Onks pakko jos ei haluu?

Onko pakko pitää ylimenokausi, jos kroppa ja mieli huutavat radalle? Onko ihan pakko teipata sisällä kirkuvan motivaation suu umpeen ja keskittyä kaikkeen muuhun? Onko pakko jos ei halua?

Näköjään on.

Yleensä tää on ollut mulle kohtuu helppoa ja ylimeno on tullut just oikeeseen aikaan. Kauden jälkeen oon aina ollut super väsynyt kisaamiseen, treenaamiseen ja oikeastaan aivan kaikkeen. On tuntunut tosi hyvältä viheltää peli hetkeksi poikki, hengähtää ja tehdä juttuja, joita ei muuten tulisi tehtyä. Nyt ei kuitenkaan tekisi mieli levätä tai ottaa yhtään iisimmin. Tähän vaikuttaa varmasti se, että jouduin lopettamaan kauden erittäin motivoivaan epäonnistumiseen, jota edelsi kahden viikon juoksutauko. Tuntuu, kuin ylimenokausi olisi pidetty jo ja treenimotivaatio kohotettu huippuunsa tuolla yhdellä juoksulla. 

Akillesjännettä edelleen vähän vaivaava tulehdus ja jo SM-viestiviikonloppuna alkanut flunssa vaiensivat uhoni ylimenon skippaamisesta ja suoraan harjoituskauteen hyppäämisestä. Kun tämä nyt kerran oli aivan ehdottoman ja välttämättömän pakollinen vaihe urheilijan vuodessa, päätin ottaa siitä kaiken irti. Kerrankin mulla on aikaa tehdä mitä mä haluan ilman, että kaikki täytyy suunnitella treenien, syömisen ja nukkumisen ympärille.

Lähestyvistä ylioppilaskirjoituksista sekä vanhempien ja ystävien järkyttyneistä katseista huolimatta päätimme poikaystäväni kanssa lähteä viikon roadtripille Pohjois-Norjaan. Kun nollataan, niin nollataan kunnolla! En lähtiessäni edes tajunnut, miten hyvää tää mulle tekee. Ollaan Oskarin kanssa puhuttu kuluneen kauden kohokohdat ja heikot hetket läpi, sekä leikitelty ajatuksilla, mitä tuleva kausi voisikaan tuoda tullessaan, mutta ennen kaikkea ollaan tehty ja ajateltu kaikkea muuta kuin urheilua. 

Norjalaiset irtokarkit, itse asuntoautossa kasattu kakku ja skumppalasilliset meren rannassa tähtitaivaan ja revontulien alla sopivat täydellisesti viisituntisen vaelluksen, koko päivän mittaisen pyöräretken ja voimaa vaativien kalliokiipeilyjen vastapainoksi. Pakkolepo on perseestä, mutta on ihanaa, kun saa tehdä mitä haluaa ja mikä milloinkin tuntuu hyvältä. Eilen tähän aikaan ähelsin keskivartalon kuntopiiriä ja tukiliikkeitä, nyt makaan sängyssä kakkupala kädessäni ja kirjoitan tätä. 

Vaikka aluksi vastustin voimakkaastikin koko ylimenokautta, oon sittemmin tajunnut, että tämä on pelkästään tosi hyvä juttu. Kauden viimeistä epäonnistumista seurannut silmitön himo treenata on jalostunut järkeväksi ajatteluksi, kehityskohteiden löytämiseksi ja kaiken kestäväksi motivaatioksi. Vielä puolitoista viikkoa sitten halusin hullun lailla aloittaa harjoituskauden ja uskoin itsekin, että kyllä kroppa jo jaksaisi. Ei se olisi jaksanut, eikä se vieläkään jaksaisi. Tuleva treenikausi tulee olemaan kaikin puolin rankka, ja siihen pitää päästä käsiksi ehjänä ja valmiina. Sitä paitsi on tämä ylimeno aika hauskaakin.

Mulla on koko kesän ollut ikävä treenikautta. Tottakai rakastan kilpailemista, mutta olen koukussa kehityksen tavoitteluun. Kesällä sitä vain nautitaan työn hedelmistä, mutta sitä työtä ei juurikaan pääse tekemään. Ja vaikka nyt nautinkin ylimenosta ihan täysillä, en malta odottaa uuden kauden kimppuun käymistä. 

