterveyden tai mielisairauksien sijaan). 

Kerro mulle, tarvitsen sua

Ainoa tapa korjata tämä tilanne on puhua enemmän. Tällä hetkellä tästä puhutaan aivan liian vähän ja jos puhutaan, puhutaan kuiskaten. Valmentajat, ohjatkaa urheilijanne urheilupsykologeille tarpeen vaatiessa ja ollessa vaatimatta. Urheilijat, älkää hävetkö, pelätkö ja antako ennakkoluulojenne vaikuttaa. Urheilupsykologiasta on hyötyä. "Itse toivoisin, että psyykeen hyvinvoinnista ja pahoinvoinnista niin urheilussa kuin sen ulkopuolellakin puhuttaisiin, jotta mieleen liittyvät asiat normalisoituisivat. Että tulisi se päivä, jolloin reiden kipuilusta ja alakuloisuudesta olisi yhtä vaivatonta puhua," Kokkonen sanoo.

Kerro anonyymisti (veeraperalaa.sarahah.com) tai kommentoi alas sun kokemuksista urheilupsykologiasta: miksi oot käyttänyt, miksi et, miten koit että oli hyötyä, kommentoi tekstiäni...  Tuun kirjottamaan tästä paljon lisää tulevaisuudessa, joten teidän kokemukset ja kommentit olisivat suureksi hyödyksi - mulle ja meille kaikille. Nyt puhutaan tästä, urheilijat, valmentajat ja vanhemmat! 

Koulu vai urheilu?

Oon vasta nyt sisäistänyt asian, joka olisi pitänyt ymmärtää jo kauan sitten: ei kaikessa pysty, saati sitten tarvi, olla hyvä. Aihe on noussut pinnalle mun elämässä ylioppilaskirjoitusten myötä - niissähän on pakko onnistua.

Urheilijan on osattava priorisoida. Vaikka ala- ja yläasteella hoettiin, että koulu on laitettava kaiken edelle, en koskaan uskonut. Nykyään lukiokin suoritetaan täysin urheilun ehdoilla: ajattelen jopa, että jos urheilu vie liikaa aikaa koululta, olen valmis pidentämään lukio-opintojani vaikka vuodella. En kuitenkaan ajattele, että millään muulla kuin urheilulla ei olisi mulle väliä.  Urheilu ei ole elämäni tärkein arvo.

Käytän ehkä jotain ainakin osittain tiedostamatonta psykologista puolustuskeinoa (joka itse asiassa on kohta kulutettu puhki mun kohdallani), ja juuri ennen suurta, ponnistuksia vaativaa ja epävarmuutta aiheuttavaa koitosta vakuutan itseni siitä, ettei sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä. Mitä väliä on jollain MM-kisoilla? Ihan sama jotkut ylioppilaskirjoitukset. 

Kerron tarinan ruotsin YO-kokeestani: valmistauduin kokeeseen melko vähän siihen nähden, mitä olen muiden valmistautumisesta kuullut. Suoritin kesällä aloittamani Worddive-abikurssin lähes valmiiksi, mutta en jaksanut hinkata samoja sisältöjä ja sanoja määräänsä enempää, joten jätin kurssin kesken. Pariin viikkoon ennen koepäivää en tehnyt ruotsin eteen käytännössä mitään ruotsinkielisen Netflix-sarjan katsomista lukuun ottamatta. Koetta edeltävänä iltana selasin kaikki kirjat kolmannesta kuudenteen kurssiin läpi (en ole koskaan edes nähnyt kahta ensimmäistä kirjaa, heh) ja opiskelin partisiipin perfektin. Yöllä nukuin kuin tukki. Kokeessa pystyin olemaan tosi rauhallinen, eikä mua jännittänyt. Kun tuntui, etten jaksanut keskittyä, suljin näytön ja pidin ruokatauon, ja onnistuin nollaamaan mieleni täysin. Koe tuntui menevän aika hyvin.

