Kun mikään ei riitä - kausi 2018

On jotenkin ylitsepääsemättömän hankalaa sanoa, että mulla oli hyvä kausi. Vaikka olihan se. Urheilussa mikään ei kuitenkaan riitä, koskaan.

Mulla oli kaksi selkeää päätavoitetta tätä kautta varten: nuorten SM-mitali neljältäsadalta metriltä ja edes yksi kasin kilpailu. Nelkun mitalia en koskaan saanut. Kasilla kilpailin neljätoista kertaa.

Olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa en olisi vuosi sitten todellakaan uskonut olevani. Olen aina ollut rohkea asettamaan korkeita tavoitteita ja haaveilemaan mahdottomastakin, mutta tällaista en osannut odottaa. ”Nuorten maailmanmestaruuskisat, Kalevan kisojen kaksi pistesijaa, kaksi nuorten suomenmestaruutta, hopea Pohjoismaiden mestaruuskilpailuista ja SM-viestihopea”, yritän hokea itselleni. Pitäisi olla kiitollinen ja tyytyväinen: saavutin moninkertaisesti enemmän, kuin mistä uskalsin haaveilla. Silti päällimmäinen tunne on kasvava nälkä. Haluan enemmän. Tuntuu, että kasin ajasta olisi saanut lohkaistua vielä paljonkin pois, nelkun enkasta puhumattakaan.

Vaikka päätavoitteeni vielä syksyllä olikin neljälläsadalla, olen harjoitellut koko ajan kasin kuntoa silmälläpitäen. Kun tammikuussa testasin kisata siinä ensimmäistä kertaa vuosiin ja huomasin mahdollisuuteni pärjätä, alkoi harjoittelukin kallistua enemmän kasin puoleen.

Olen kisannut kesän aikana tosi paljon: 18 happostarttia, joista puolet olivat kaseja. Avasin kauteni Turussa 31.5 juoksemalla nelkun käytännössä ilman kiriapua. Aika 56,95 oli ihan ok, puolitoista sekuntia kovempaa kuin edellisvuoden avauskisa heinäkuun alussa, mutta en osannut olla siihen tyytyväinen. Koko alkukauden vertasin aikojani MM-rajoihin, mikä sai tulokseni näyttämään käytännössä säälittäviltä. Nelkun MM-viestipaikka pysyi mielessä kauden tokaan nelkkuun saakka, mutta kun juoksusta ei kesäkuun alussa Jyväskylässä tullut yhtään mitään (57,53), päätin antaa koko panokseni kasille. Matka mikä matka, MM-kisoihin oli pakko päästä.

Siitä alkoi rankka ja tiivis kasirulianssi MM-rajan motivoimana. Juoksin puolentoista viikon sisään neljä kasia, joista viimeisellä raja vihdoin rikkoutui. Rankan kisarupeaman kruunasi vielä karnevaalinelkku pari päivää edellisen kasin jälkeen.

Luulin hektisen kesän hiukan rauhoittuvan MM-viikon jälkeen, mutta kävikin päin vastoin. Arvokisoja seurasivat seuraavan viikon Kalevan kisat, joiden jälkeen oli yksi vapaa viikonloppu. Keskityttiin sitä seuraavan viikonlopun omiin SM-kisoihin, joista PM-kisoihin oli enää muutama päivä.

PM-kisojen jälkeen (ja jo ennen niitä) olin niin väsynyt, että ohjelmaan täräytettiin yhtäkkiä reilun kahden viikon lepo. Aloin olla henkisesti jo aika loppu, eikä kroppakaan tahtonut enää jaksaa viikottaista kisaamista. Päällimmäinen syy levolle oli kuitenkin Kalevan kisoista asti oireillut akillesjänne, joka ei enää loppukesästä ole juurikaan kestänyt juoksua. Kahden viikon breikin jälkeen pystyin tekemään kaksi treeniä alkuviikosta, ja viikonloppuna kisasin kauden viimeisen kisan SM-viesteissä. Sanomattakin selvää, että eihän siitä tullut yhtään mitään.

(Kuva: Heidi Lehikoinen)

Näin jälkeenpäin mietin, miten selvisin kesästä hengissä. Pää voisi hajota vähemmästäkin. Koko kesän aikana en ole oikeastaan ehtinyt pysähtyä miettimään. Jokaisen kisan jälkeen, oli se sitten onnistuminen tai epäonnistuminen, katse piti jo siirtää seuraavaan starttiin. Oon ollut kuin ravihevonen, joka vetää laput silmillä pakonomaisesti kohti seuraavaa etappia. Nyt oon ehtinyt ajattelemaan – ekaa kertaa kunnolla sisäistämään kaiken, mitä kauden aikana on tullut tehtyä.

Kevään sairastelut kumosivat mut sängynpohjalle kerta toisensa jälkeen ja tuntui, kuin en olisi pystynyt tekemään töitä tavoitteideni eteen. Enhän mä itseasiassa pystynytkään, makoilin vain ja toivoin onnistuvani. Vaikka tottakai mä tein töitä, oon tehnyt koko elämäni. Tein kaiken sen, minkä pystyin. Niin hyvin kuin pystyin. Siirtyessäni Kuortane-hallista ulkoradoille kisaamaan, fiilis oli epävarma ja ajatukset pyörivät vain sen ympärillä mitä en ollut tehnyt. Tavoitteiden saavuttaminen tuntuu sitä paremmalta, mitä enemmän niiden eteen on tehnyt töitä. En pysty pyyhkimään mielestäni ajatusta, miten olisi käynyt jos olisin pystynyt tekemään keväällä enemmän. Oliko tämä sittenkin vain puolet siitä, mihin olisin voinut pystyä? Kuinka paljon olisin itseäni edellä, jos kaikki olisi mennyt niin kuin suunniteltiin? Sitä en onneksi saa ikinä tietää. 

Suuri kiitos jokaiselle, joka on ollut mukana jahtaamassa tavoitteita ja tekemässä unelmista totta. Erityiskiitos valmentaja Mikko Kuivinen, tukijani Rinta-Jouppi, K-rauta Seinäjoki ja Lapua, Varrasjärven murske, sekä Seinäjoen Seudun Urheilijat. Kausi oli uskomaton, mutta ensi kesänä tehdään vielä paremmin!