SM-kisat

Lajivalintani 19-vuotiaiden SM-kilpailuihin aiheutti jonkin verran hämmennystä ihmisten keskuudessa. Olihan se vähän random, myönnettäköön. Oikeastaan joka ikinen, jolla oli mahdollisuus vaikuttaa lajivalintoihini yritti jarrutella; eikö yksi kierros riittäisi? Multa kysyttiin monta kertaa, miksi juoksen kasin ja tonnivitosen, enkä neljääsataa ollenkaan. En osannut oikein vastata. Miksi en juoksisi?

Perjantai, 1500m

Fiilikset ennen tonnivitosta olivat ristiriitaiset. En ollut vielä koskaan juossut sitä "kunnolla", kerran jäniksenä ja kerran ilman kiritystä niin, että ymmärsin juosta kovaa vasta viimeiset kaksisataa metriä. Toisaalta siis jännitti aivan tajuttoman paljon, sillä en tiennyt yhtään, mitä odottaa. Toisaalta taas ei jännittänyt ollenkaan, sillä en voinut odottaa mitään. 

Varauduin juoksemaan kovaa alusta asti, sillä se oli tilastojen perusteella todennäköisin taktiikka. Valmentajani laittoi minut valmistavassa treenissä juoksemaan "kisavauhtisia" kolmesatasia viiteenkymmeneenkolmeen sekuntiin (olin kauhuissani). Helpotuin, kun jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen huomasin, että vauhti ei ollut lähelläkään sitä, mihin olin varautunut. Ensimmäinen kolmesataa metriä juostiin minuuttiin. Pienestä todennäköisyydestä huolimatta kisasta oli kehkeytymässä kyttälyjuoksu. Mulla on loppujen lopuksi todella vähän kokemusta taktiikkajuoksuista, ja tiiviissä porukassa juokseminen vaati multa jatkuvaa tarkkailua ja keskittymistä. 

Jäin porukan neljänneksi tai viidenneksi ja pyrin koko matkan pysymään hyvin hollilla iskuetäisyyden päässä, mutta poissa kärjen kahinoista. Vauhti pysyi ekan kierroksen ajan tosi hitaana, mutta lähti pikku hiljaa kiihtymään viidensadan metrin jälkeen. 700 metriä ennen maalia kärki nykäisi lisää tahtia ja liimasin katseeni vetäjän selkään kiinni, mutta en lähtenyt nykäisyyn mukaan. Tasaisesti kiihdyttäen saavutin kärjen etusuoran alussa, kun matkaa maaliin oli 500 metriä. Muistan siinä huomanneeni vauhdin kasvaneen jo kohtuullisen kovaksi. Analysoin kropan tuntemuksia ja tulin siihen tulokseen, että pahalta ei vielä tunnu. Tsemppasin itseni kovaan vauhtiin palauttamalla mieleeni kuudensadan kilpailuni alkukesältä. "Ei tarvi mennä ihan niin kovaa, mutta kyllä sä senkin kestäisit." Yeah, right...

Tarkoitukseni oli säästää kiri vasta viimeiseen kaarteeseen, mutta menohalut kasvoivat askel askeleelta. Juuri ennen viimeisen kierroksen alkua muistutin itseäni: "Et sä niitä pitkällä kirillä voita." Sitten lähdin pitkään kiriin. Maltoin kuitenkin hiukan jarrutella ja pysytellä kakkosena takasuoran puoliväliin asti. Tein viimeisen ohituksen juuri ennen kaarteen alkua ja suljin mielestäni kaiken pois. Suomenmestaruus. Ota se. 

Tyhjä etusuora aukeni eteeni. Mitä tapahtuu? En kuullut askelia takanani. Maali lähestyi, ketään ei näkynyt. Oikeasti, mitä tapahtuu? Herran jumala, minä voitan. 

Lauantai, 800m

Olisin halunnut juosta kovempaa. Olisin halunnut lähteä juoksemaan ajasta. Uhkarohkeasti, täysillä. Se oli alkuperäinen suunnitelmani; vetää kasi niin kovaa kuin ikinä pääsisin. Edellispäivän tonnivitosen ja edellisviikon Kalevan kisa -urakan jäljiltä kroppa tuntui kuitenkin väsyneeltä, eikä verkassa herkkyydestä ollut tietoakaan. Tonnivitosen verkkajaloilla ennätysjuoksu olisi ollut hyvinkin mahdollinen, mutta tämä päivä ei ollut niin hyvä. Päätin siis unohtaa ennätyshaaveet ja juosta vain ja ainoastaan mestaruudesta. 

