Back on track

Moikka!

Ylimenokausi on nyt sitten takana päin tältä syksyltä. Se ihana fiilis kun pääsee parin viikon tauon jälkeen taas juoksemaan ja treenaamaan, ah. Viime viikon maanantaina tosiaan alotin treeniputken peruskuntotreeneissä, lihaskuntoa ja koordinaatioita enimmäkseen. Lähen kyl hyvillä mielin harjotuskauteen, nyt sitten rääkätään niin paljon et ens vuonna ennätykset murskaantuu!

                Ton ylimenokauden ( = parin viikon tauko urheilijalla yleensä kisakauden jälkeen, tarkotuksena palautua kesän kisoista ja treeneistä, että ois sitten valmiina harjotuskauteen) aikana mä kunnostin muita tärkeitä juttuja mun elämässä, esim. syömistä ja nukkumista. Tollasen korjaamiseen oli tarpeeks motivaatiota ja aikaa tauolla. Oon pyrkinyt nukkumaan vähintään sen 9 tuntia joka yö, ja oon myös onnistunut olemaan jo kymmenen aikoihin sängyssä! On toki poikkeuksia, jolloin se venyy sinne 11-12 välille, mutta ennen se tuntu aina olevan noihin aikoihin. Ja oikeesti, kun tottuu menemään aikasin nukkumaan, niin jo viikon jälkeen ei tuu enää edes mieleen valvoa. Mun unenlahjat on toki sellaset, et viikonloppuisin pyörähtää helposti se 13 tuntia, hups.

                Ruokailun puolella laitoin täyskiellon ylimääräselle sokerille lokakuun loppuun asti. Ei siis karkkia, leivoksia, pullaa, limsaa tai mitään muutakaan herkkua jossa on sokeria. Missään tapauksessa. Oon huono tälläsissä, eikä mulla oo tarkotuksena laihduttaa tai mitään, joten syön silti sokeroituja rahkoja, mysliä sun muuta.Tähän mennessä on onnistunut, ja enää on vajaa 20 päivää jäljellä. Tuntuu lyhyeltä, kun mulla on nyt ollut joulusta asti "herkkulakko", joka on kyllä lipsunut ihan liikaa. Kerran viikossa on ollut lupa syödä mässyä, ja tolla tavalla pitäis pystyä olemaan vuosi et saan napakorun joululahjaks. Pari kuukautta enää, i can do it! Joka kerta, kun joku koulussa avaa Susu-pussin, tai iskä tuo keksipaketin kaupasta, ajattelen ettei koko lakossa oo mitään järkeä. Silti mä aion pysyy tässä, haluun tehä jotain sellasta mitä en usko pystyväni tekemään.

                 Viime aikoina oon ollut tosi kiireinen, koulu vie ihan hitosti aikaa. Nyt vielä kun treenit alko taas, niin en tiedä miten mun aika riittää kaikkeen. Oon moneenkin otteeseen puhunut kavereiden kanssa siitä, miten paljon me uhrataan sellasille asioille jotka on meille tärkeitä. Laskin just, että itellä menee suunnilleen 1820h urheiluun ja liikkumiseen vuodessa. Lähes kakstuhatta tuntia. Se on n. 21% vuodesta. Tämän postauksen kirjottamista vois verrata matikantuntiin, laskin kovalla vaivalla kuinka monta prosenttia vuodesta mulla on aikaa olla perheen ja kavereiden kaa. Tulokseks sain 22%, ja tähän vapaa-aikaan kuuluu siis läksyt, kaverit, perhe jne. Eli ehdin olla kavereiden kanssa noin viidesosan vuodesta, musta toi kuulostaa ainakin tosi vähältä. 4/5 mä teen jotain muuta ku vietän vapaa-aikaa, huh. Mikä tästä sit tekee sen arvosta? Miks ihmeessä mä juoksen räntäsateella 1000m vetoja, kun voisin istua kavereiden kanssa Coffee Housessa nauramassa ja juttelemassa? Miksi pian 15-vuotias tyttö luopuu kavereiden kanssa vietettävästä ajasta päästäkseen treenaamaan? En tietenkään kokonaan luovu, kyllä mulla kavereita on haha!

  "It isn't easy, but it definitely is worth it."

 En edes tiedä tarkasti. Sen tiedän, ettei kukaan uhraisi näin paljoa aikaa ja energiaa sellaselle asialle jota ei rakastaisi. Tykkään haastaa itteni, ja yrittää tehä sellasta mitä kukaan muu ei usko mun pystyvän tehä. Haluun treenata, kehittää itteeni koko aja paremmaks ja rikkoo vanhat ennätykset. Oon tosi kunnianhimonen ihminen, teen kaiken täysillä. Paitsi noh, läksyt on poikkeus. Täällä, noiden quotejen joukossa on tällänen lainaus kun "There is no glory in practise, but without practise there's no glory" suorana suomennoksena: 'harjoittelussa ei ole kunniaa, mutta ilman harjoittelua ei ole kunniaa', mutta musta toi ei pidä paikkaansa. Mulla on usein ihan huippufiilis kun nostan volymet kuulokkeista täysille, annan vauhdin kiihtyä reippaasti ja juoksen niin kauan että oon ihan superhengästynyt. Sillon mä annan itelleni kunniaa. Kunniaa siitä, että haastoin itteni kovempaan vauhtiin, jaksoin, ja juoksu tuntu hyvältä. Se taas tarkottaa, että harjottelussa on kunniaa, toisinkuin toi quote väittää. Mä palkitsen itteni sillä, et saan olla tyytyväinen treeniin, ja kehun itseeni mielessä. Hyvä minä, jaksoin kovan treenin. Ei sitä kunniaa muilta tarvi hakea, koska mä ainakaan en todellakaan juokse sen takia että mua kunnioitettais ja kehuttais.

