Uudestisyntynyt

Robin laulaa biisissään Me tehtiin tää: "Sivellin alas ja askel taaksepäin", mikä on musta todella nerokas ilmaisu. Taiteilijat tekee sen nähdäkseen koko kuvan ja rakentaakseen suunnitelmansa uudelleen mielessään. Sitä samaa me teemme ylimenokaudella.

Oli muuten ihanaa aikaa, ylimeno siis. Sai vaan olla, ei ollut pakko tehdä mitään. Ei tarvinnut miettiä urheilua, ei tarvinnut harjoitella. Oli aikaa tehdä toisia juttuja. Mutta herre gud on ihanaa olla takaisin treeneissä! Mulla on super hyvä fiilis. Kisakausi oli raskas ja stressaava, joten nautin treenilomasta ihan täysillä. Nollasin ajatukset urheilusta, rentouduin ja järjestin aikaa asioille, joista pidän, mutta joita en normaalisti ehdi tekemään. Koulukin tuntui helpolta, kun ei ollut niin väsy koko aikaa. Mulla on  oikeastaan samanlainen olo kuin Ruotsi-ottelun paluumatkan jälkeen: kuin en olisi nukkunut koko yönä, ja sitten heräisin virkistäviltä "power-päikkäreiltä" kahdeksan tuntia myöhemmin. Fiilis on levännyt, virkeä ja valmis. Ruotsi-ottelu on esimerkkinä tosin siinä mielessä huono, että kahdeksan tunnin päikkäreiden jälkeen nukahdin helposti illalla yhdeksän tunnin yöuniin. Nyt musta ei olisi  väsyttävästä ja raskaasta kesästä huolimatta lepäämään enää toista kolmea viikkoa - nyt mä olen valmis tekemään töitä!

Olen kuin eri ihminen. Oon saanut jostain hirveästi virtaa, motivaatiota ja intoa. Enkä pelkästään harjoittelua kohtaan, vaan ihan kaikkea. Kun kauden ensimmäinen kova treenini tiistaina sujui todella hyvin, ja pääsin vauhtikestävyyden jälkeen maistamaan happoa mäkivetojen muodossa, olin kuin uudelleensyntynyt. Rakastuin lajiini jälleen kerran, nautin tekemisestä enemmän kuin koskaan. Harjoittelusta ei ollut yhtä helppoa nauttia kesän aikana paineen alla, katse aina seuraavassa kilpailussa. Tuntuu niin mielettömältä päästä rauhassa tekemään sitä, mistä tykkää, työskentelemään tavoitteiden eteen ja näkemään kehitystä. Tiistaina, ensimmäisen kovan treenini päivänä, olin koko päivän aivan innoissani. Kiinnitin tavallista enemmän huomiota aterioihini ja ruokailurytmiin, valitsin harjoitusvaatteet valmiiksi sängylle, kävin ostamassa uudet lenkkarit ja koin once-in-a-lifetime -kokemuksen: olin viisi minuuttia etuajassa paikalla. Tuolta tuntuu olla innostunut.

Uuden harjoituskauden ensimmäinen päivä on kaiken alku. Sitä ennen on ehkä suunniteltu, mitä tulevana vuonna tavoitellaan, mitä tehdään eri tavalla kuin aiemmin, mikä pidetään samana. Kaikki näyttää valmentajan vihossa niin virheettömältä: valmentajahan kirjoittaa paperille eväät onnistumiseen. Se innostaa, se motivoi, sen eteen haluaa tehdä kaikkensa. Ja onneksi joka syksy kaikki alkaa alusta - tabula rasa. Kaikki ovat samalla viivalla; kaikkien täytyy alkaa alusta, palata perusasioihin ja harjoitella oikein. Vuosi on pitkä aika, ja mitä vaan voi tapahtua. Mä koen ajatuksen virkistävänä, sillä tuntuu hyvältä tietää, että menneellä kaudella ei ole enää mitään merkitystä. On enää tilanne, jossa olen nyt, ja tilanne, jossa haluan ensi kesänä olla. Siinä välissä ei juuri nyt ole mitään muuta kuin todella suuri mahdollisuus. Mahdollisuutensa voi missata, pilata tai käyttää väärin, mutta mitään näistä ei ole vielä tapahtunut: kaikki alkaa nyt. Keskittyminen täytyy suunnata joka päivä siihen, miten pystyy käyttämään mahdollisuutensa kaikkein parhaiten. Minä tiedän jo, miten saan siitä suurimman hyödyn itselleni, ja aion elää sen mukaisesti joka päivä siihen saakka, kun olen saavuttanut tavoitteeni.