Tämä juoksu mua ei jännittänyt. Oli tosi varma olo, vaikka jaloissa tuntuikin vielä edellisen juoksun rippeet. Olin kasannut itselleni melkoisen määrän paineita, mutta tällä kertaa niistä oli enemmän hyötyä kuin haittaa. Suunnitelmani oli sama kuin edeltävänä päivänä: juttu ratkaistaisiin vasta viimeisen kakkosen aikana. 

Ensimmäinen kakkonen mentiin hyvää vauhtia, ja väliaika oli aika tasan kolmekymmentä sekuntia. Kulku jaloissa oli verkan huonoista fiiliksistä huolimatta hyvä, ja mestaruuden nälkä sen kuin kasvoi. Mieli oli ihan tyhjä matkan aikana. Etusuoralla tahti kuitenkin hidastui, ja puolimatkan aika oli 1.04,5 noin suurin piirtein. Vauhti oli siis hidastunut kahdensadan metrin aikana yli neljä sekuntia, mutta se sopi suunnitelmaani erittäin hyvin. Ajalla ei tässä kisassa ollut mitään merkitystä, tässä juostiin sijoituksista. Takasuoralla tahti hidastui vielä entisestään, ja siirryin tarkkailupaikalta kärkeen. Lisäsin tehoja melko tasaisesti, mutta vähän reilu 200m ennen maalia kiri aukesi kunnolla. 

Mä tein sen. Voitin tavoittelemani tuplamestaruuden. Kun vuosi sitten valmennuspalaverissa kirjattiin ylös tämän kauden tavoitteet, ei mestaruuksista uskallettu edes haaveilla. En olisi tuolloin uskonut edes, jos joku olisi kertonut minulle ylipäätään juoksevani nyt kasia ja tonnivitosta - saati sitten sitä, että voitin molempien matkojen Suomen mestaruuden. Tämä vuosi on ollut raskasta muutosten aikaa, mutta rohkeus ja kova työ palkittiin jälleen uuden tavoitteen täyttymisellä. 

Kalevan kisat 2/2

21.7 800m alkuerä

Herätys 7:06, starttiin neljä tuntia. Unta enemmän kuin edellisyönä, mutta vieläkin aivan liian vähän. Kevyt happihyppely karisti enimmät unihiekat silmistä, mutta väsy oli silti kova. Aamupala ei tahtonut oikein mennä alas. Väsy virtasi pois kehosta, kun adrenaliinia tulvi tilalle kuunnellessani kisamusaa ja pukiessani edustuskamat päälle. Ja taas mennään!

Pääsin tokaan erään, josta mulla oli hyvät mahdollisuudet päästä suoraan jatkoon. Tästä syystä mua ei taaskaan oikeastaan jännittänyt. Ajattelin sen olevan aivan tavallinen kasin kisa, ihan samanlaiset kaksi kierrosta kuin aina ennenkin. Toivoin taktiikkajuoksua ja osasin vähän ennustaakin sellaisen olevan edessä. Sitä en tietenkään varmaksi tiennyt, joten lähdin samalla asenteella matkaan kuin edellispäivän nelkulla: noh, katotaan. 

Hölkkäilyksihän se sitten onneksi menikin - ensimmäisen kierroksen väliaika oli päälle 1.09. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä nelkkutaustalla kiri on mulla yleensä vahva, enkä tiedä miten olisin jaksanut kovan kasin kahden kisapäivän jälkeen. Juoksu oli mun osalta tarkkailua viimeiseen 120 metriin asti. Teki tuskaisen paljon mieli lähteä kiristämään jo toisen kierroksen alussa ja jokaisella askeleella siitä lähtien, mutta maltoin odottaa etusuoran alkuun saakka alkuperäisen suunnitelmani mukaan. Kiri irtosi hidasvauhtisen juoksun jälkeen hyvin, eikä tarvinnut puristaa väkisin. 

Erävoitto ja iso Q otettiin ajalla 2.15,59. Veto tuntui kropassa hyvältä ja laittoi edellispäivän happoja liikkeelle. Palautumisen kannalta uskon, että tällainen juoksu sopi tähän väliin oikein hyvin. Valmistautuminen seuraavan päivän finaaliin saattoi alkaa.