Stressi ja ahdistus alkoivatkin vasta poistuttuani koetilasta. Mitä jos en saa laudaturia? Haukuin itseni lyttyyn. Olin koko päivän tosi äkäinen, pinna kireällä. Epäluuloni kasvoi jatkuvasti: "En voi saada laudaturia, ehkä siitä tulee M. Jos en saa edes eximiaa, lopetan koulun ja muutan Siperiaan." Olin tulla hulluksi.

Miksi en lukenut enempää? Kesä meni kisatessa, en ehtinyt enkä jaksanut. Laitoin urheilun edelle, tein tietoisen valinnan. Ylimenolla olisi ollut aikaa, mutta halusin rentoutua, jotta olisin valmiina uuteen harjoituskauteen. Urheilun kannalta se oli todella hyvä juttu, eikä sen puoleen kaduta yhtään.  Olen nähnyt monien kausien kaatuneen kirjoitusten tuomaan stressiin ja päätin, että en anna itselleni käydä niin. Urheilu, tulokset ja kehittyminen urheilijana ovat mun arvoissa hurjasti koulua korkeammalla. Olin myös laiska: kirjoitin postausta priorisoinnista, kun olisi pitänyt laskea matikkaa. Ironista. 

Valinnat, joita urheilun takia on joskus pakko tehdä - joita siis haluan välttämättä tehdä - ovat vaikeita. Ainakin niillä voi olla vaikeita seuraamuksia. Elämä on vaihtokauppaa. On helppoa valita perjantain baari-illan ja nopeustreenien välillä urheilun kannalta oikein, mutta kesätöiden pois jättäminen, välivuoden pitäminen ja opiskelukaupungin ja -maan valinta eivät ole ollenkaan niin yksinkertaisia juttuja. Se, että uskaltaa tehdä kaikkensa unelmiensa eteen, ei ole helppoa - varsinkaan, kun unelmia on monta. Minä haaveilen menestyksestä urheilussa ja psykologian yliopisto-opinnoista. Miten ikinä onnistun tasapainottelemaan näiden haaveiden välillä pilaamatta toista tai molempia?

Mulla on maailmaa kohtaan sellainen sokea luottamus, että kyllä kaikki aina järjestyy - elämäkin, vaikka en kirjoittaisikaan kuutta laudaturia. Mun on onneksi aika helppo luottaa siihen, että pärjään koulussa, vaikka en lukisikaan kahta kuukautta yötä päivää, koska en mä myöskään mikään surkea ole. En ehkä ole tehnyt parastani, mutta olen yrittänyt opetella ajattelemaan, että joskus vähän vähempikin riittää. Kuulostan heti luovuttajalta, mutta niin se on. Mun kohdalla kunnianhimoinen täydellisyyden tavoittelu ei ole aina motivoivaa tai eteenpäin vievää. Joskus se on juuri tällaista: teen asioita puolihuolimattomasti ja vasta, kun millekään ei enää mahda mitään, alan vaatimaan itseltäni onnistumista. Se käy melko rankaksi. Niin rankaksi, että kohta mikään ei enää suju. Uskon, että lopulta kaikki sujuu paremmin, kun malttaa ottaa aavistuksen rennommin.

Onks pakko jos ei haluu?

Onko pakko pitää ylimenokausi, jos kroppa ja mieli huutavat radalle? Onko ihan pakko teipata sisällä kirkuvan motivaation suu umpeen ja keskittyä kaikkeen muuhun? Onko pakko jos ei halua?

Näköjään on.