Tuleva kausi tulee itkettämään, oksettamaan ja hapottamaan. Ihan varmasti jossain kohtaa sattuu,  ja välillä kaikki harmittaa isolla V:llä. Vuosi tulee sisältämään ylämäkiä ja alamäkiä, esteitä ja haasteita. Kyllä me kaikki tiedetään, että se ei tule aina olemaan kivaa, se ei tule olemaan helppoa. Kenenkään on turha väittää niin. Koskaan ei voi etukäteen tietää, milloin seuraava sairastuminen tai loukkaantuminen on edessä: voi mennä viikko, voi mennä kuukausia. Koko ajan on tehtävä täysillä, sillä mahdollisuus siihen voidaan ottaa sulta pois minä hetkenä hyvänsä. Kuitenkin vaikeuksien jälkeen ihminen on aina vahvempi, halusi tai ei. Viime kaudella kerätty vahvuus auttaa tätä vuotta onnistumaan, eikä suinkaan toisin päin. Oon paljon vahvempi kuin viime vuonna samaan aikaan. Joten rakas maailma, mitä vaan sulla on annettavanasi, bring it on! 

Tuntuu niin hiton hyvältä hengittää raikasta ilmaa, tuntea vauhti koko kropassa, kuulla askelten rytmi hiekkatiestä, nähdä maalin lähestyvän koko ajan. Hengästyä, hikoilla, väsyä. Rakastan sitä, miten maitohapot kutittavat reisiä ja pakaroita kovan vedon jälkeen. On parasta huomata, että kropallani onkin paljon enemmän annettavaa kuin olin kuvitellut. Fiilis hyvän treenin jälkeen on huikea: väsynyt, tyytyväinen ja entistä motivoituneempi. Urheilu on hauskempaa kuin muistin.

You know what my favorite part of the game is? 

The opportunity to play.

Mike Singletary

Ainakin se on ohi nyt

En tehnyt koko kesänä yhtään ennätystä. Voitin suomenmestaruuden. Sain SM-pronssia. Olin kuudes Kalevan kisoissa. Pääsin nuorten Ruotsi-otteluun, voitettiinkin vielä. Mutta en tehnyt yhtään ennätystä. Viime vuonna pääsin aloittamaan tiivistelmän kaudestani sanoilla "Paras. Kausi. Ikinä". Lucky me. Tämä kausi oli oikeastaan vastakohta. Tuntuu todella diivamaiselta sanoa, että en ole tyytyväinen kauteeni. Saavutin asioita, joista en muutama vuosi sitten olisi uskaltanut edes haaveilla, mutta silti on vähän mitäänsanomaton olo. Ei tunnu huikeelta, ei tunnu siistiltä. Tavoitteeni olivat niin paljon korkeammalla kuin mitä pystyin saavuttamaan. 

Alkuperäisen suunnitelman mukaan kausi 2017 oli tarkoitus aloittaa niin aikaisin kuin mahdollista. Puhuttiin toukokuun alusta. Sattuneesta syystä jouduin jättämään kisat pois, ja myös treenit kevenivät reippaasti. Pystyin tekemään lyhyitä teräviä, mutta yksi kaunis päivä Ylistaron urheilukentällä reisi kipeytyi yhtäkkisesti tosi pahasti, eikä lyhyet terävät tulleet sen jälkeen enää kuuloonkaan. Vamma ei parantunutkaan parissa päivässä niin kuin kuvittelin, vaan sen kanssa taisteltiin vielä pitkään. Pahimmillaan se oli yhden satasen kisan aikana ja jälkeen. Levossakin sattui. Juoksin parin päivän päästä siitä AM-viesteissä 300m - todellatodella typerää. 