22.7. 800m finaali

Tähän asti kaksi lajia ja neljä juoksua olivat tuntuneet vielä ihan hyvältä ajatukselta. Finaalipäivänä tuli raja vastaan. En jaksanut enää. En jaksanut psyykata itseäni. En jaksanut latautua taas uutta suoritusta varten. Verkka tuntui kropassa mahdottoman raskaalta. En saanut edes tsempattua itseäni, kroppa ja mieli olivat pelkkää väsynyttä mössöä. Halusin päästä tilanteesta pois helpoimman kautta, sillä olin liian väsynyt vaatimaan itseltäni sitä, mihin resurssit riittäisivät. Olin yksinkertaisesti ihan puhki, niin puhki että itketti. Jännitti, kiukutti ja ahdisti. 

"'Cause sometimes you just feel tired, feel weak 

and when you feel weak you feel like you just wanna give up 

but you gotta search within you

tryna find that inner strength and just pull that shit out of you

and get that motivation to not give up 

and not be a quitter, no matter how bad you wanna just fall 

flat on your face and collapse" - Eminem

Ennen juoksua en yleensä saa ruokaa alas. Nyt söin pari tuntia ennen verkalle lähtöä suuren annoksen ruokaisaa pastasalaattia, mistä olin hetken jopa onnellinen: sain kerrankin syötyä kunnolla ennen kisaa. Hymy hyytyi, kun verkalle lähtiessä huomasin, ettei ruoka ollut laskeutunut yhtään. Mulla ei ole koskaan ollut tämän tyylistä ongelmaa, ja olen aina voinut hyvin syödä ennen kovia treenejä. Ruuan laskeutumattomuus ja jännitys aiheuttivat mulle tosi huonon olon. Oksetti koko ajan. Tästä syystä tein ihan minimaalisen verkan. Vielä callingissakin mietin, kävisinkö vessassa oksentamassa. Kun tuohon fyysiseen oloon lisäsi vielä henkisen väsymyksen ja siitä seuraavan luovuttajafiiliksen oli horror mix aikalailla valmis. En pystynyt puhumaan, hymyilemään tai ajattelemaan. Olin ihan lamaantunut. Muistan, kun ennen juoksua istuin calling-teltan nurkalla ja tuntui, kuin aivoni olisivat olleet televisio, jossa on kaikki kanavat yhtä aikaa päällä. Kun mieleeni tuli jokin ajatus, en ehtinyt sanoa sitä valmentajalleni ennen kuin se jo katosi mielestäni. Olin aivan sekaisin. Perkeleen jännitys.

Pelkäsin antavani periksi. Tiesin, että mun kroppa kestäisi vielä yhden kovan juoksun. Päästä en ollut niin varma. Pelkäsin, että en pystyisi pakottamaan itseäni huippusuoritukseen. Entä jos matkalla en enää jaksaisikaan yrittää? Nyt tuntui siltä, etten pystyisi. Aivan kuin olisin jo antanut periksi. Oli tosi tyhjä olo - mä vaan olin. Ilmeetön ja eleetön. Olisin varmaan sydämensykettä lukuunottamatta täyttänyt kaikki kuolleen kriteerit.

En taaskaan tiennyt, miten juoksisin. En pystynyt ajattelemaan sitä, joten lähdin vain. Huomasin jo takasuoralla, että pääjoukko lähti mulle aivan liian kovaa vauhtia. En sitten tiedä, olisiko se oikeasti ollut aivan liian kovaa, mutta siinä tilanteessa pääjoukon mukaan lähteminen ei tuntunut järkevältä. Jaloissa kulku oli kuitenkin yllättävän hyvä - täydeksi yllätykseksi tuntui jopa helpolta. Vauhti kakkosporukassa tuntui hieman liian hitaalta, ja menohaluja olisi löytynyt aavistuksen kovempaankin tahtiin. En halunnut kuitenkaan riskeerata mitään, sillä lähtökohdat juoksuun olivat surkeat. En osannut arvioida vauhtia, mutta en olisi uskonut, että ensimmäinen kierros oli 63 sekuntia. Ihan hyvää vauhtia siis sittenkin. (Äitini sanoi ennen juoksua, etten huomaisi huonoa oloa enää kisan aikana. Puolivälissä juoksua todistin hänen olevan ensimmäistä kertaa ikinä väärässä. Oksetti.)