"When it's pouring rain and you are running through the wet, there is satisfaction in knowing you are out there training and the others aren't"

                Mutta kyllä, oi kyllä, mulla on sellasiakin päiviä millon juoksu ei kulje eikä kiinnosta yhtään. Mikään ei onnistu, ja koko ajan toivoo valmentajan päästävän loppuverkalle. Joka paikkaan sattuu eikä varsinkaan polvet suostu yhteistyöhön. Mutta tollaset treenit on niitä treenejä, mistä on eniten hyötyä. Ainakin henkisesti. Kun vaan vetää loppuun asti, niin hyvin kun pystyy, on aihetta olla ylpeä itestään treenin jälkeen.

Hard days are the best, because that's when champions are made. -Gabrielle Douglas

                Joka ikisestä juoksuaskeleesta on hyötyä kisakauden radoilla, ja viimestään hyvän tuloksen nähdessään on kiitollinen siitä, että juoksi jokaisen treenin loppuun asti. Aina se oma tahto ei riitä. Ite oon ainakin tarvinnut ja saanut valmentajalta, kavereilta ja vanhemmilta sellaset tsempit ja kannustukset, joilla oon jaksanut vaan paahtaa eteenpäin. Se, että on aihetta olla ylpeä itestään ja saa tehdä sitä mitä rakastaa, on mun mielestä tän arvosta. Ihmiset arvostaa eri asioita, erilaiset asiat on eri ihmisille tärkeitä. Mä oon koulussa sen 7h päivässä kavereiden kanssa, omakohtasiin treeneihin järjestän itelleni omaa aikaa, ja illalla ollaan perheen kanssa. Joskus musta tuntuu että ei, ei tästä tuu mitään ja haluaisin vaan mennä kaverille. Ihan liian usein joudun perumaan suunnitelmiani treenien takia ja feidaamaan kaverit. Mutta mä en luovu tästä, koska rakastan juoksemista ja tämä on tän arvosta! Koko teksti tiivistettynä menis suunnilleen näin: "Haluan tehdä itseni ylpeäksi, ylittää itseni ja kehittyä koko ajan paremmaksi. Haluan olla antamatta periksi, ja todistaa itelleni että musta on siihen. Ja tottakai, haluan menestyä. That's why I run."

Ja mä tosiaan toivon, että te ymmärrätte miks ei ole postauksia tullut. Blogi ei oo mun elämän arvojärjestyksessä korkeimpien joukossa, ja kirjottelen tänne sillonkun tulee mielenkiintosia aiheita mieleen ja on aikaa kirjottaa. Kiitos kärsivällisyydestä, "nähdään" seuraavassa postauksessa!

Veera

Takaisinheitto

Moikka!

Noniin, vedetääs tästä nyt sitten sitä kuuluisaa throwbackia! Eli mistä tää kaikki urheiluhömpötys lähti, miten ihmeessä mä rakastuinkaan tähän? Kaikki menestys on tullut mulle aika yllätyksenä, pienenä en osannut edes ajatella alkavani juoksemaan. "Siis minäkö juoksemaan, ootko tosissas?" Sillon jos joku olisi mulle tullut sanomaan, että musta on tulossa suomenmestari 2014, en olisi never ever ever voinut uskoa. 

            Monet urheilijat alkaisivat selittämään nyt varmasti lastenkisoista, joissa ovat pyörineet jo kaksivuotiaista asti. Mulla ei siinä ole mitään kertomista, oon käynyt ehkä kerran jossain Hippo-kisoissa, eikä siitäkään ole yhtäkään valokuvaa todisteeksi. Hiihtokisoihinkin kerran eksyin, uskomatonta. Pienenä en siis juossut juuri lainkaan - varsinaisesti. 2-vuotiaana käytiin äidin kanssa vauvajumpassa ja siitä lähtien oon aina jotain liikuntaa harrastanut. Kaikenlaista jumppaa sun muuta harrastin neljävuotiaaksi asti, kunnes lopetin koko homman 'lopullisesti'. Tälle päätökselle mulla oli muka hyvä syy; joku poika tökkäs mut patjalta alas, mulla tuli selkä tosi kipeeksi ja meni ilmat pihalle. 

            Pelasin jalkapalloa, telinevoimistelin, joukkuevoimistelin, soitin pianoa... Ja leikin. Uskon että mun leikeillä on oikeesti ollut iso vaikutus urheiluun - ne vaati oikeasti kuntoa, haha. Yks hyvä esimerkki oli aasitalli jota leikittiin koko naapuruston kanssa. Meillä oli kuvitteelliset aasit, joita hoidettiin ja joilla 'ratsastettiin'. Minä olin ratsastuskoulun opettaja, ja laukattiin ja ravattiin aaseillamme pitkin peltoja - hengästymiseen ja hapoille asti. Laukkakisojen jälkeen monilla maistui veri suussa, niin kovaa me siellä mentiin! Se oli tosi kivaa, ja muistan vieläkin että mun aasin nimi oli Feetu, jonka hankin Gran Canarialta. 