Kun mikään ei riitä - kausi 2018

On jotenkin ylitsepääsemättömän hankalaa sanoa, että mulla oli hyvä kausi. Vaikka olihan se. Urheilussa mikään ei kuitenkaan riitä, koskaan.

Mulla oli kaksi selkeää päätavoitetta tätä kautta varten: nuorten SM-mitali neljältäsadalta metriltä ja edes yksi kasin kilpailu. Nelkun mitalia en koskaan saanut. Kasilla kilpailin neljätoista kertaa.

Olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa en olisi vuosi sitten todellakaan uskonut olevani. Olen aina ollut rohkea asettamaan korkeita tavoitteita ja haaveilemaan mahdottomastakin, mutta tällaista en osannut odottaa. ”Nuorten maailmanmestaruuskisat, Kalevan kisojen kaksi pistesijaa, kaksi nuorten suomenmestaruutta, hopea Pohjoismaiden mestaruuskilpailuista ja SM-viestihopea”, yritän hokea itselleni. Pitäisi olla kiitollinen ja tyytyväinen: saavutin moninkertaisesti enemmän, kuin mistä uskalsin haaveilla. Silti päällimmäinen tunne on kasvava nälkä. Haluan enemmän. Tuntuu, että kasin ajasta olisi saanut lohkaistua vielä paljonkin pois, nelkun enkasta puhumattakaan.

Vaikka päätavoitteeni vielä syksyllä olikin neljälläsadalla, olen harjoitellut koko ajan kasin kuntoa silmälläpitäen. Kun tammikuussa testasin kisata siinä ensimmäistä kertaa vuosiin ja huomasin mahdollisuuteni pärjätä, alkoi harjoittelukin kallistua enemmän kasin puoleen.

Olen kisannut kesän aikana tosi paljon: 18 happostarttia, joista puolet olivat kaseja. Avasin kauteni Turussa 31.5 juoksemalla nelkun käytännössä ilman kiriapua. Aika 56,95 oli ihan ok, puolitoista sekuntia kovempaa kuin edellisvuoden avauskisa heinäkuun alussa, mutta en osannut olla siihen tyytyväinen. Koko alkukauden vertasin aikojani MM-rajoihin, mikä sai tulokseni näyttämään käytännössä säälittäviltä. Nelkun MM-viestipaikka pysyi mielessä kauden tokaan nelkkuun saakka, mutta kun juoksusta ei kesäkuun alussa Jyväskylässä tullut yhtään mitään (57,53), päätin antaa koko panokseni kasille. Matka mikä matka, MM-kisoihin oli pakko päästä.

Siitä alkoi rankka ja tiivis kasirulianssi MM-rajan motivoimana. Juoksin puolentoista viikon sisään neljä kasia, joista viimeisellä raja vihdoin rikkoutui. Rankan kisarupeaman kruunasi vielä karnevaalinelkku pari päivää edellisen kasin jälkeen.

Luulin hektisen kesän hiukan rauhoittuvan MM-viikon jälkeen, mutta kävikin päin vastoin. Arvokisoja seurasivat seuraavan viikon Kalevan kisat, joiden jälkeen oli yksi vapaa viikonloppu. Keskityttiin sitä seuraavan viikonlopun omiin SM-kisoihin, joista PM-kisoihin oli enää muutama päivä.

PM-kisojen jälkeen (ja jo ennen niitä) olin niin väsynyt, että ohjelmaan täräytettiin yhtäkkiä reilun kahden viikon lepo. Aloin olla henkisesti jo aika loppu, eikä kroppakaan tahtonut enää jaksaa viikottaista kisaamista. Päällimmäinen syy levolle oli kuitenkin Kalevan kisoista asti oireillut akillesjänne, joka ei enää loppukesästä ole juurikaan kestänyt juoksua. Kahden viikon breikin jälkeen pystyin tekemään kaksi treeniä alkuviikosta, ja viikonloppuna kisasin kauden viimeisen kisan SM-viesteissä. Sanomattakin selvää, että eihän siitä tullut yhtään mitään.