Kärki meni menojaan EM-rajojen perässä, mutta kakkosporukassa ratkaisuja alettiin tehdä parisataa metriä ennen maalia. Viidennestä sijasta käytiin kova kiritaistelu, mikä oli aivan tajuttoman siistiä. En edes muista, koska olisin viimeksi saanut sellaisen taistelun loppuun - urheilua parhaimmillaan. Saavutin maalin viidentenä, ankaran kiritaistelun voittaneena. Ajasta mulla ei ollut minkään tason käsitystä, ei se ainakaan ennätysvauhdilta tuntunut. Sitä se kuitenkin oli. Uusi ennätys kirjattiin nyt 2.09,39. Ei vanhasta enkasta lähtenyt kuin muutama kymmenys, mutta tämä tuli jo paljon helpommin kuin edellinen. 

Olen todella tyytyväinen viidenteen sijaan ja uuteen ennätykseen rankan viikonlopun ja erityisesti rankan viimeisen kisapäivän jälkeen. Oli tosi vaikeaa uskoa itseensä ja pakottaa kroppa huippusuoritukseen. Koko päivän taistelin sitä jatkuvaa pientä vikinää vastaan, joka pyytää mua lopettamaan ja väittää, etten pysty. Maailman siisteintä, että edes noin surkea fiilis ei loppujen lopuksi pysty vaikuttamaan suoritukseen, jos oikeasti on valmis onnistumaan. Jokaiselle, joka ei uskonut mun selviävän hengissä tästä urakkaviikonlopusta (mukaanlukien itseni): selvisin. 

Kuvat: Tero Siivola

Kalevan kisat 1/2

Ilmoittautuessani Kalevan kisoihin molemmille matkoilleni, kasille ja nelkulle, en ehkä ihan käsittänyt, mihin olin ryhtymässä. Tuo viikonloppu oli nimittäin jäätävä työmaa, mutta niin makaa kuin petaa, sitä saa mitä tilaa.

Torstai 19.7. 400m alkuerä

Nelkkuja oli tälle kesälle alla vasta kolme, eikä yksikään niistä ollut onnistunut aivan niin kuin olisin halunnut. Kauden parhaani oli 56,20 ja ennätykseni parin vuoden takaa 56,09. En uskonut minulla olevan realistista mahdollisuutta finaaliin, mikäli suorittaisin tavalliselle tasolleni. Samalla ehkä kaksi prosenttia minusta myös toivoi, että vain yksi juoksu riittäisi ja pääsisin näin valmistautumaan kasin koitoksiin paremmin. Kasi oli näissä kisoissa itselleni se pääjuttu, joten halusin sen onnistuvan täydellisesti. Tiesin kuitenkin, että kropassa oli paljon enemmän ja parempaa annettavaa, kuin mitä olin aikoihin saanut ratakierroksella kilpakentille saakka, joten finaalipaikka oli kaikesta huolimatta mielessä. 

Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu lukion esseetehtävältä, jonka aiheesta en oikeasti tiedä mitään, mutta josta yritän silti parhaani mukaan saada uskottavaa tekstiä aikaiseksi. Minulla ei nimittäin ole minkään tason muistikuvia tästä juoksusta. Lunttasin äsken tuloksista olleeni ensimmäisen erän kolmas kauden parhaallani 56,16. Juoksun jälkeen muistan olleeni pettynyt ennätyksen parantumattomuuteen ja suoritukseen muutenkin. En saanut sitä tulemaan loppuun asti tarpeeksi hyvin, sillä keskityin rohkeaan lähtöön (jossa yleensä olen suorastaan surkea tosi paikan tullen).  En jälleen kerran uskonut saavuttaneeni finaaliin riittävää aikaa. Ensireaktioni nähtyäni pienen Q-kirjaimen nimeni perässä taisi olla jotain suuntaan "Apua" tai "Ei hitto". Miten mä muka jaksan?

Hyvän loppuverkan, hotellille paluun ja suihkun jälkeen kello oli jo sata. Ruokapaikkavaihtoehdot olivat siihen aikaan erittäin vähissä, ja jouduimme tyytymään johonkin ei-niin-maukkaaseen-saatika-urheilijaystävälliseen ravintolaan. Nukuin torstain ja perjantain välisenä yönä viisi tuntia,  sillä hotellihuone oli tajuttoman kuuma ja myöhäinen juoksu ja ruokailu pitivät hereillä myöhälle yöhön. 