Mun piti juosta kesän eka nelkku Kurikassa, mutta puoli tuntia ennen juoksua ymmärsin, että en voinut juosta. Aamuyöstä pohkeeni kramppasi todella pahasti, ja ehti olemaan krampissa sen verran kauan, että kävelykin sattui vielä ennen illan kisaa (ja itseasiassa pari päivää sen jälkeenkin). Pakon sanelemana siirsin kauden avaustani jälleen eteenpäin. 

Vihdoin avasin kauteni, tosin vasta Jämsänkosken karnevaaleilla 2.7. Siihen asti olin kamppaillut veriarvojen ja etureiden edelleen selvittämättömän vamman kanssa. Anemia oli estänyt pitkät vedot, etureisi lyhyet. Juoksin 58,22 - muutaman sadasosan huonommin kuin hallissa anemian pahimmassa vaiheessa. Juoksun jälkeen makasin paareilla katsomon alla kylmäpussi reidelläni. Vartti sen jälkeen ymmärsin, että kylmä pahensi kipua reilusti. 

Tavoittelin hullun lailla rajaa Kalevan kisoihin, ja kun se ei ensimmäisellä (ja ainoalla, niinkuin Jämsänkoskella kuvittelin) yrityksellä onnistunut, uhrauduin vetämään yhden välipäivän jälkeen uudelleen. Vielä kerran mä päätin yrittää. Juoksin Kurikassa, kaatosateessa, 12 asteen lämpötilassa, kovassa tuulessa, yksin. En pystynyt ottamaan teräviä aukaisuvetoja ollenkaan ennen kisaa vältelläkseni kipua. 57,94, eli karsintaraja rikki. Tavoite käytännössä saavutettu.

Vaan ei riittänyt karsintaraja, täytyi vetää kovempaa päästäkseen kisoihin. Viimeisenä iltana ennen ilmoittautumisen päättymistä oli Porissa kisa. Se oli ylivoimaisesti rankin kilpailu koko kesänä, henkisesti. Ennen kuin lähdimme ajamaan Poria kohti, istuin eteisen lattialla, itkin ja hakkasin päätäni seinään. "Mä en jaksa, mä en jaksa." Ensinnäkin paineet olivat jäätävät. Kasasin niitä itse itselleni, mutta samalla tiesin, että viime vuoden Kalevan kisojen kasin odotetaan kyllä pääsevän kisoihin mukaan. Kyseessä oli kolmas nelkku yhdeksän päivän sisään, ja onhan se raskasta. Päätin jo jääväni kotiin. Riisuin kengät jalastani ja ilmoitin äidille, että ei muuten lähdetä. No, vanhempani saivat kuitenkin mut tsempattua toisiin ajatuksiin, ja ymmärsin, että pakkohan mun on vielä yrittää. Ainakin voisin sanoa, että yritin kaikkeni. En olisi luovuttaja. Juoksin 57,02 - lähes sekunnin kovempaa kuin viimeksi. Ja sehän riitti Kalevan kisoihin. Kisa oli mulle todella tärkeä kauden kannalta, koska opin, että oli fiilis minkälainen tahansa (oli muuten kamala), on mahdollisuus onnistua. Sekä tietenkin meni vihdoin tajuntaan, että aina kannattaa yrittää. 

Seuraavan kerran asetuin telineisiin Kalevan kisoissa, yhdeksän päivää Porin kisan jälkeen.  Tässä vaiheessa reisivammani alkoi olla jo täysin kunnossa. Kotikisat, siisti fiilis. En kuvitellut pääseväni finaaliin alkukauden vaikeuksien jälkeen, enkä ainakaan nähtyäni alkueräni tulokset: 56,99. Viime vuonna olin viimeinen, joka pääsi loppukilpailuun ja aikani oli yhdeksän kymmenystä kovempi kuin nyt. Tuuli oli Seinäjoella kamala ja vaikutti kaikkien tuloksiin, minkä vuoksi aikani riitti sittenkin finaaliin. Valmentajani sanoi jopa, että sekunti ajasta lähtisi pelkästään sillä, että olisi hyvät olosuhteet. Olin yhtä aikaa järkyttynyt ja innoissani finaalipaikasta - kotikisat ja kaikki! Finaalista irtosi kuudes sija ajalla 57,13. En ole koskaan ollut niin väsynyt kuin tuon kisan jälkeen, henkisesti ja fyysisesti. Loppuverkalla itkin, en pettymystä, en iloa, vaan väsymystä. Kaikki stressi purkautui kyynelinä poskille. Nyt se oli ohi.

