Ihana kamala hallikausi

Ensimmäistä kertaa ikinä voin katsoa Tilastopajasta hallikauden tuloksia tyytyväisenä. Näen tulosten perässä erittäin miellyttäviä kirjainyhdistelmiä, kuten PB, KK, SE ja SWE. Mun hallikausi ei mennyt ollenkaan niinkuin suunnittelimme - eikä haittaa yhtään.

Teki kovasti mieli kirjoittaa fiiliksiä ja tuntemuksia tänne jokaisen kisan jälkeen, mutta halusin malttaa siihen asti, että kausi on ohi. Leikki loppui tosin pari viikkoa liian aikaisin, kun kropasta oli puhti poissa miljoonan meneillään olevan jutun seurauksena. 

Ensimmäinen ja toinen kilpailu olivat ainoita, jotka menivät kilpailusuunnitelman mukaan. Avasin kauteni Urho-halleissa Jyväskylässä 300 metrillä. Irtiottokyky oli vielä tuolloin ihan hukassa, ja kropalla olisi voinut olla paljon enemmänkin annettavanaan. Viikon päästä palasin takaisin Jyväskylään, mutta tällä kertaa juoksin tuplat edelliskerran matkasta, tuloksenani naisten, 22-vuotiaiden ja 19-vuotiaiden Suomen ennätykset 600 metrillä. Jouduin vetämään koko matkan yksin, ja vauhti pääsi viimeiselle kierrokselle putoamaan jonkin verran. En ihan päässyt tavoitteeseeni, mutta olen todellakin tyytyväinen. 

Seuraavana kisasuunnitelmassa oli 200 metriä Vaasassa, mutta hetken mielijohteesta ja seikkailunhaluisuudestani johtuen löysin itseni kasin lähtöviivalta puolentoista vuoden tauon jälkeen. Tärkeintä oli, että pystyisin vihdoin kumoamaan mun ja kasin välille muodostuneen psyykkisen muurin, joka oli tähän saakka pitänyt minut poissa viivoilta. Nyt ei saa jännittää liikaa, nyt ei saa saada paniikkikohtausta. 

Juoksu meni oikeasti hyvin, kunnes aloin nössöilemään puolessa välissä. Missään ei tuntunut pahalta, mutta itseluottamus karisi yhtäkkiä. Ehkä olin liian mukavuudenhaluinen? Tässä vaiheessa päästin tietoisesti peesin karkuun, koska "en mä oikeesti voi jaksaa". Olisinpa tiennyt, mihin tuo yksi typerä ajatus mut vielä vie.* Viimeisen 200 metriä pääsinkin tulemaan voimakkaasti loppuun asti, ja vauhti tuntui kiihtyvän ihan viime metreille saakka. Maalissa uskoin kellon pysähtyneen jossain 2.17 paikkeilla, nojasin hetken polviini harmistuneena ja sätin itseäni siitä, etten uskonut itseeni tarpeeksi. Kliseinen, maailman säälittävin lause pääsi suustani: "Olisi pitänyt juosta kovempaa." Uskomatonta mutta totta; tuloslistalla nimeni perässä luki 2.12,26 PB. 

* Koska en uskaltanut juosta niin kovaa kuin olisi ehkä pitänyt, jäi hampaankoloon paljon. Nälkä kasvoi syödessä, ja oli pakko päästä juoksemaan uudelleen. Ihan pakko. Juoksu, jonka kasvaneeseen nälkääni juoksin, vei minut lopulta Uppsalaan asti - epäonnistumaan.