             

Yleisurheilun pariin löysin tavallaan ala-asteen kisojen kautta. Tokalla luokalla pääsin koulujenvälisiin ja taisin saada mitalinkin, jonka jälkeen innostuin lajista. Puhuttiin iskän kanssa autossa matkalla kisoista kotiin yleisurheilusta, ja iskä kertoi miten oli joskus ollut piirinmestaruuskisoissa. "Wau, PM-kisoissa! Olispa mahtavaa päästä joskus sellasiin kisoihin.." Iskä kommentoi, että siinä pitää olla jo tosi hyvä että pääsee sellasiin kisoihin, ja varsinkin että siellä pärjää. Vastasin heti, että ei siellä pärjätä tarvisikaan, sehän olisi ihan mahdotonta kun siellä on monesta kaupungista parhaat. Mutta kun pääsisi juoksemaan, se olisi unelmaa! Mun mielestä on hienoa, että en alottanut lajia tähdäten menestykseen, vaan siksi että kilpaileminen vaan on niin kivaa. Enkä oo päivääkään katunut tota päivää, kun päätin että joskus mä vielä oon piirinmestaruuskisoissa. 

              Samana kesänä 2009 pongattiin lehdestä ilmotus Ilkka Games -kisoista Ilmajoella. Kun vanhemmat lupasivat mut viedä sinne, hypin ja pompin innosta. Pidin niitä tosi isoina ja arvokkaina kisoina, en ollut vielä koskaan yrittänyt mitään niin suurta. Käytiin vissiin edellisenä iltana harjottelemassa pituushyppyä, ja musta oli niin siistiä ottaa oma askelmerkki. Se tuntu kauheen viralliselta, haha. Seuraavana iltana palattiin kentälle kisailemaan, lajeina mulla oli pituus, 40m ja 1000m. Pärjäsin uskomattoman hyvin, pronssia 40m, kultaa tonnilta ja kuudes sija pituudessa! Voitte vain kuvitella miten onnellinen toi pikkutyttö oli sillon, ensimmäisten kisojensa jälkeen. Mua pyydettiin mukaan Nurmon Urheilijoihin, ja 'siitä se sitten lähti'. Harrastin aktiivisesti kaikkia lajeja, heittolajeista tosin vaan kuulaa ja sitäkin vain sillon tällön. 

             Ekan viestijuoksun muistan paremmin kun hyvin; T9 4x400m. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, 400m oli jo sillon ihanin matka mitä on olemassa. Muistan miten oltiin aika paljon jäljessä kärjestä, ja sain kaikki kiinni. Voitettiin suht. reilulla johdolla, ja mun juoksua siivitti huikee flow-tila. Voitettiin piirinmestaruus siinä, olin niin haltioissani. Unelma toteutui, pääsin PM-kisoihin, joista tuli kaikenlisäksi kultaa. 

9-10 -vuotiaana en juossut montaa tonnia maaliin asti. Aloin keskeytellä juoksuja, millon mistäkin syystä. Vaikka tosta on jo se viis vuotta aikaa, mua hävettää ja ihmetyttää vieläkin mikä muhun tuli aina. Siihen loppui mun kestävyysjuoksut, "täysin lopullisesti". Päätin etten enää ikinä juoksisi 400m pidempää matkaa, musta tulisi pikajuoksija-pituushyppääjä. 

             Hehe joo niin varmaan. 2011 löysinkin itseni jo sisumaastojen lähtöviivalta, mut oli varmasti aivopesty että päädyin sinne. Loppukirin voimin juoksin itelleni tiukassa kisassa kultaa, ja näin Veera Perälän kestävyysjuoksu-ura koki jälleensyntymisen. Siinä kisassa muistin taas pidemmän matkan viehättävyyden - pitää viedä itsensä niin lähelle kuolemaa, että tuntuu jo hyvältä. Kiitos huipusta kirikamppailusta Maija, tätä ei unohdeta ikinä ;* 

             Olisin halunnut selittää kaiken vähäsen yksityiskohtasemmin, mutta aika ja tila loppuu kesken. Joka tapauksessa saitte vähän pintaraapasua mun ekoista vuosista yleisurheilussa, tätä postausta oli tosi kiva kirjottaa! Tuli selattua kaikki vanhat kuvat ja juoksuvideot läpi, tuli aika amazing fiilis niitä katellessa. 

Kuvat ovat niin vanhoja ja monen mutkan kautta kulkeneita, etten edes tiedä missä välissä laatu on kaivautunut syvälle pyllyn syövereihin..

"Somewhere behind the athlete you've become and the hours you have practise and the coaches who have pushed you, is a little girl who fell in love with running and never looked back. Run for her."

Ulkoasun muutosta ja kauden yhteenveto

Moikka taas pitkästä aikaa!
               En oo hetkeen kirjotellut teille, koska mulla oli käsi paketissa joka vaikeutti koneella kirjottamista, oon yrittänyt panostaa kouluun, eikä tässä nyt oo hirveesti mitään kummallisempaa tapahtunut. Ulkoasuakin muokkailin, niin blogi on ollut yksityisenä jonkin aikaa. Muutosta on tapahtunut aika hurjasti, mitä mieltä te ootte tästä uudesta? Klikkaamalla oikeessa reunassa olevia kuvia pääsette Minä-, Yleisurheilu-, ja Quotes-sivuille. Oon ite saanut tosi paljon apua kisaan valmistautumiseen ja fiiliksen kohottamiseen noista quoteista, ja sen takia haluunkin jakaa niitä täällä teidän kaa. Päivittelen niitä sinne aina sillon tällön, noita on kertynyt sellanen kasa etten kaikkia jaksa yhtäaikaa laittaa.
               Ulkoratakausi on nyt virallisesti ohi. Huhhuh, kaikkea sitä ehti tapahtuakin! Kausi oli kyllä kaikkea muuta kun tasanen.. Alkukaudesta oli kaikenlaisia ongelmia, ja se huomasi ajoistakin. Treenit kovenivat ja hiki virtasi, heinäkuussa en kisannut esim. 800m kertaakaan, koska treenit olivat niin kovia, etteivät jalat olleet kisakunnossa. Rankka työ palkittiin, kun kunto alkoi nousta ja juoksu kulkea. Sain vanhan hyvän asenteeni takasin ja alotin koko kauden puhtaalta pöydältä, unohdin kaikki vanhat ajat ja sijotukset. Kuntohuippu osui kyllä just oikeaan paikkaan, SM-kisoissa tulokset oli parhaimmillaan.