Perjantai 20.7. 400m finaali

Koko päivän yritin olla ajattelematta tulevaa kisaa, ja kehitin kaikenlaista muuta ajateltavaa. Valmistautumiseni koostui pääasiassa lepäilystä ja syömisestä, sillä edellispäivän alkueristä oli syytä palautua hyvin. En enää koskaan halunnut nähdä ennätykseni paikalla kaksi vuotta vanhoja numeroita. Oli siis oltava ennätyskunnossa. Alkueristä oli aika tasan 24 tuntia, ja surkeat yöunet ja ruokailu stressasivat. En uskonut olleeni palautunut edes lähelle optimaalista tasoa.

Jalat tuntuivat kuitenkin verkassa paljon paremmilta kuin alkueräpäivänä, mikä viimeistään vakuutti minut siitä, että eilinen veto ei haitannut kroppaa enää juuri ollenkaan. Myös fiilis oli hyvä, ei jännittänyt ja olo oli rento. Valmistautuminen oli hauskaa, enkä malttanut odottaa starttia.

Urheilijaesittelyssä vilkaisin murhaavasti screenille, jossa kuvani alla luki ennätykseni 56,09. Vilkutin sille ivalliset hyvästit ja päätin, että tämä oli viimeinen kerta, kun tuijottaisin noita numeroita yhdessä PB-kirjainyhdistelmän kanssa. En antanut itselleni muita vaihtoehtoja. Se olisi korkea aika mennä nyt.

"Okei. Kalevan kisa -finaali, 400 metriä. Mites tää nyt menikään? Tai siis, mitä mä teen? En ainakaan juokse samalla tavalla kuin eilen. Mutta mites sitten? En mä nyt voi yhtään hitaampaakaan lähteä. Apua, nyt pitäis tietää jo. Miten mä juoksen???" panikoin asettautuessani telineisiin. Olisi ehkä voinut miettiä noita juttuja vähän aikaisemminkin. Kumarruin telineisiin, puhalsin ilmat ulos keuhkoista ja perinteisen "V*tun täysillä" -tsemppauslauseen sijaan vastasin itse itselleni äsken esittämiini kysymyksiin lyhyesti ja ytimekkäästi: "Noh, katotaan."

Ei siis minkäänlaista suunnitelmaa, taktiikkaa tai etukäteen suunniteltua vauhdinjakoa. Enkka vain piti tehdä. Lähdin ehkä ainakin periaatteessa rennommin liikkeelle kuin edellisenä päivänä. En kiinnittänyt muihin juoksijoihin mitään huomiota, "Noh, katotaan" -taktiikka kun toimii sillä tavalla.  Takasuora tuntui lennokkaalta ja helpolta. Viimeiseen kakkoseen sain kohtuu helposti lisättyä tehoa ja voimaa, ja vielä aivan lopussakin juoksu tuntui voimakkaalta. Vauhdinjako tuntui juuri sopivalta, nappionnistumiselta suhteessa sen päivän kuntoon. Tuntui kotoisalta. Tuntui pitkästä aikaa oikealta nelkulta, siltä miltä sen pitäisikin tuntua. Haluaisin osata kuvata sitä tunnetta jotenkin omaperäisesti, mutta osuvimmin saan sitä kuvailtua sanomalla, että joka ikinen askel oli pelkkää kivaa. Siis niin kivaa. Ihanaa. Parasta.  Ei väkisin puristamista, ei epävarmuutta, ei stressiä ajasta tai sijoituksesta. Kivaa, varmaa tekemistä.

Ensimmäistä kertaa alle 56 sekuntia; 55,82 ja seitsemäs sija aikuisten suomenmestaruuskilpailuissa. Ja hei vaan vanhalle ennätykselle, ei todellakaan tule ikävä.

Koskaan ei ole oksentaminen ollut niin lähellä juoksun jälkeen (fun fact: en ole ikinä oksentanut happokrapulassa). Oli aivan järkyttävän huono olo, siis ihan hirveä. Roskisten halailun ja jääkylvyn jälkeen raahauduin pitkälle verkalle. Seuraavaan starttiin 15 tuntia.