Juoksin vielä yhden nelisatasen ennen SM-kisoja. Juoksusta mulla ei ole mitään muistikuvaa, mutta aika oli 57,24. Kolmisen viikkoa tuon juoksun jälkeen oli pääpäivät! Kirjotinkin SM-kisoista jo erilliset postaukset, jotka löytyvät tästä, tästä ja tästä. 

Kaksi viimeistä nelkkuani pääsin suorittamaan Suomen edustusasu päällä Tukholmassa. Henkilökohtainen kisa oli yksi suuri farssi. Ei jännittänyt, ei sattunut mihinkään, kunto oli kohdallaan. Ja silti se meni aivan päin mäntyä. En jostain syystä uskaltanut juosta tarpeeksi kovaa, ja etusuoralle käännyttäessä olin lähemmäs 20m jäljessä kärjestä. Not kidding. Tein loppusuoralla varmaan satasen enkan ja nousin kakkossijalle jääden vain karvan verran ruotsalaisesta. Ja kyllä harmitti, koska voimia jäi jäljelle aivan liikaa. Loppuaika 56,51. No, vahingosta viisastuneena juostessani ankkuriosuuden ottelun päätöslajissa, pitkässä viestissä, en ajatellut himmailla ollenkaan. Tää viesti oli ehdottomasti mun kauden kohokohta. Fiilis juostessa oli huikea. Tunsin, kuinka mun kädet ja jalat kihelmöi vauhdissa. Takasuoralla tuntui, kuin olisin juossut alamäkeen. Askel rullasi rentona, enkä olisi päässyt yhtään kovempaa. Vasta etusuoralla alkoi hapottaa, mutta jaksoin hyvin loppuun. Ihan viimeiset metrit mietiskelin tuulettaako vai eikö tuulettaa ennen maaliviivaa, joten siinä kohtaa vauhti hieman hidastui. Ruotsi oli jäänyt reilusti taakse, stadionilla oli äänekäs yleisö ja mä vihdoin onnistuin! Oma valmentajani kellotti ajaksi 55,30. Sen mukaan reilu sekunti pois eilisestä juoksusta (tosin lentävä lähtö ja vaihto jne., eli aika ei ole kovin tarkka, mutta silti ylivoimaisesti paras juoksu koko kesänä!). Jes!

Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. Silti jäi harmittamaan, että tilastot jäivät noinkin köyhän näköisiksi. Tärkeintä tässä vaiheessa kuitenkin on, että itse tietää kehitystä tapahtuneen ja pääsee sen pohjalta jatkamaan kovaa työtä kohti suurempia tavoitteita! Ehdottomasti tähän asti raskain ja vaikein kausi on suoritettu kunnialla loppuun, ylimeno alkaa olla lusittu ja muutaman päivän päästä pääsee taas treenin makuun :-)

SM Iisalmi 3/3

- Siis mitä, osaatko muka aitoa?

- Juokse mielummin se 1500m, et oo juossu aitoja tarpeeks...

- Hyvin se menee. Ehkä.

sunnuntai 27.8.2017

Edellisten lisäksi sain myös paljon rohkaisevia kommentteja lajivalintani suhteen, vaikkakaan millään kommenteista ei ollut mitään merkitystä. Olin päättänyt juoksevani neljänsadan aitojen debyyttini SM-kisoissa, sanoivat muut mitä halusivat. Tai itseasiassa lajivalintani valikoitui vähän kuin enten tenten -leikillä, sillä viimeisenä ilmoittautumispäivänä juoksin testinä kotikentällä 300m aidoilla. Päätin, että jos nyt kaadun, on lajini 1500m ja jos en, juoksen ne aidat. No, en kaatunut. Alunperinkään siis en lähtenyt kovin tavoitteellisella ja sotaisalla meiningillä juoksemaan, vaan lähinnä siksi, että halusin jonkin toisenkin lajin nelkun lisäksi. Ilman aitoja olisin joutunut lähtemään jo perjantaina kotiin, ja eihän sitä nyt voinut edes kuvitella.