Kone ei suostunut yhteistyöhön ja jouduin tekemään taulukot käsin, pahoittelut sotkuisuudesta. Whatever, kattokaa miten epätasanen kausi.

               
               Jos tätä kautta pitäis kuvailla yhdellä sanalla, se olisi opettavainen. Näin jälkeenpäin hävettää ja naurattaa omat reaktioni epäonnistumisiin. Toisaalta joo, tottakai sillon on maassa jos ei onnistu, mutta siinä vaiheessa meni lapselliseksi kun jäin muhimaan ajatukseen "oon ihan paska juoksija." Voi tsiisus, onneksi noi ajat on takana päin.
               Kun treenimäärä kasvoi ja sen johdosta juoksu alkoi taas kulkea harkoissa, sain lisää itseluottamusta ja pikkuhiljaa löysin sen 'vanhan Veeran joka ei anna senttiäkään periksi', niinkun äiti sanoo. SM-viestit oli aika ratkaseva kisa mun kannalta, koska sillon sain ekaa kertaa kauden aikana kunnon loppukirin, ja juoksin täysin flow-tilassa maaliin. Se oli rakenteeltaan samanlainen juoksu kun aiempien vuosien onnistumiset. SM-viesteissä vietetyn viikonlopun (5.-6.7) jälkeen kaikki alkoi vaan mennä paremmin ja paremmin. Kasilta en saanut sellasta aikaa, johon olisin täysin tyytyväinen, ennen kuin vasta SM-kisoissa. Silti koko ajan tiesin, että nyt kun pääsisi vaan juoksemaan kunnon kirityksellä niin kyllä se vielä sieltä tulisi.
               Taisin pysyä koko kauden aika terveenä, en ainakaan muista sairastaneeni mitään ihmeellistä. Polviongelmia kyllä oli reilustikkin, mutta ne on nyt onneksi enää pieni vaiva. Niin tai, Vattenfall-finaalissa mä mursin kaks sormea, sukkulaviestissä :DDDDD. Eemil toi mulle läpsyä, mulla oli sormet jotenki huonosti ja räkspoks ne taittu yli ja molemmat murtu.

                Saavutin tänä kesänä yllättävän paljon sellasta, mitä en puoli vuotta sitten uskaltanut edes ajatella. SM-viesteistä kaksi nelossijaa, SM-hopea kasilta ja kulta 300m. Aluemestaruus 17-vuotiaiden sarjassa 400m ja piiriottelussa samalla matkalla ja samassa sarjassa 4. sija. Piirinmestaruudet kasilta, 300m ja sataselta. PM-viesteissä kaks kultaa, ennätykset parantui ja asenne korjaantui. Huippukesä ja huippukausi! Oon kyllä tosi onnellinen ja tyytyväinen, ihmeellistä miten paljon kahdessa kuukaudessa ehtii kehittyä! Superkiitokset valmentajalle, joka tiesi just mitä pitää tehdä ja millon, että kuntohuippu osuisi kohdilleen. Superkiitokset vanhemmille, jotka jaksoi mun angstivaiheet jokasen epäonnistumisen jälkeen, ja jaksoi tsempata ja kuskata kisoissa ja treeneissä. Superkiitokset kavereille ja kannustusjoukoille, ilman teitä urheilu ei todellakaan olisi näin kivaa. Superkiitokset seuralle, ihanaa saada edustaa SSU:ta!
                Oikeesti nyt, mitä mä tästä kaudesta opin niin never ever ever give up. Mikään ei oo mahdotonta jos haluaa tarpeeks! Opin myös sen, että kaikki kannattaa tehä ilon kautta. Haha, kuulostipa kliseiseltä. Mutta silti, oon huomannut että mulla menee sillon aina kaikista parhaiten, kun osaan nauttia kisaamisesta ja juoksemisesta, kun oon ilonen ja kiitollinen siitä että pääsen juoksemaan. Myös treeneistä pitää osata nauttia ja rakastaa niitä yhtä paljon kun kisaamista, suurin osa yleisurheilusta on kuitenkin harjottelua.

 Veera kiittää ja kumartaa, kiva kun luit tän postauksen! Ja muista; don't give up.

Koko pitkä tarina SM-kisoista

             

SM-kisat 2014

Sunnuntaina istuin autossa ja lähestulkoon itkin. Onnesta. Pidin käsissäni kahta SM-mitalia, toinen kulta ja toinen hopea. Mielessäni pyörivät kysymykset miten, miksi, minäkö ja ihanko oikeasti? Suomenmestari. Pyörittelin sanaa suussani ja mielessäni, ja silmäni kostuivat taas. Pari päivää sitten tämä kaikki oli vaan toteuttamatonta unelmaa, joka oli niin suuri ja mahdottoman tuntuinen etten uskaltanut sitä ees ääneen sanoa. Olin ihan äärettömän onnellinen, raskas ja kova työ palkittiin paremmin kuin uskasin kuvitella. Se fiilis, tunsin oikeesti sen onnen ihan varpaista päälakeen asti. Mun teki mieli vaan juosta, hyppiä, kiljua, huutaa ja nauraa. Mä vihdoin tein sen! Olen suomenmestari!