(Kuva: Heidi Lehikoinen)

Näin jälkeenpäin mietin, miten selvisin kesästä hengissä. Pää voisi hajota vähemmästäkin. Koko kesän aikana en ole oikeastaan ehtinyt pysähtyä miettimään. Jokaisen kisan jälkeen, oli se sitten onnistuminen tai epäonnistuminen, katse piti jo siirtää seuraavaan starttiin. Oon ollut kuin ravihevonen, joka vetää laput silmillä pakonomaisesti kohti seuraavaa etappia. Nyt oon ehtinyt ajattelemaan – ekaa kertaa kunnolla sisäistämään kaiken, mitä kauden aikana on tullut tehtyä.

Kevään sairastelut kumosivat mut sängynpohjalle kerta toisensa jälkeen ja tuntui, kuin en olisi pystynyt tekemään töitä tavoitteideni eteen. Enhän mä itseasiassa pystynytkään, makoilin vain ja toivoin onnistuvani. Vaikka tottakai mä tein töitä, oon tehnyt koko elämäni. Tein kaiken sen, minkä pystyin. Niin hyvin kuin pystyin. Siirtyessäni Kuortane-hallista ulkoradoille kisaamaan, fiilis oli epävarma ja ajatukset pyörivät vain sen ympärillä mitä en ollut tehnyt. Tavoitteiden saavuttaminen tuntuu sitä paremmalta, mitä enemmän niiden eteen on tehnyt töitä. En pysty pyyhkimään mielestäni ajatusta, miten olisi käynyt jos olisin pystynyt tekemään keväällä enemmän. Oliko tämä sittenkin vain puolet siitä, mihin olisin voinut pystyä? Kuinka paljon olisin itseäni edellä, jos kaikki olisi mennyt niin kuin suunniteltiin? Sitä en onneksi saa ikinä tietää. 

Suuri kiitos jokaiselle, joka on ollut mukana jahtaamassa tavoitteita ja tekemässä unelmista totta. Erityiskiitos valmentaja Mikko Kuivinen, tukijani Rinta-Jouppi, K-rauta Seinäjoki ja Lapua, Varrasjärven murske, sekä Seinäjoen Seudun Urheilijat. Kausi oli uskomaton, mutta ensi kesänä tehdään vielä paremmin!

Vieraskynäkirjoitus Katja "Äiti" Perälä - PM-kisat Kööpenhaminassa

Tämä postaus on äitini kädenjälkeä - kertomus Pohjoismaisista mestaruuskisoista hieman eri perspektiivistä.

Veera oli voittanut kaksi lajia omissa SM-kisoissaan Laitilassa. Oletuksena siis oli, että hänet valittaisiin PM-kisoihin Kööpenhaminaan. Olen aina ollut katsomossa vähänkin "tärkeämmissä" kisoissa. Nyt en kuitenkaan osannut päättää, lähdenkö. Tai luonteeni tuntien olisi pitänyt toki arvata, että lähden, mutta lopullisen päätöksen tein viime tipassa. Tällä kertaa myöhemmin kuin koskaan. Joskus haaveilen siitä, että en eläisi ihan näin hetkessä... sillä tavoin ainakin lentoliput olisivat halvempia. Carpe diem.

Lähdin siis lauantaina aamukoneella, tavoitteena olla ajoissa paikalla, kun Veeran ensimmäinen laji starttaa. Mielessä soi Sannin Jacuzzin ensimmäiset säkeet, kun minä, strong independent woman, seikkailin kohti Hvidovrea. Aamupalaa en syönyt haaveistani poiketen idyllisessä pikkukahvilassa, vaan nappasin mukaani paikallisesta lähikaupasta take away -kahvin ja croissantin. Ei siis Instagram-kuvaa aamiaiselta. 

Tavattiin Veeran kanssa pikaisesti hotellilla, mutta näissä kisoissa roolini oli olla katsomossa. Paikalla ja tavoitettavissa, jos on tarvetta. Veera vaikutti tyyneltä ja rauhalliselta, kaikki siis kunnossa. Voin jatkaa nautiskelua viikonlopusta Tanskassa. Tässä kirjoituksessa keskityn kuitenkin itse kilpailuihin, joten takaisin kentällä siis...