Kisa-aamuna oli melko ristiriitaiset fiilikset. Mua vähäsen jännitti. Olin hermostunut ja hiton rasittava. Pakotin äitini ja valmentajani vitsailemaan kisastani, ja pikkuhiljaa tunnelma muuttui rennommaksi. Heitin koko alkuverkan ajan läppää omista aitajuoksutaidoistani ja edessä olevasta farssista; tällä tavoin sain fiiliksen rennoksi ja paineettomaksi. Sellasella fiiliksellä mikä tahansa on kivaa. Mun päässä oli kaksi kysymystä, kun käveltiin calling-teltasta kentälle. Mitä mä täällä teen? Miten pääsen pois? Se oli menoa nyt. Alla olevat kolme aitatreeniä eivät hirveästi antaneet lohtua kisaa ajatellen, mutta onneksi nelkun kunto oli tsekattu jo perjantaina, eikä sen puolesta ollut mitään hätää. Mulla ei todellakaan ollut minkäänlaisia tavoitteita, vaan halusin vain päästä juoksemaan. Tai en mä tiedä halusinko enää, mutta ainakin ilmoittautumispäivänä se tuntui kuningasidealta. Enää mua ei jännittänyt, nauratti vain. Koko homma tuntui ihan tyhmältä idealta, mutta minkäs teet. Sanoinkin äidilleni pari minuuttia ennen starttia, että ei oo koskaan ollut varastaminen näin lähellä. Tietenkin vitsailin.

Kokeilin yhtä aitaa kerran ennen juoksua. Näin, kuinka moni seurasi sen sujumista kentän laidalta. Ei paineita. Ja se aita, jota kokeilin, meni muuten todella huonosti. Huomasin sen itse, tiedostin sen ja nauroin sille. Silti äitini ja valmentajani vakuuttelivat, että hyvältä näyttää, anna mennä vaan. Melko läpinäkyvää.

Paikoillenne. "Perhana siellä on ne aidat." Valmiit. "Okei." Pam.

Haluaisin muistaa, miten se meni. Kertoisin mielelläni, mikä aita meni oikein päin ja mikä väärin, mikä hyvin ja mikä huonosti. Muistan vain sen, että yksi aita oli success, yksi ihan katastrofi ja loput kahdeksan ei-niin-hyvää suorittamista. Ensimmäisen puoliskon jaksoin vielä vetää hyvin keskittyneesti ja määrätietoisesti motivaation voimalla. Aika ei ole koskaan kulunut niin hitaasti kuin tuon juoksun aikana. Tuntui oikeastaan siltä, kuin aikaa ei olisi edes ollut - aitoja vaan toinen toisensa perään ja jatkuva keskittyminen seuraavaan ponnistukseen. Puolessa välissä heräsin. Muistan, kuinka järkytyin siitä, että olen vasta puolivälissä. Tuntui siltä, kuin olisin juossut jo ikuisuuden, mutta mitään käsitystä kuluneesta ajasta tai matkasta ei silti ollut ennen kuin havahduin nähdessäni kahdesadan metrin lähtöpaikan. Silloin koin välikuoleman, en uskonut jaksavani enää. Tässä kohtaa kokemattomuuteni alkoi vaikuttamaan toden teolla; aloin jännittämään viimeisiä aitoja. Pelkäsin, etten jaksaisi ylittää niitä, että kaatuisin tai hyvä kun jalka nousisi edes normaaliin juoksuasentoon. Askeleet lakkasivat sopimasta, ja hyppäsin suorastaan varsaloikalla kaarteen viimeisen aidan yli. Peli alkoi näyttämään selvältä minun kannaltani, ja aloin uskomaan, että neljäs sija irtoaisi mikäli vain selviäisin kaatumatta maaliin. Tiedostamattani säästelin voimiani jokaiseen aidanylitykseen jarruttelemalla aitaväleissä. Kuuluisa ja ehdottomasti maineensa veroinen viimeinen aita ratkaisi kaiken minun osaltani. Onnistuin siinä hyvin, ja kolmantena siihen asti ollut, viereisellä radalla juokseva tyttö kompuroi. Kuulin aidan ryminän, näin tilanteen, ja reagoin siihen kuin uuteen lähtölaukaukseen. Enää ei tarvinnut stressata aidoista, loppusileä oli ainoa osa tästä juoksusta, jonka tiesin osaavani. "Tän mä osaan", vakuutin itselleni. Se oli kuin uudelleensyntyminen, enkä olisi uskonut kropastani löytyvän enää sellaisia voimia. Olin viimeiselle aidalle tultaessa muutaman metrin kolmannesta jäljessä, ja tulin maaliin pronssimitalistina.