Lauantai, 23.8

Aamulla sain nukkua pitkään, heräsin vasta kymmenen aikoihin. Äiti oli käynyt jo aamupalalla ja iso osa porukasta palloili kentälle. Ulkona satoi kaatamalla, joten päätin jättää aamulenkin väliin. 800m olisi vasta 16:40, joten meillä oli reilusti aikaa käydä taas Myllyssä. Syötyäni kaikessa rauhassa subin ja shopattuani topin ja nahkatakin, valuttiin kentälle. Fiilis oli edelleen ihan katossa, oli niin mahtavaa päästä juoksemaan! Jalat kaipasivat vähän herättelyä, joten poukkoilin sinne tänne hypellen ja hissutellen. Mua jännitti ja pelotti. Ei, en mä sitä juoksua meinaa vaan sitä mihin erään mä pääsen. Jokaseen erään mahtui kahdeksan juoksijaa ja olin tilastoissa kymmenentenä - ei vaikuttanut hyvältä mun kannaltani. Valmistauduin henkisesti juoksemaan B-erässä, ja kun vihdoin aloin tottua ajatukseen, tuli mun valmentaja ilmottamaan: "Veera, A-erä!!". Juuri se lause, minkä kaikista eniten olin halunnut kuulla. Tähän väliin vähän tilastotietoa; mun ennätys 2.19 oli juostu viime kaudella, tänä vuonna kauden paras virallinen aika 2.25, viestissä 2.22. Olin Suomen tilastoissa kahdentenatoista, ja kärkipaikkaa piti Reetta ajalla 2.17. Kyllä, mun kauden parhaani oli melkein kymmenen sekuntia kärjestä. Tositosi moni oli juossut tänä kesänä alle 2.20. Loppukaudesta aloin olla koko ajan vaan varmempi itestäni ja alkukauden kompastelut oli unohdettu jo. Tiesin, että jos vain pääsisin hyvään kisaan juoksemaan niin aika voisi parantua huimasti. 

                  Ennen juoksua ei jännittänyt vieläkään. Kuulin monen sanovan: "Mua ei oo ikinä jännittänyt näin paljoa", ite taas jännitin PM-viestejä paljon enemmän kuin SM-kisoja. Se oli tositosi outoa, ja olin varma että oon seonnut, haha. Lähtöviivalla jännitysaalto pyyhki mun koko kropan yli samalla, kun pillin vihellys sai mut tajuamaan vihdoin kunnolla. Se tuntui niin todelliselta, mä oikeesti seison kasin lähtöviivalla SM-kisoissa NYT. Kaks minuuttia niin se olisi ohi. PAM! "Here we go, luultavasti kovempaa kuin koskaan", ajattelin. 

                  Pääsin ihan aluksi hyvälle paikalle juoksemaan, taisin olla toisena tai kolmantena. Joukolle ei kuitenkaan tuntunut löytyvän vetäjää, ja moni kompasteli. Munkin piikkareille astuttiin pari kertaa, ja etusuoralle saavuttaessa olin tippunut aika kauas kärjestä. Jouduin lähteä ulkokautta kiertämään, ja sain kärjen kiinni vasta viimeisen kierroksen kellon soidessa. En yksinkertasesti mahtunut muualle kuin vetämään, joten lähdin johtamaan juoksua 400m ennen maalia. Se oli täysin vastoin mun alkuperästä suunnitelmaa, tarkotus oli peesata niin kauan kuin mahollista. Päästin kolme juoksijaa mun ohi takasuoralla ja jaloissa alkoi painaa. Otin peesin kärkiporukasta, ja kuiskasin itelleni puolikuolleena: "Kuinka kovaa sä oikeen haluat sitä mitalia", ja lähdin kiristämään. 200m loppukiri oli aavistuksen liian pitkä ja happoarmeija iski mun jalkoihin Reetan painaessa ohi 40m ennen maalia. Eroa kertyi vain 0,9 sekuntia. Maalissa olin tositositosi onnellinen - tilastokympistä SM-hopealle! Juoksu ei missään vaiheessa tuntunut pahalle, en ehtinyt ajatella tuntemuksia. Se oli nyt mentävä, tuntu hyvältä tai ei. Ja niin menin, hopeaa tuli ajalla 2.18,84! Reetalle kultaa ja Nellylle pronssia, superisti onnea tytöt!

Juoksun jälkeen muuten tunnustin valmentajalle syyllisen oloisena: "Mikko, mä en tehy aamulenkkiä..."

Kuvat: Ari Pölkky

Sunnuntai, 24.8

Vähäisillä yöunilla ja eilisestä juoksusta edelleen onnellisena valmistauduin 300m alkueriin. Startti oli jo kymmeneltä, yleensä mulla ei tuu aamutreeneistäkään mitään ennen kahtatoista, joten oli outoa juosta jo niin aikasin. Tämä matka jännitti vielä vähän vähemmän kuin eilinen, jos se nyt edes on mahdollista. Totesinkin Emmille callingissa, että ei tämä tunnu kisalta ollenkaan, mikä mussa on vikana? Tai noh, itseasiassa pelkäsin ratarikkoa, koska juoksen tosi usein ihan viivan vieressä. Juoksu tuntui superkevyeltä ja hyvältä alkuverkassa, ja hyvillä mielin kumarruin telineisiin. Taisin olla tilastoissa neljäntenä, en toki oo varma. PAM! Lähtö meni ihan ok, en muista siitä juuri mitään. Satasen jälkeen mietin, että lähdinköhän liian hiljaa. Voimia oli vielä, joten pyrin kiristämään ja jaksoin vauhtia yllättävänkin pitkälle. Viimeiset 20m olivat suoraansanottuna yhtä helvettiä, takareisiin iski sellaset hapot ettei ikinä. Maaliin kuitenkin selvittiin, ajalla 41,37 ja ykkösenä finaaliin! Uskomatonta, ja ennätyskin parantui puoli sekuntia. Juoksu ei tuntunut olevan mitenkään erityisen vauhdikas ennen kuin näin ajan, maaliin tullessani toivoin että olisin alittanut edes 43 sekuntia. 