Yleensä tää on ollut mulle kohtuu helppoa ja ylimeno on tullut just oikeeseen aikaan. Kauden jälkeen oon aina ollut super väsynyt kisaamiseen, treenaamiseen ja oikeastaan aivan kaikkeen. On tuntunut tosi hyvältä viheltää peli hetkeksi poikki, hengähtää ja tehdä juttuja, joita ei muuten tulisi tehtyä. Nyt ei kuitenkaan tekisi mieli levätä tai ottaa yhtään iisimmin. Tähän vaikuttaa varmasti se, että jouduin lopettamaan kauden erittäin motivoivaan epäonnistumiseen, jota edelsi kahden viikon juoksutauko. Tuntuu, kuin ylimenokausi olisi pidetty jo ja treenimotivaatio kohotettu huippuunsa tuolla yhdellä juoksulla. 

Akillesjännettä edelleen vähän vaivaava tulehdus ja jo SM-viestiviikonloppuna alkanut flunssa vaiensivat uhoni ylimenon skippaamisesta ja suoraan harjoituskauteen hyppäämisestä. Kun tämä nyt kerran oli aivan ehdottoman ja välttämättömän pakollinen vaihe urheilijan vuodessa, päätin ottaa siitä kaiken irti. Kerrankin mulla on aikaa tehdä mitä mä haluan ilman, että kaikki täytyy suunnitella treenien, syömisen ja nukkumisen ympärille.

Lähestyvistä ylioppilaskirjoituksista sekä vanhempien ja ystävien järkyttyneistä katseista huolimatta päätimme poikaystäväni kanssa lähteä viikon roadtripille Pohjois-Norjaan. Kun nollataan, niin nollataan kunnolla! En lähtiessäni edes tajunnut, miten hyvää tää mulle tekee. Ollaan Oskarin kanssa puhuttu kuluneen kauden kohokohdat ja heikot hetket läpi, sekä leikitelty ajatuksilla, mitä tuleva kausi voisikaan tuoda tullessaan, mutta ennen kaikkea ollaan tehty ja ajateltu kaikkea muuta kuin urheilua. 

Norjalaiset irtokarkit, itse asuntoautossa kasattu kakku ja skumppalasilliset meren rannassa tähtitaivaan ja revontulien alla sopivat täydellisesti viisituntisen vaelluksen, koko päivän mittaisen pyöräretken ja voimaa vaativien kalliokiipeilyjen vastapainoksi. Pakkolepo on perseestä, mutta on ihanaa, kun saa tehdä mitä haluaa ja mikä milloinkin tuntuu hyvältä. Eilen tähän aikaan ähelsin keskivartalon kuntopiiriä ja tukiliikkeitä, nyt makaan sängyssä kakkupala kädessäni ja kirjoitan tätä. 

Vaikka aluksi vastustin voimakkaastikin koko ylimenokautta, oon sittemmin tajunnut, että tämä on pelkästään tosi hyvä juttu. Kauden viimeistä epäonnistumista seurannut silmitön himo treenata on jalostunut järkeväksi ajatteluksi, kehityskohteiden löytämiseksi ja kaiken kestäväksi motivaatioksi. Vielä puolitoista viikkoa sitten halusin hullun lailla aloittaa harjoituskauden ja uskoin itsekin, että kyllä kroppa jo jaksaisi. Ei se olisi jaksanut, eikä se vieläkään jaksaisi. Tuleva treenikausi tulee olemaan kaikin puolin rankka, ja siihen pitää päästä käsiksi ehjänä ja valmiina. Sitä paitsi on tämä ylimeno aika hauskaakin.

Mulla on koko kesän ollut ikävä treenikautta. Tottakai rakastan kilpailemista, mutta olen koukussa kehityksen tavoitteluun. Kesällä sitä vain nautitaan työn hedelmistä, mutta sitä työtä ei juurikaan pääse tekemään. Ja vaikka nyt nautinkin ylimenosta ihan täysillä, en malta odottaa uuden kauden kimppuun käymistä. 

Kun mikään ei riitä - kausi 2018

On jotenkin ylitsepääsemättömän hankalaa sanoa, että mulla oli hyvä kausi. Vaikka olihan se. Urheilussa mikään ei kuitenkaan riitä, koskaan.