Tämän piti olla mahdotonta. SM-mitalista puhuminen ja sen ajattelu ja uhoaminen olivat vain osa kisaan valmistautumistani, psyykkistä tsemppausta ja yritystä uskoa itseeni. Se oli vitsailua ja sarkasmia. Kuitenkin pieni pala, ehkä pikkuvarpaan kynnen kokoinen pala musta uskoi sen olevan mahdollista. Ja olihan se. Kolme treeniä, debyyttijuoksu, SM-pronssi. Aikakin oli ihan kelpo; 62,50. Vain pari kymmenystä piirinennätyksestä, puoli sekuntia nuorten maajoukkuerajasta. Vielä sää huomioonottaen olen todella tyytyväinen. Hampaankoloon jäi kuitenkin vielä paljon asioita motivoimaan ensivuodelle, ja eniten jäi harmittamaan tunne siitä, että kaikkea en vielä osannut jättää radalle. Aitomisessa on vielä tajuttoman paljon tekemistä, samoin kuin aidan lukemisessa ja siihen reagoimisessa. Pitkät aidat muuttuvat varmasti joka kerta helpommaksi, kun tekemisestä tulee varmempaa ja oppii kuuntelemaan kropan fiiliksiä matkalla. Aitakokemus oli todella motivoiva, innostava ja uskomaton - eikä ollenkaan niin kamalaa, kuin mitä olin kuvitellut. Keräsin tosin matkan aikana kesän siihen asti suurimman määrän happoa, mutta se onkin koko homman pointti. Silti edelleen mä mietin, että miksi hitossa sinne pitää niitä aitoja tunkea väliin, kun voisi ilmankin juosta.

Pääsin lähtemään kotiin onnellisena, tyytyväisenä ja ylpeänä tuplamitalistina, saavutetut tavoitteet taskussa ja mieli suunnattuna seuraavan viikonlopun Ruotsin kaatoon!

SM Iisalmi 2/3

perjantai 25.8.2017

En osannut jännittää. Olin todella itsevarma, ja uskon sen olleen yksi avainsanoista onnistuneeseen suoritukseeni. Jostain tuntemattomasta syystä yritin kuvitella itseni pahimpiin mahdollisiin tilanteisiin, joita kisan aikana voisi sattua. Haastoin itseäni, suorastaan kiusasin. Idiootti. Kuvittelin tulevani toiseksi. Kolmanneksi. Kuvittelin saavani takareisikrampin. Varastavani. Kaatuvani. En silti saanut jännitystä aikaan, en uskonut kuvitelmiani. Pystyin keskittymään vain täydelliseen onnistumiseen - se oli ainoa skenaario, jonka näin mielessäni. Tuntui ihan tyhmältä miettiä asioita, jotka normaalisti pyörivät tahtomattakin päässäni ennen kilpailua. Tiedostin tämän ja ymmärsin, että psyykeeni oli nyt tikissä. Armottomassa tikissä. Tosin kropallani oli siinä vaiheessa vielä hieman tekemistä, heh.

En kertonut äskeisestä kehuskellakseni. Jokainen urheilija tietää, että joskus vaan natsaa. Tasosta ja tuloksista riippumatta joskus kohdalle vain sattuu päivä, kun tuntuu, että mikään ei oo mahdotonta. Oon todella onnekas, että se päivä osui kauden pääkisan kohdalle. Fiilis ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen korkealla. Surkea sää latisti tunnelmaa, kroppa tuntui väsyneeltä alkuerien jäljiltä ja viisi kerrosta vaatteita kiristi inhottavasti. Ratajakoja vaihdeltiin, koko ajan tuntui olevan kiire jonnekin. En malttanut odottaa kentälle pääsyä. Siitä hetkestä eteenpäin kaikki on aina selvää ja samanlaista joka kerta kisasta riippumatta, silloin pystyy rauhoittumaan. Kentällä mä tiedän aina, mitä teen. Verkassa oon yleensä kujalla.