             Finaaliin oli suunnilleen viis tuntia, enkä voinut istua koko aikana ruokailua enempää.  Takareidet olivat niin jumissa, että istuminen olisi vain pahentanut tilannetta. Hieroa ei voinut, mutta valmentaja ravisteli ja yritti rentouttaa lihaksia. Lämmittelyssä tuntui tosi väsyneeltä, jalat olivat löysät ja painavat jatkuvan seisoskelun jälkeen. Koordinaatioitakin tein vähemmän kuin ennen ja pidemmät hengityksenavausvedot jätin kokonaan tekemättä. Makasin vain nurmikolla ja mietin juoksua. Nyt jännitti jo, olin asettanut itelleni kovia odotuksia alkuerien perusteella. Toivoin vain, että pystyisin samaan kuin alkuerissä, vaikka jalat olivatkin kuolleet. Ja kyllä minä pystyinkin! Tiukka kisa, mutta SM-kultaa tuli ja alkuerien aikakin parani huimasti! 40,96. Unbelievable. Se oli kuin unta, onneksi en oo vieläkään herännyt. For real, suomenmestari. 

Löysin juoksun youtubesta, voitte käydä kurkkaamassa!

http://youtu.be/8-uTlAeeOJk

Kisoissa tapahtui myös paljon muuta mukavaa, musta tuntuu et oon onnellisin tyttö ikinä. Respectit lukijoille, tää teksti vähän veny... Muttajoo, huomenna lähtö Vantaalle Vattenfall-finaalireissulle. Ei mulla oo siellä kun sukkulaviesti, meidän sarjassa ei ollut mulle oikein sopivia lajeja. Sieltä tulee ensviikolla uutta postausta :)!

Veera

Onnellinen

Moikkaa!

Mä vihdoin tein sen! Ekaa kertaa tällä kaudella oon täysin tyytyväinen kasiin. En edes muistanut miten hyvältä tää tuntuu, ennen se on ollut lähes itsestäänselvyys että pääsee muutaman sekunnin päähän ennätyksestään jokasessa kisassa. Siihen tottui - onnistuin lähes joka kerta. Nyt kun kasvaminen on lakannut enkä kehity enää niin helposti kun pienempänä, se näkyy myös tuloksissa. Ja myt sitten kun onnistuin niin ääää, love this feeling!

            Mun ennätyshän on siis 2.19,62 ja kauden paras virallinen tulos 2.25,38. Juoksin eilen PM-viesteissä 2.22! Voi että tää tuntuu hyvältä, kuntohuippu osui just oikeaan aikaan - ens vklp SM-kisat! Eilisen juoksun juoksin oikeastaan yksin - oltiin n. 300m johdossa ja otettiin viidestä joukkueesta kolme kierroksella kiinni. Ei siis ollut kirittäjiä ja mulla oli kaks satasen kisaa alla, eli ei mitkään parhaimmat olosuhteet mutta juoksu vaikutti silti kulkevan. Fiilikset ennen kisaa oli hyvät - ei jännittänyt liikaa, meillä oli piirinennätys jahdattavana ja ennen mun akkuriosuutta oltiin jo reippaasti johdossa. Kierrokset oli tasasia ja sain lopussa puristettuu viimesetki sekunnit pois ajasta. Kiitos koko joukkueelle, ihan mahtava kisa!

            Niin kuin äsken sanoinkin, meillä oli joukkue myös 4x100m. Alkuerssä aika oli 51,31? ja vaihdot meni ihan nappiin. Loppukilpailussa taas viimesessä vaihdossa tapahtu jotain, ja ajaks tuli 51.65. Koko joukkue juos tosi hyvin, voidaan olla ylpeitä piirinmestaruudesta!

            Meidän joukkue siis voitti kasillakin PM-kultaa, ja jäätiin vaan pari sekkaa piirinennätyksestä. Harmittavan vähän, mutta ei voi mitään. Lotan kanssa oltiin molemmat niin onnellisia ja tyytyväisiä omiin juoksuihimme että juostiin, hypittiin, kiljuttiin, tehtiin kärrynpyöriä... Oikeesti jes!

            Aamulla, kun heräsin niin eka asia joka tuli mun mieleen oli eilinen kisa. Sain nousta sängystä hymy huulilla, hihi.

wou mikä ilme :'D

Kiitos Lotalle kuvista!

Tänään kirjottamisesta ei tuu kyllä yhtään mitään, tää teksti tuntuu tosi tälläseltä... tönköltä. jäykältä. väkinäiseltä. tylsältä. Taidan suosista lopettaa, tärkeimmät tulikin jo kerrottua. Ens kerralla yritän kehittää jotain mielenkiintosempaa luettavaa, hehee.

Veera

Häviämisen pelko

Anteeksianteeksianteeksi. Oikeesti.
Ei oo ollut yhtään motivaatiota kirjottaa, eikä tässä nyt mitään ihmeellistä oo tapahtunutkaan. Niin tai, SM-viesteistä tuli kaks neljossijaa, 4x100m ja 4x800m, hyvä me!