Mulla oli kaksi selkeää päätavoitetta tätä kautta varten: nuorten SM-mitali neljältäsadalta metriltä ja edes yksi kasin kilpailu. Nelkun mitalia en koskaan saanut. Kasilla kilpailin neljätoista kertaa.

Olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa en olisi vuosi sitten todellakaan uskonut olevani. Olen aina ollut rohkea asettamaan korkeita tavoitteita ja haaveilemaan mahdottomastakin, mutta tällaista en osannut odottaa. ”Nuorten maailmanmestaruuskisat, Kalevan kisojen kaksi pistesijaa, kaksi nuorten suomenmestaruutta, hopea Pohjoismaiden mestaruuskilpailuista ja SM-viestihopea”, yritän hokea itselleni. Pitäisi olla kiitollinen ja tyytyväinen: saavutin moninkertaisesti enemmän, kuin mistä uskalsin haaveilla. Silti päällimmäinen tunne on kasvava nälkä. Haluan enemmän. Tuntuu, että kasin ajasta olisi saanut lohkaistua vielä paljonkin pois, nelkun enkasta puhumattakaan.

Vaikka päätavoitteeni vielä syksyllä olikin neljälläsadalla, olen harjoitellut koko ajan kasin kuntoa silmälläpitäen. Kun tammikuussa testasin kisata siinä ensimmäistä kertaa vuosiin ja huomasin mahdollisuuteni pärjätä, alkoi harjoittelukin kallistua enemmän kasin puoleen.

Olen kisannut kesän aikana tosi paljon: 18 happostarttia, joista puolet olivat kaseja. Avasin kauteni Turussa 31.5 juoksemalla nelkun käytännössä ilman kiriapua. Aika 56,95 oli ihan ok, puolitoista sekuntia kovempaa kuin edellisvuoden avauskisa heinäkuun alussa, mutta en osannut olla siihen tyytyväinen. Koko alkukauden vertasin aikojani MM-rajoihin, mikä sai tulokseni näyttämään käytännössä säälittäviltä. Nelkun MM-viestipaikka pysyi mielessä kauden tokaan nelkkuun saakka, mutta kun juoksusta ei kesäkuun alussa Jyväskylässä tullut yhtään mitään (57,53), päätin antaa koko panokseni kasille. Matka mikä matka, MM-kisoihin oli pakko päästä.

Siitä alkoi rankka ja tiivis kasirulianssi MM-rajan motivoimana. Juoksin puolentoista viikon sisään neljä kasia, joista viimeisellä raja vihdoin rikkoutui. Rankan kisarupeaman kruunasi vielä karnevaalinelkku pari päivää edellisen kasin jälkeen.

Luulin hektisen kesän hiukan rauhoittuvan MM-viikon jälkeen, mutta kävikin päin vastoin. Arvokisoja seurasivat seuraavan viikon Kalevan kisat, joiden jälkeen oli yksi vapaa viikonloppu. Keskityttiin sitä seuraavan viikonlopun omiin SM-kisoihin, joista PM-kisoihin oli enää muutama päivä.

PM-kisojen jälkeen (ja jo ennen niitä) olin niin väsynyt, että ohjelmaan täräytettiin yhtäkkiä reilun kahden viikon lepo. Aloin olla henkisesti jo aika loppu, eikä kroppakaan tahtonut enää jaksaa viikottaista kisaamista. Päällimmäinen syy levolle oli kuitenkin Kalevan kisoista asti oireillut akillesjänne, joka ei enää loppukesästä ole juurikaan kestänyt juoksua. Kahden viikon breikin jälkeen pystyin tekemään kaksi treeniä alkuviikosta, ja viikonloppuna kisasin kauden viimeisen kisan SM-viesteissä. Sanomattakin selvää, että eihän siitä tullut yhtään mitään.