Kuvat: Tero Siivola

Vähän harmittaa - MM Tampere 2018

Moi! Olen kohtuu myöhässä tämän tekstin kanssa, ja julkaisukin tapahtuu vähän epäloogisena ajankohtana, mutta koittakaa kestää! Viikonlopun aikana tulee ulos vielä postaus Kalevan kisoista ja alkuviikosta oman ikäluokan SM-kisoista, joten luettavaa riittää lähiaikoina ;-)

Kroppa oli tuntunut raskaalta jo karnevaaleista asti. Ennen pikajuoksukarnevaalien nelkkua sanoin, etteivät jalkani ole koskaan tuntuneet niin huonoilta. Olin ihan puhki. Valmistava treeni MM-kisoihin jäi kesken, koska juoksusta ei tullut yksinkertaisesti yhtään mitään. Maanantain, eli kisaa edeltävän päivän verkkatreeni ei hirveästi lohduttanut myöskään, lähinnä toisin päin. 

Kisaverkka kulki aluksi kaikesta huolimatta hyvin, ja koordinaatioita tehdessäni totesin, ettei niin herkkää ja hyvää fiilistä ollut tässä kropassa aikoihin nähty. Pitkät aukaisuvedot taas tuntuivat järkyttäviltä. Raskailta, hapottavilta ja hengästyttäviltä. Kaikki muu siis sujui paitsi juoksu. En ymmärtänyt antaa sen häiritä ja hyvä niin. Huonoista tuntemuksista huolimatta uskoin, että sinä päivänä mentäisiin vielä kovempaa kuin koskaan. Fiilis oli todella hyvä - olin toteuttamassa unelmaani, tekemässä sitä, mistä olin koko ikäni haaveillut. Eikä jännittänyt ollenkaan.

Odottelin koko aamun sitä arvokisafiilistä. Sitä hetkeä, kun tajuan, että nyt mennään. Että nyt on elämäni isoin päivä. Että olen maailmanmestaruuskisoissa. Yksi maailman parhaista. Sitä fiilistä ei kuitenkaan tullut, ei missään vaiheessa. Se tuntui aivan tavalliselta kisalta, eikä millään tavalla erityiseltä. Istuskelin kentällä lähtöviivan takana ja ihailin säätä. Nätti päivä. Ei pienintäkään jännityksen häivää, muka. Se vähän harmitti, sillä tuota fiilistä olin odottanut kaikkein eniten. Sitä mä oikeastaan lähdin juoksulta hakemaan, ennätyksen lisäksi tietenkin. MM-fiilis oli syy, miksi olin koko elämäni sinne halunnut. En kokenut jännittäväni juoksua, mutta jännitys näyttäytyi mun kohdalla tällä kertaa näin. Ympärilläni kisat olivat huikeat, hieno fiilis, kotiyleisön kova kannustus ja sellainen hienon mahdollisuuden tuntu ilmassa. Itse elin jännitykseni kanssa jossain kuplassa, joka suodatti tämän kaiken ulkopuolelleen. Isoissa kisoissa mulle on käynyt näin tosi usein. 

Ensimmäinen kova veto kentälle päästyäni oli ehkä kesäni järkyttävin. Jalat menivät yhtäkkiä ihan tukkoon ja velliksi. Meinasin kirjaimellisesti kaatua parin ensimmäisen askeleen aikana, ja jalkani sotkeutuivat toisiinsa. Kuvailin myöhemmin tunnetta valmentajalleni suurin piirtein näin: aivan kuin olisin istunut koko yön lentokoneessa ja lähtenyt heti jaloille noustuani juoksemaan. Otin toisenkin vedon. Ehkä aavistuksen parempi, mutta ei silti merkittävää eroa. Siinä vaiheessa säikähdin. Mitä helvettiä mun kropalle tapahtui? Oliko se jotain parasympaattisen hermoston pelleilyä vai näinkö painajaista?

Viimeiset minuutit ennen juoksua muistini on päättänyt poistaa pysyvästi. Olo oli uskomattoman tyyni ja rauhallinen, ja oli ainakin lähellä lipsua jo liiallisenkin välinpitämättömyyden puolelle. Voisin kuvailla sitä myös lamaantuneeksi. "Radalta kaksi: Veera Perälä, Suomi Finland!" Yleisö taputti ja hurrasi. Sen lyhyen sekunnin ajan minulla oli MM-fiilis, kiitos. 