              Mä päätin nyt sitten tulla kirjottamaan sellasesta aiheesta, kun häviämisen pelko. Sounds weird, does it? Mutta oikeasti, mulla on tänä kesänä ollut sellanen pieni "asenneongelma", oon alkanut pelkäämään häviämistä enemmän kuin nauttimaan voittamisesta. Asetan itelleni joka kisaan liian suuret paineet, petyn ja haukun itteeni jos en onnistu. Sitten taas jos voitan, ei se tunnu pienemmissä kisoissa juuri miltään. Oon nyt alkanut miettimään tätä enemmän ja enemmän, ja ajatus tästä koko ongelmasta saa mut ahdistumaan. Mulla on ongelma, inside my head. Ja tämmösiä asioita on niin vaikee korjata, pitäis muuttaa koko ajatusmaailma. Ennen oon ollut tosi itsevarma ja lähtenyt rennoin mielin kisaamaan, kattoon kuinka onnistuu. Nyt kun alkukausi ei oo mennyt niin hyvin kasin osalta, mulla on itseluottamuskin laskenut.
              Tämä koko hässäkkä sai alkunsa luultavasti jo talvella, kun polvi esti mua treenaamasta täysipainotteisesti. Jo silloin aloin pelätä, että miten kesän kisat tulevat kulkemaan kun en ole voinut treenata kunnolla. Kyllä, olen siis pelännyt kesän kisoja jo puoli vuotta ennen niitä.
              On tässä jotain positiivistakin; asia on mennyt jo paljon parempaan suuntaan. Oon pystynyt treenaamaan nyt ihan 110% ja ajat on ollut nousujohteisia. Varsinkin 200, 300 ja 400 kulkee erityisen hyvin ja varmasti saan sieltä kasiltakin vielä semmosen juoksun johon oon täysin tyytyväinen. Itseluottamus nousee kisa kisalta, sillä joka kerta onnistun jossain - en välttämättä ajassa tai sijoituksessa, vaan esimerkiksi asenteessa. SM-viestien kasin ankkuriosuus oli mulle niin todella tärkeä tän kannalta, koska siinä löysin vihdoin sen "vanhan Veeran, joka ei anna senttiäkään periksi", niinkuin äiti sanoi. Aika ei ollut kummoinen, 2.23, mutta silti olin niin onnellinen kun pystyin vielä kiristämään vauhtia loppukiriin ihan kunnolla, samalla tavalla kuin vuosi sitten tein joka kisassa. Olin ihan kuollut 600m jälkeen, mutta silti löysin jostain sen kirivaihteen ja sitten mentiin. Ja nyt tiedän löytäväni sen saman vaihteen myös tulevissa koitoksissa, tämänkin lauseen kirjoitin hymy korvissa.
               Aina ennenkin, siis jokaisella viidellä kisakudella mikä mulla on mun elämän aikana ollut, kuntohuippu on ollut kesän lopussa, heinä-elokuun aikoihin. Kyllä mä täältä vielä nousen, sitäpaitsi kuten oon ennenkin sanonut; altavastaajana on helpompi juosta, kukaan ei odota mitään suurta. Musta tuntuu että tää aihe ei oo enää edes ajankohtainen, noi ongelmat oli ja meni jo. Toki tän asian tajuaminen saa mut vielä vähän epävarmaks, mutta hengissä ollaan ja mitään ei oo menetetty!

              Tänään tuli muuten nostettua itseluottamusta taas muutamalla asteella, kun voitin N17 400m aluemestaruuden, uudella ennätyksellä 59.23. Jotain jäi silti hampaankoloon, jöin vain 0,53 sekuntia piirinennätyksestä! Niin tosi ärsyttävän vähän, varsinkin kun alkumatkasta olis ollut varaa ottaa kymmenesosia pois. Muttamutta, ens juoksussa mä lähen sitten jahtaamaan tota ennätystä täysillä, hähää!

Epäonnistuminen

Error. Run failed.

Epäonnistumiset ja niiden kestäminen on olennainen osa urheilua. Sen oon nyt  tänä kesänä saanut todistaa elävänä esimerkkinä. Mietin tosi kauan tämän tekstin julkasemista, tässä on mulle sillä tavalla aika henkilökohtasia ajatuksia ja muuta semmosta, mutta haluan kertoa teille miltä tää tuntuu. Varoitus; ennenkuin luet yhtään enempää, varaudu jossitteluun ja negatiiviseen tekstiin...

Oli keskiviikkoilta, ja makasin sängylläni. Olin pakannut kaiken tarpeellisen laukkuun, joka odotti lähtöä Jämsän Kestävyysjuoksukarnevaaleille oven vieressä. Huomenna koittaisi ennätyksen murskajaiset ja todella kovavauhtinen kisa, siitä olin varma. Ei jännittänyt ollenkaan, mikä oli outoa, sillä joskus isommat kisat saattavat jännittää jo viikkoa ennen h-hetkeä. Olin asettanut itselleni korkeat tavoitteet 800m:lle, se oli juostava 2:15 minuutin pintaan. Tiesin, että mulla oli viime kauden tilastoykkösenä mahdollisuudet mitaleille ja jopa kultaan, ja kävin kisan läpi mielessäni monia kertoja. Kaikki tuntui hyvältä, juoksu kulki valmistavassa treenissä ja fiiliskin oli kunnossa.

Vihdoin oli torstai, ja aamulla herätessäni tunsin jännitysaallon liukuvan koko mielen ja ruumiini läpi määrätietoisena myrskynä sekoittaen kaikki hyvät fiilikset epävarmuuteen. Shit. Tiesin jännityksen vaikuttavan pahastikkin juoksuuni, ja yritin kaikin keinoin päästä siitä ohi. Matkalla Jämsään jännitys oli ehkä pahimmillaan, mutta kun vaihdoin radion kanavaa rennompaan musaan, sain muuta ajateltavaa ja jännitys oli tipotiessään. 