(Kuva: Heidi Lehikoinen)

Näin jälkeenpäin mietin, miten selvisin kesästä hengissä. Pää voisi hajota vähemmästäkin. Koko kesän aikana en ole oikeastaan ehtinyt pysähtyä miettimään. Jokaisen kisan jälkeen, oli se sitten onnistuminen tai epäonnistuminen, katse piti jo siirtää seuraavaan starttiin. Oon ollut kuin ravihevonen, joka vetää laput silmillä pakonomaisesti kohti seuraavaa etappia. Nyt oon ehtinyt ajattelemaan – ekaa kertaa kunnolla sisäistämään kaiken, mitä kauden aikana on tullut tehtyä.

Kevään sairastelut kumosivat mut sängynpohjalle kerta toisensa jälkeen ja tuntui, kuin en olisi pystynyt tekemään töitä tavoitteideni eteen. Enhän mä itseasiassa pystynytkään, makoilin vain ja toivoin onnistuvani. Vaikka tottakai mä tein töitä, oon tehnyt koko elämäni. Tein kaiken sen, minkä pystyin. Niin hyvin kuin pystyin. Siirtyessäni Kuortane-hallista ulkoradoille kisaamaan, fiilis oli epävarma ja ajatukset pyörivät vain sen ympärillä mitä en ollut tehnyt. Tavoitteiden saavuttaminen tuntuu sitä paremmalta, mitä enemmän niiden eteen on tehnyt töitä. En pysty pyyhkimään mielestäni ajatusta, miten olisi käynyt jos olisin pystynyt tekemään keväällä enemmän. Oliko tämä sittenkin vain puolet siitä, mihin olisin voinut pystyä? Kuinka paljon olisin itseäni edellä, jos kaikki olisi mennyt niin kuin suunniteltiin? Sitä en onneksi saa ikinä tietää. 

Suuri kiitos jokaiselle, joka on ollut mukana jahtaamassa tavoitteita ja tekemässä unelmista totta. Erityiskiitos valmentaja Mikko Kuivinen, tukijani Rinta-Jouppi, K-rauta Seinäjoki ja Lapua, Varrasjärven murske, sekä Seinäjoen Seudun Urheilijat. Kausi oli uskomaton, mutta ensi kesänä tehdään vielä paremmin!

Vieraskynäkirjoitus Katja "Äiti" Perälä - PM-kisat Kööpenhaminassa

Tämä postaus on äitini kädenjälkeä - kertomus Pohjoismaisista mestaruuskisoista hieman eri perspektiivistä.

Veera oli voittanut kaksi lajia omissa SM-kisoissaan Laitilassa. Oletuksena siis oli, että hänet valittaisiin PM-kisoihin Kööpenhaminaan. Olen aina ollut katsomossa vähänkin "tärkeämmissä" kisoissa. Nyt en kuitenkaan osannut päättää, lähdenkö. Tai luonteeni tuntien olisi pitänyt toki arvata, että lähden, mutta lopullisen päätöksen tein viime tipassa. Tällä kertaa myöhemmin kuin koskaan. Joskus haaveilen siitä, että en eläisi ihan näin hetkessä... sillä tavoin ainakin lentoliput olisivat halvempia. Carpe diem.

Lähdin siis lauantaina aamukoneella, tavoitteena olla ajoissa paikalla, kun Veeran ensimmäinen laji starttaa. Mielessä soi Sannin Jacuzzin ensimmäiset säkeet, kun minä, strong independent woman, seikkailin kohti Hvidovrea. Aamupalaa en syönyt haaveistani poiketen idyllisessä pikkukahvilassa, vaan nappasin mukaani paikallisesta lähikaupasta take away -kahvin ja croissantin. Ei siis Instagram-kuvaa aamiaiselta. 