Paikoillenne. Tai ei käskystä oikeastaan saanut selvää, mutta muutaman elämäni aikana kuullun lähetyksen perusteella pystyin tulkitsemaan sen oikein. Joka kerta hypin, kyykistyn, ravistelen ja kumarrun telineisiin samalla tavalla, ja kun sitten olen rauhoittunut paikoillenne-asentoon, kuiskaan itselleni kaksisanaisen ohjeen: "Vitun täysiä." Pahoittelut kielenkäytöstäni, mutta edellinen lause kuuluu kisarutiiniini, yhtään sitä kaunistelematta. Syvä hengenveto sisään. Puhallus ulos. Valmiit.

Kiihdytys sujui hyvin. Pääsin hyvin vauhtiin, ja heti kiihdytyksestä noustuani liimasin silmäni edestäni starttaavaan juoksijaan. Keskityin tasaiseen juoksuun ja tuijotin hullun lailla selkää edessäni. Tavallisesta poikkeavasti nyt mielessäni ei pyörinyt mitään turhaa tai ylimääräistä (Kalevan kisoissa mietin takakaarteessa oluthanoja, ihan oikeasti). Kahdensadan metrin jälkeen jalat rullasivat helposti ja kevyesti, ja teki tajuttoman paljon mieli kiristää. En ole koskaan uskonut itseeni niin paljoa, kuin mitä tein puolessa välissä SM-finaalia. Tiesin pystyväni saavuttamaan sen, mitä kaikkein eniten halusin ja tarvitsin.  Jalkojen hyvästä kulusta huolimatta pysyin silti alkuperäisessä suunnitelmassani ja maltoin pitää saman vauhdin yllä vielä reilut viisikymmentä metriä. Sitten vaihdoin rytmiä. Oikeastaan heti rytminmuutoksen jälkeen koko matkan kiikareissani ollut selkä katosi taakseni, ja tyhjä, pitkä etusuora suomenmestaruuteen aukesi eteeni. En vieläkään ajatellut mitään, annoin vaan mennä. Kuulin koko ajan toiset juoksijat takanani, ihan lähellä. Fiilis oli paniikinomainen; mun oli vaan pakko vetää kovempaa. Aivan pakko.

Uskalsin tuulettaa jo hieman ennen maalia. Mä tein sen. Koko matkan aikana en ollut ajatellutkaan kelloa enkä loppuaikaa, en oikeastaan koko viikonlopun aikana. Ennätys oli kylmästä ilmasta ja tuulesta huolimatta heittäytymisen päässä. Heittäytymisen, jonka käytin tuulettamiseen, koska tässä kisassa ei ole koskaan ollut kyse tuloksista: tässä kisassa oli kyse mestaruudesta.

SM Iisalmi 1/3

Raotin silmiäni, ja huomasin olevani keskellä ei mitään. Ympärillä oli pelkkää peltoa. Ajoimme pientä, kuoppaista hiekkatietä eteenpäin.

Heräsin taas. Koko matkan korviani painaneet kuulokkeet ilmoittivat olemassaolostaan kivulla. "Äiti, missä hitossa me ollaan?" Oltiin jossain liikennevaloissa lehmälaitumien keskellä. Ja siis tää ei ole edes unta. 

Seuraavan kerran heräsin Iisalmessa. SM-kisat 2017, niin valmis!