Kisapaikalla törmäsin moneen tuttuun ja sain tsempit kavereilta ennen kuin lähdin lämppäämään. Ei jännittänyt vieläkään. Juoksin ehkä 15min, nopeat liikkuvuudet, koordinaatiot ja vedot. Kun kuulin ensimmäisen erän lähtölaukauksen, iski pieni paniikki ja jännitys tuli aiempaan "jännitysaaltoon" verrattuna täystuho-tsunamina. Päässä ihan kohisi ja tunsin oloni niin tosi epävarmaksi, pieneksi ja heiveröiseksi. Pelkäsin, että muut juoksisivat niin kovaa etten jaksaisi vauhtia maaliin asti. Pelkäsin, etten saavuttaisi tavoitettani. Pelkäsin, miltä maalissa tuntuisi ihan kamalan juoksun jälkeen. Pelkäsin omaa reaktiotani mahdolliseen häviöön. Silti jossain mun aivojen sopukoissa pyöri totuus siitä, että olin juossut jo viime syksynä kolme sekuntia kovempaa kuin kukaan mun ikänen tänä kesänä. Tieto siitä sai mut laittamaan itelleni vielä enemmän paineita sijoituksista ja ajasta. Mua jännitti niin pirun paljon että pidemmät vedot jäivät kokonaan tekemättä, jalat päättivät vetää velliksi ja lähestulkoon itkin. Jännitys on maailman kamalin tunne.

Lähtöviivalla mun jalka tärisi, minä tärisin, ja mun kyynelkanavatkin varmaan tärisi silmien kostuessa jännityskyyneleistä. Pam! Kaksi minuuttia niin se olisi ohi. Alku meni hyvin, valmentaja huikkasi sivusta vauhdin olevan sopiva tavotteeseen nähden ja lähdin rohkeasti peesaamaan. Juoksunkaan aikana jännitys ei laantunut yhtään, ehkä sain hieman itseluottamusta lisää pysyessäni peesissä 600m ajan. Kun muut lähtivät kiristämään moukarihäkin takaa, kaksisataa metriä ennen maalia, iski toivottomuus ja maitohappoarmeija mun kehoon. Vauhti vain kiristyi ja huomasin mahdollisuuteni kultaan olevan enää puhdas nolla. Se turhautti mut täysin enkä edes yrittänyt enää. Tämä on niin hävettävää myöntää, seriously, mutta en edes yrittänyt enää lopussa. Tyttöjä vain juoksi mun edelle toinen toisensa jälkeen ja ero kärjessä juoksevaan Reettaan vain kasvoi. Fuck this shit. Viimesen 200m ajan hoin itelleni askelten tahdissa "Mä oon ihan paska, mä oon ihan paska". Viimmestään siinä peli oli menetetty.

Maaliin saavuin viidentenä ajalla 2:25, en todellakaan väitä aikaa huonoksi, en mä sillä, mutta mun viime kauden tasoon nähden olis pitäyt päästä kovempaa. Olin niin pettynyt, musta tuntu tosi tyhjältä. Pari päivää ennen kisaa itseluottamus oli 110% juoksun suhteen ja kaiken piti olla ok. Ja sitte "räks", kaikki meni murskaks. Pettymyksen kyyneleet sivelivät poskia ja lähdin pois ihmisten silmien alta kiroamaan itteeni. Minä itehän sen koko juoksun kusin, ja minä ite sen olisin voinut korjata.

Juoksun jälkeen keskusteltiin pitkään valmentajan kanssa, ja ilmeni monia syitä miks ei kulkenut. Muutamana esimerkkinä tässä on kolmen viikon kovempi treenijakso alla, pidemmät vedot kokonaan tekemättä --> hapenotto ei ollut valmiina juoksuun --> ei happea --> maitohapot. Talvella parin kuukauden juoksutauko polvivaivojen takia, pari myös ei-niin-hyvää aikaa alla tuottamassa jännitystä ja monen asian kautta syntyneet paineet. Tää tuskin pitää paikkansa, eikä pidäkkään, mutta musta tuntu kuin koko Seinäjoen kestävyysjuoksuporukka olis odottanut multa jotain tosi hyvää aikaa ja juoksua. 

Hetken olin tosi maassa ton takia, kunnes tajusin miten typerää koko käyttäytyminen oli. Mulla on vielä pari kuukautta aikaa treenata sm-kisoja varten, ja sillon mä juoksen 110 lasis! Ihan oikeesti hei, nyt mä treenaan oikeen kunnolla ja näytän ihmisille etten luovuta. Haluun olla esimerkkinä muille, et joskus tulee huonojakin juoksuja, kausia, ja joskus huonoja vuosiakin mutta rakkaudesta lajiin se kaikki lähtee. Aina, kun musta tuntuu että olisin huono tai muuten ei juoksu kulje, ajattelen: "Muista, miksi aloitit." Ja mähän alotin tasan sen takia, että rakastan juoksemista ja ekojen kisojen jälkeen melkein itkin onnesta, koska siellä oli niin kivaa. Juoksen siksi että tykkään onnistua, haastaa itseni (ja vaikka vähän muutkin ;)), ja parantaa ja kehittää itteeni. Kyllä tää tästä, sitä paitsi löysin tosta Jämsän kasilta hyviäkin puolia: nyt, kun täytän yhdeksännen juoksijan paikkaa Suomen tilastossa ei-niin-hyvällä ajalla mun aiempaan tasoon nähden, ei mulla oo enää mitää paineita eikä kukaan odota multa mitään suurta ja ihmeellistä. Saan ihan rauhassa keskittyä juoksuun ajattelematta muiden odotuksia ja asettamatta paineita itelleni. "Altavastaajana on hyvä olla", kuten iskä sanoo. 

Tuhkasta se Fenix-lintukin nousee!