Tavattiin Veeran kanssa pikaisesti hotellilla, mutta näissä kisoissa roolini oli olla katsomossa. Paikalla ja tavoitettavissa, jos on tarvetta. Veera vaikutti tyyneltä ja rauhalliselta, kaikki siis kunnossa. Voin jatkaa nautiskelua viikonlopusta Tanskassa. Tässä kirjoituksessa keskityn kuitenkin itse kilpailuihin, joten takaisin kentällä siis...

Kanssakilpailijoilla oli kovia ennätysaikoja, mutta niiden ei kannattanut antaa häiritä. Veeran kausi oli juoksu juoksulta parantunut. Akillesvaiva oli kuitenkin vähän haitannut harjoittelua ja kovia kisoja oli viime viikoille ollut enemmän kuin tarpeeksi. Jos tosi hyvin menisi, mitali saattaisi olla mahdollinen. Koko porukka (lue Veera, Mikko ja minä) odotimme ja toivoimme hidasvauhtista juoksua, sillä kisassa juostiin sijoituksista, ja sadekuurot kovassa tuulessa eivät luoneet kenellekkään ihanteellisia ennätyskelejä. Kalevan kisoissa entisestään kipeytynyt akillesjänne kiukkuili verryttelyssä ja SM-juoksujen jälkeiset vatsakrampit vaivasivat mieltäni. Tuntemukset olivat kuulemma kuitenkin reilusti positiivisen puolella, joten kahvi kouraan ja katsomoon.

Juoksu lähti kuitenkin kohtuullisen kovavauhtisesti matkaan. Veera jäi tarkkailemaan, ei rynnännyt kärkeen. Hyvä, juuri näin. Vauhti oli kovaa, mutta ei liian kovaa. Tuuli oli todella navakka takasuoralla, joten peesissä oli pysyttävä. Ja niin Veera pysyikin. Viimeisellä kierroksella selkiä alkoi tulla vastaan, mitali olisi otettavissa. Hetkinen... Pohjoimaidenmestaruukilpailut, kahdeksansataa metriä ja Veera, joka on neljänsadan metrin nuorten maajoukkueleirityksessä. Niin, tämä kausihan taitaa olla jotain muuta, kuin lokakuussa 2017 käsikirjoitettiin. Veera tuli toisena maaliin ja PM-hopea kasilta saatiin lisätä ansioluetteloon. Olihan onnellinen ja ylpeä olo.

Veera teki huolellisen loppuverkan huomisen 1500 metriä silmällä pitäen ja minä katsoin parhaaksi lähteä omille teilleni. Näkisimme seuraavana päivänä kentällä.

Sunnuntai, toinen kisapäivä ja lajina Veeralle vieras 1500m. Vieras sen vuoksi, että startteja oli siltä matkalta takana tasan kaksi. Veera ei osannut odottaa mitään eikä kuulemma oikein edes tiennyt, miten kuuluisi juosta... pitääkö siis olla huolissaan? Päätin, että ei. Pikaisen keskustelun perusteella sain kuulla, että jaloissa painoi tottakai jonkun verran eilinen juoksu mutta olo oli urheilijalla kuulemma vallan mainio, joten turhahan sitä on varsinkaan kentän laidalla jännittää. Luottavaisin mielin katselin kun Veera istui viittä minuuttia ennen starttia esteen päällä ja heilutteli jalkojaan kuin Peppi Pitkätossu... Pitäisikö nyt jo olla huolissaan? Nouse nyt rakas lapsi ylös... Kohta täytyisi juosta.