Jos tää olisi kirja tai vaikka novellianalyysi (jota mun täytyisi itseasiassa olla tälläkin hetkellä kirjoittamassa tän postauksen sijaan, kiitos lukio), kuuluisi nyt kertoa miljööstä. No, tämä ei ole kumpikaan edellämainituista, mutta avaan silti hieman. Kenttä oli aivan tajuttoman siisti. Kävin tsekkaamassa paikan torstaina just auringonlaskun aikaan ja oikeasti rakastuin. Sopivan pieni ja sopivan iso yhtäaikaa - sellanen kotoisa. Tartanista piikit rätisivät aika ilkeästi läpi ja alusta oli mondoon tottuneelle jalalle todella pehmeä, mutta muuten ei ole valittamista. Sää taas - noh... Lämpötila vaihteli kymmenen asteen molemmin puolin, omien juoksujen aikaan taisi olla seitsemän astetta. Etenkin perjantaina oli kova tuuli, ja joka päivälle oli jaettu tasaisesti vesikuuroja. Iskä soitti mulle kisaa edeltävänä iltana ja sanoi, että se voittaa, joka pystyy parhaiten pitämään lämmöt päällä. Otin neuvosta vaarin ja vedin kisa-aamuna päälleni viidet housut, paidan ja neljä takkia. Ja säärystimet. Ja paksut sukat. Ja pipon. 

Oikeastaan tajusin vasta pari päivää kisan jälkeen, mitä viikonloppuna tapahtui. Tein ensimmäisen ratatreenini SM-viikonlopun jälkeen. Samalla kentällä olin tehnyt vain muutama päivä sitten viimeisen treenini ennen kauden pääkisaa, ja kaikki oli tuolloin vielä edessä. Hymyillessäni nyt mondossa lukevalle Seinäjoki-tekstille kaikki meni vihdoin jakeluun, kertaheitolla. Olen suomenmestari. Kesän paras fiilis, ja ihan tavallisena treeni-iltana Seinäjoen kentällä. Muistelin, miten monta hikipisaraa ja kyyneltä olin jättänyt sille samaiselle radalle tavoitteenani olla sitä, mitä olen nyt. Olin tehnyt kaikkeni sen eteen, raatanut äärirajoilla, ja nyt kova työ palkittiin. Pirun siistii.

Perjantai 25.8.2017

Ulkona oli aivan jäätävän kylmä sää, mutta sain onneksi viipyä lämpimän peiton alla myöhään aamupäivään, koska neljänsadan alkuerät olivat vasta 15:20. Kuten aiemmin mainitsin, puin päälleni miljoona kerrosta vaatetta ja se kyllä kannatti: mulla ei ollut koko viikonloppuna kylmä, ei ollenkaan. 

Olin ihan sekaisin ennen viikonlopun ekaa starttia. En pystynyt olla paikoillaan, löin, purin ja kutitin poikaystävääni, olin sietämättömän ärsyttävä, nauroin, hypin, potkin ja juoksin. Eikä mua edes jännittänyt! En ainakaan tiedostanut jännittäväni tai olevani hermostunut juoksun takia, ei ollut paineita eikä pelottanut. Silti olin kuin toinen ihminen, eikä puheestakaan tullut loppua. Kaikki  tämä kuitenkin katosi, tai oikeastaan muuttui keskittymiseksi, kun pääsin verryttelemään. Fiilis oli hyvä ja itseluottamus korkealla.

Meillä oli kaksi alkuerää, joista juoksin ensimmäisessä. Ensimmäisen 200m juoksin normivauhtia, mutta aavistuksen rennommin. Toisen puoliskon pystyi ottamaan jo huomattavasti rennommin, eikä loppuun tarvinnut puristaa. Voitin oman eräni, mikä tiesi hyvää finaalin ratajakojen kannalta. Harva pääsee SM-finaaliin ilman tulosta alkueristä - tänä vuonna meitä oli monta. Meidän erästä ei nimittäin saatu aikoja ollenkaan. Lähettäjä pamautti pyssyn toiseen kertaan kun oltiin juoksun puolessa välissä, mikä pysäytti kellon. Lähetys oli muutenkin aivan kamala: komennoista ei saanut laitteiden takia mitään selvää, ja kun meidät nostettiin "valmiit"-asentoon, jouduin nousta tsekkaamaan valmistautuvatko muut radat lähtöön vai oliko edellinen "ylös"-komento. Ja sitten pamahti. Valmentajani kellottama käsiaika painui hieman päälle 58 sekuntiin, ja tulos lupaili hyvää illan finaalia ajatellen.