Horjuin lähtöviivalla. Komentojen välissä oli hirveästi aikaa. Säikähdin pamahdusta kuin pikkulapsi ensimmäisissä kilpailuissaan. Ensimmäinen satanen oli todella epätasainen, sillä tarkkailin jatkuvasti ulkoradalta lähtevien vauhtia, ja yritin päätellä, juostaisiinko tässä kovaa vai saisinko toivomani taktiikkajuoksun. Selvisi heti, että sitä en tulisi saamaan. Jalkani tuntuivat hirveiltä jo ensimmäisten askelien jälkeen, ja samat tuntemukset menivät myös päähäni. En osannut nauttia juoksemisesta. Ryhmittäydyimme sisäradalle, itse jäin suunnitelmani mukaan jonon hännille roikkumaan. Ensimmäinen kaksisataa meni kolmeenkymmeneen sekuntiin, eli vauhti oli juuri sopiva. Kolmensadan metrin jälkeen muistan miettineeni, että tälläistäkö tämä sitten on. 

Tätäko muka olen odottanut, tästäkö muka olen haaveillut? Ei tämä tunnu miltään. Apua, en jaksa. Perkele. 

Ensimmäinen kierros oli alle 61 sekuntia, kärjellä alle minuutin. En itse katsonut kenttäkelloa, ja sain kuulla väliajan vasta myöhemmin. Jälkeenpäin olen miettinyt, olisiko lopputulos ollut erilainen, jos olisin tässä vaiheessa ymmärtänyt olleeni kirkkaasti ennätysvauhdissa. Keskityin jaksamaan, keskityin olemaan antamatta periksi. Juoksu tuntui edelleen todella raskaalta, mutta en juostessani ymmärtänyt vauhdin olevan niin kova. Se tuntui ihan tavalliselta vauhdilta, aivan sopivalta, vaikka kroppa olisikin voinut jäädä matkalle. Kolmesataa metriä ennen maalia tiesin, että vauhtia olisi lisättävä. Sitä en uskaltanut tehdä, sillä tosissani pelkäsin jääväni matkan varrelle. En yksinkertaisesti jaksanut. Olin koko matkan luullut olevani joukon viimeinen, mutta takasuoralla tanskalainen tuli vielä ohi. Loppukiristä en muista mitään. 

Juoksun jälkeen oli kummallinen fiilis. Vastasin jokaiselle kisasta kysyneelle, että vähän harmittaa. En kuitenkaan ollut kovin pettynyt suoritukseeni. Vähän harmitti se, että en onnistunut tavoitteessani. Vähän harmitti sekin, että en pystynyt nauttimaan ainutlaatuisesta mahdollisuudesta. Vähän enemmän harmitti se, että juoksu tuntui aivan kamalalta. Periaatteessa aikani 2.12 oli ihan tavallista tasoani, ei mitenkään huono. Ja olin sentään päässyt maailmanmestaruuskisoihin. Näistä kahdesta asiasta läheiseni jaksoivat minua muistuttaa aika monta kertaa.

Tilanteeseen nähden jo pelkästään se, että pystyin suorittamaan tavalliselle tasolleni, on todella hienoa, ja siitä pitäisi olla kiitollinen. Olenkin. Alkukesä oli suuri urakka, ja MM-rajajahti oli pitkä projekti. Arvokisakokemus oli jokaisen kyyneleen, hikipisaran ja maitohappomolekyylin arvoinen. Rankka kisarupeama oli hieno päättää maailmanmestaruuskisoihin, ja suunnata katseet seuraavaan koitokseen Jyväskylän Kalevan kisoihin. En voi väittää, etteikö tämä olisi kaikesta huolimatta ollut ehdottomasti tähänastisen urani kohokohta. 

Oma kisani oli kisaviikon ensimmäisen päivän aamuna, ja tuo hieno kisafiilis tuli vasta parin päivän viiveellä. Jännitys vei fiiliksen omasta suorituksestani, mutta onneksi minulla oli koko viikko aikaa ymmärtää, mihin olin oikeasti päätynyt. Sain loppuviikon seurata kisoja, toisten onnistumisia ja valmistautumisia, treenata uusien ihmisten kanssa ja olla osana huippua joukkuetta. Ja olihan se nyt loppujen lopuksi siistiä. Sain viikon aikana paljon mittaamattoman arvokasta kokemusta, uusia kavereita ja ikuisia muistoja. Sain olla mukana kotimaassani järjestettävässä maailman kansainvälisimmässä urheilutapahtumassa tekemässä sitä, minkä osasin parhaiten. Onko parempaa?