Juoksu lähti matkaan todella hiljaa, ensimmäinen 200m 50 sekuntia. Tämähän sopisi meille. Mutta.. etusuoran alussa vauhti alkoi jo kiihtyä ja minun (joka vielä vähemmän ymmärrän 1500 metrin vauhdista) mielestäni juoksu oli kohtuullisen reipasta. Ja niinhän se olikin. Veera sinnitteli mukana ja oli kärjen tuntumassa aina viimeiselle kahdelle sadalle metrille. Tässä kohtaa Veera yleensä tekee rytminvaihdoksen ja aloittaa viimeistään loppukirin. Nyt ei, sen teki muu. Juoksu oli huikea, vaikka Veera harmittelikin, että jotenkaan jaloista ei vaan lähtenyt "normikiriä". Ei hapottanut (paljoa...) eikä hengästyttänyt (paljoa...), mutta viimeinen silaus jäi puuttumaan. Ja lopputuloksena siltikin neljäs sija PM-kisoista matkalta, jonka juoksemista vähän vastustelin jo Laitilassa... Okei, kannatti todellakin kokeilla ylimatkaa.

Monta hienoa hetkeä ja kokemusta rikkaampana pummasin kyydin joukkueen bussista, koska sattumalta paluulentoni oli sama kuin heillä. Kello 23:50 odotellessani jatkolentoani Helsinki-Vantaalta kohti Vaasaa, ajattelin, että kahdeksan tunnin päästä pitäisi olla töissä. En kuitenkaan katunut pätkääkaan edes seuraavana aamuna, että lähdin taas matkaan. Urheilu on parasta paikan päällä.

Kymmenessä vuodessa on työnkuvani hieman muuttunut, mutta tukena edelleen.

Katja Perälä

SM-kisat

Lajivalintani 19-vuotiaiden SM-kilpailuihin aiheutti jonkin verran hämmennystä ihmisten keskuudessa. Olihan se vähän random, myönnettäköön. Oikeastaan joka ikinen, jolla oli mahdollisuus vaikuttaa lajivalintoihini yritti jarrutella; eikö yksi kierros riittäisi? Multa kysyttiin monta kertaa, miksi juoksen kasin ja tonnivitosen, enkä neljääsataa ollenkaan. En osannut oikein vastata. Miksi en juoksisi?

Perjantai, 1500m

Fiilikset ennen tonnivitosta olivat ristiriitaiset. En ollut vielä koskaan juossut sitä "kunnolla", kerran jäniksenä ja kerran ilman kiritystä niin, että ymmärsin juosta kovaa vasta viimeiset kaksisataa metriä. Toisaalta siis jännitti aivan tajuttoman paljon, sillä en tiennyt yhtään, mitä odottaa. Toisaalta taas ei jännittänyt ollenkaan, sillä en voinut odottaa mitään. 

Varauduin juoksemaan kovaa alusta asti, sillä se oli tilastojen perusteella todennäköisin taktiikka. Valmentajani laittoi minut valmistavassa treenissä juoksemaan "kisavauhtisia" kolmesatasia viiteenkymmeneenkolmeen sekuntiin (olin kauhuissani). Helpotuin, kun jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen huomasin, että vauhti ei ollut lähelläkään sitä, mihin olin varautunut. Ensimmäinen kolmesataa metriä juostiin minuuttiin. Pienestä todennäköisyydestä huolimatta kisasta oli kehkeytymässä kyttälyjuoksu. Mulla on loppujen lopuksi todella vähän kokemusta taktiikkajuoksuista, ja tiiviissä porukassa juokseminen vaati multa jatkuvaa tarkkailua ja keskittymistä. 

Jäin porukan neljänneksi tai viidenneksi ja pyrin koko matkan pysymään hyvin hollilla iskuetäisyyden päässä, mutta poissa kärjen kahinoista. Vauhti pysyi ekan kierroksen ajan tosi hitaana, mutta lähti pikku hiljaa kiihtymään viidensadan metrin jälkeen. 700 metriä ennen maalia kärki nykäisi lisää tahtia ja liimasin katseeni vetäjän selkään kiinni, mutta en lähtenyt nykäisyyn mukaan. Tasaisesti kiihdyttäen saavutin kärjen etusuoran alussa, kun matkaa maaliin oli 500 metriä. Muistan siinä huomanneeni vauhdin kasvaneen jo kohtuullisen kovaksi. Analysoin kropan tuntemuksia ja tulin siihen tulokseen, että pahalta ei vielä tunnu. Tsemppasin itseni kovaan vauhtiin palauttamalla mieleeni kuudensadan kilpailuni alkukesältä. "Ei tarvi mennä ihan niin kovaa, mutta kyllä sä senkin kestäisit." Yeah, right...