Kanssakilpailijoilla oli kovia ennätysaikoja, mutta niiden ei kannattanut antaa häiritä. Veeran kausi oli juoksu juoksulta parantunut. Akillesvaiva oli kuitenkin vähän haitannut harjoittelua ja kovia kisoja oli viime viikoille ollut enemmän kuin tarpeeksi. Jos tosi hyvin menisi, mitali saattaisi olla mahdollinen. Koko porukka (lue Veera, Mikko ja minä) odotimme ja toivoimme hidasvauhtista juoksua, sillä kisassa juostiin sijoituksista, ja sadekuurot kovassa tuulessa eivät luoneet kenellekkään ihanteellisia ennätyskelejä. Kalevan kisoissa entisestään kipeytynyt akillesjänne kiukkuili verryttelyssä ja SM-juoksujen jälkeiset vatsakrampit vaivasivat mieltäni. Tuntemukset olivat kuulemma kuitenkin reilusti positiivisen puolella, joten kahvi kouraan ja katsomoon.

Juoksu lähti kuitenkin kohtuullisen kovavauhtisesti matkaan. Veera jäi tarkkailemaan, ei rynnännyt kärkeen. Hyvä, juuri näin. Vauhti oli kovaa, mutta ei liian kovaa. Tuuli oli todella navakka takasuoralla, joten peesissä oli pysyttävä. Ja niin Veera pysyikin. Viimeisellä kierroksella selkiä alkoi tulla vastaan, mitali olisi otettavissa. Hetkinen... Pohjoimaidenmestaruukilpailut, kahdeksansataa metriä ja Veera, joka on neljänsadan metrin nuorten maajoukkueleirityksessä. Niin, tämä kausihan taitaa olla jotain muuta, kuin lokakuussa 2017 käsikirjoitettiin. Veera tuli toisena maaliin ja PM-hopea kasilta saatiin lisätä ansioluetteloon. Olihan onnellinen ja ylpeä olo.

Veera teki huolellisen loppuverkan huomisen 1500 metriä silmällä pitäen ja minä katsoin parhaaksi lähteä omille teilleni. Näkisimme seuraavana päivänä kentällä.

Sunnuntai, toinen kisapäivä ja lajina Veeralle vieras 1500m. Vieras sen vuoksi, että startteja oli siltä matkalta takana tasan kaksi. Veera ei osannut odottaa mitään eikä kuulemma oikein edes tiennyt, miten kuuluisi juosta... pitääkö siis olla huolissaan? Päätin, että ei. Pikaisen keskustelun perusteella sain kuulla, että jaloissa painoi tottakai jonkun verran eilinen juoksu mutta olo oli urheilijalla kuulemma vallan mainio, joten turhahan sitä on varsinkaan kentän laidalla jännittää. Luottavaisin mielin katselin kun Veera istui viittä minuuttia ennen starttia esteen päällä ja heilutteli jalkojaan kuin Peppi Pitkätossu... Pitäisikö nyt jo olla huolissaan? Nouse nyt rakas lapsi ylös... Kohta täytyisi juosta.

Juoksu lähti matkaan todella hiljaa, ensimmäinen 200m 50 sekuntia. Tämähän sopisi meille. Mutta.. etusuoran alussa vauhti alkoi jo kiihtyä ja minun (joka vielä vähemmän ymmärrän 1500 metrin vauhdista) mielestäni juoksu oli kohtuullisen reipasta. Ja niinhän se olikin. Veera sinnitteli mukana ja oli kärjen tuntumassa aina viimeiselle kahdelle sadalle metrille. Tässä kohtaa Veera yleensä tekee rytminvaihdoksen ja aloittaa viimeistään loppukirin. Nyt ei, sen teki muu. Juoksu oli huikea, vaikka Veera harmittelikin, että jotenkaan jaloista ei vaan lähtenyt "normikiriä". Ei hapottanut (paljoa...) eikä hengästyttänyt (paljoa...), mutta viimeinen silaus jäi puuttumaan. Ja lopputuloksena siltikin neljäs sija PM-kisoista matkalta, jonka juoksemista vähän vastustelin jo Laitilassa... Okei, kannatti todellakin kokeilla ylimatkaa.

Monta hienoa hetkeä ja kokemusta rikkaampana pummasin kyydin joukkueen bussista, koska sattumalta paluulentoni oli sama kuin heillä. Kello 23:50 odotellessani jatkolentoani Helsinki-Vantaalta kohti Vaasaa, ajattelin, että kahdeksan tunnin päästä pitäisi olla töissä. En kuitenkaan katunut pätkääkaan edes seuraavana aamuna, että lähdin taas matkaan. Urheilu on parasta paikan päällä.

Kymmenessä vuodessa on työnkuvani hieman muuttunut, mutta tukena edelleen.

Katja Perälä