Tarkoitukseni oli säästää kiri vasta viimeiseen kaarteeseen, mutta menohalut kasvoivat askel askeleelta. Juuri ennen viimeisen kierroksen alkua muistutin itseäni: "Et sä niitä pitkällä kirillä voita." Sitten lähdin pitkään kiriin. Maltoin kuitenkin hiukan jarrutella ja pysytellä kakkosena takasuoran puoliväliin asti. Tein viimeisen ohituksen juuri ennen kaarteen alkua ja suljin mielestäni kaiken pois. Suomenmestaruus. Ota se. 

Tyhjä etusuora aukeni eteeni. Mitä tapahtuu? En kuullut askelia takanani. Maali lähestyi, ketään ei näkynyt. Oikeasti, mitä tapahtuu? Herran jumala, minä voitan. 

Lauantai, 800m

Olisin halunnut juosta kovempaa. Olisin halunnut lähteä juoksemaan ajasta. Uhkarohkeasti, täysillä. Se oli alkuperäinen suunnitelmani; vetää kasi niin kovaa kuin ikinä pääsisin. Edellispäivän tonnivitosen ja edellisviikon Kalevan kisa -urakan jäljiltä kroppa tuntui kuitenkin väsyneeltä, eikä verkassa herkkyydestä ollut tietoakaan. Tonnivitosen verkkajaloilla ennätysjuoksu olisi ollut hyvinkin mahdollinen, mutta tämä päivä ei ollut niin hyvä. Päätin siis unohtaa ennätyshaaveet ja juosta vain ja ainoastaan mestaruudesta. 

Tämä juoksu mua ei jännittänyt. Oli tosi varma olo, vaikka jaloissa tuntuikin vielä edellisen juoksun rippeet. Olin kasannut itselleni melkoisen määrän paineita, mutta tällä kertaa niistä oli enemmän hyötyä kuin haittaa. Suunnitelmani oli sama kuin edeltävänä päivänä: juttu ratkaistaisiin vasta viimeisen kakkosen aikana. 

Ensimmäinen kakkonen mentiin hyvää vauhtia, ja väliaika oli aika tasan kolmekymmentä sekuntia. Kulku jaloissa oli verkan huonoista fiiliksistä huolimatta hyvä, ja mestaruuden nälkä sen kuin kasvoi. Mieli oli ihan tyhjä matkan aikana. Etusuoralla tahti kuitenkin hidastui, ja puolimatkan aika oli 1.04,5 noin suurin piirtein. Vauhti oli siis hidastunut kahdensadan metrin aikana yli neljä sekuntia, mutta se sopi suunnitelmaani erittäin hyvin. Ajalla ei tässä kisassa ollut mitään merkitystä, tässä juostiin sijoituksista. Takasuoralla tahti hidastui vielä entisestään, ja siirryin tarkkailupaikalta kärkeen. Lisäsin tehoja melko tasaisesti, mutta vähän reilu 200m ennen maalia kiri aukesi kunnolla. 

Mä tein sen. Voitin tavoittelemani tuplamestaruuden. Kun vuosi sitten valmennuspalaverissa kirjattiin ylös tämän kauden tavoitteet, ei mestaruuksista uskallettu edes haaveilla. En olisi tuolloin uskonut edes, jos joku olisi kertonut minulle ylipäätään juoksevani nyt kasia ja tonnivitosta - saati sitten sitä, että voitin molempien matkojen Suomen mestaruuden. Tämä vuosi on ollut raskasta muutosten aikaa, mutta rohkeus ja kova työ palkittiin jälleen uuden tavoitteen täyttymisellä.