Seuraavana viikonloppuna juoksin siis Jyväskylässä 800 metriä vain ja ainoastaan saadakseni tällä kertaa annettua radalle ihan kaiken, mitä mulla oli ja vielä vähän enemmän. Alunperin tämä viikonloppu piti olla kisavapaa. Ilmoittautuessani en edes tiennyt, että kyseessä oli maaottelun katsastuskilpailu. Juoksu tuntui ja näytti tahmealta ja vaivalloiselta, mutta viimeisen kierroksen pääsin taas tulemaan hyvin. Loppukiritaisto siivitti mut voittoon ajalla 2.13,28. Kun mulle palkintokorokkeella sanottiin, että taitaa olla maaottelureissu edessä, pidin sitä vitsinä. En todellakaan pääsisi pukemaan Suomi-paitaa päälle hallikaudella ylimatkallani, miksi pääsisin?

Kuten tiedättekin jo, pääsin. Maanantaina sain tietää kuuluvani joukkueeseen, ja aikaisin lauantaiaamuna lähdin matkustamaan kohti Uppsalaa. Väsy oli kova, koska elämässä tapahtui hirveästi kaikenlaista samaan aikaan, eikä kroppa tahtonut jaksaa. Kirjoitin edelliseen postaukseen fiiliksiä edustusjuoksusta. Syyksi epäonnistumiselle löysimmekin tuon jo tutuksi tulleen väsymyksen, jonka merkit olivat olleet selkeitä, mutta jääneet innostuksen ja kunnianhimon varjoon. 

Seuraavan viikon harjoittelin vain kevyesti palautuakseni, ja omien SM-kisojen valmistavan harjoituksen jälkeen vihelsimme pelin poikki. Viikko lepoa, ei enää juoksuja tälle kaudelle. 

Vaikka en loppujen lopuksi päässyt juoksemaan yhtäkään nelkkua, jouduin skippaamaan niin aikuisten kuin omankin ikäluokan SM-kisat ja koin karvaan pettymyksen heittäessäni täydellisen mahdollisuuden hukkaan, oli tämä paras hallikauteni ikinä. Juoksin taas kasin, aloin jopa jälleen tykkäämään siitä. Ymmärsin olevani ihan kehityskelpoinen myös ylimatkallani. Opin käsittelemään jännitystä ja psyykkistä puolta kisaamisesta entistä paremmin. Opin kuuntelemaan kroppaani, ja ymmärsin hypätä junasta ennen kuin oli liian myöhäistä. Tällä kertaa keho ei huutanut, että lopeta jo, kuten edelliskeväänä, vaan oikeastaan ystävällisesti vihjasi, että eiköhän jo riitä. Edelleen, nyt ja aina, tärkein urheilijan ominaisuus on osata kuunnella itseään. 

Diagnosoin itseni ylikuormittuneeksi. En ollut ylikunnossa, mutta en myöskään kunnossa. Leposyke oli siis koko ajan täysin normaali, eikä mitään SOS-tilannetta päässyt syntymään. Vanhat tanssit, koeviikko, autokoulu, kisakausi, treenit ja muut ihan tavalliset elämän rasitteet olivat vain yhdessä liikaa. 

Tämän viikon maanantaina palasin takaisin harjoitusten pariin. Tiistain kova treeni sujui edellispäivän puntista ja aamun hieronnasta huolimatta tosi hyvin. En oikeasti ymmärrä, miten se on mahdollista, sillä seuraavana yönä heräsin korkeaan kuumeeseen. Makaan siis nyt sängyn pohjalla influenssapotilaana, enkä vaihteeksi pääse harjoittelemaan. Harmittaa isolla V:llä. Urheilu on yhtä vuoristorataa. 

Miltä epäonnistuminen tuntuu?

Purkasin fiilikseni tähän teksiin, jotta saisin selvitettyä ajatuksiani, ihan vain itseäni varten ilman minkäänlaisia julkaisuaikeita. Kun sitten tajusin, etten ole vielä koskaan julkaissut yhtäkään kirjoitusta siitä, miltä epäonnistuminen tuntuu, karsin tekstistä kirosanat ja siistin ulkoasun luettavaan kuntoon. Tässä teille kirjoitus siitä, miltä musta tuntuu. Ei siitä, miten mun kannattaisi ajatella, eikä siitä, miten epäonnistumisista otetaan opiksi. Ei siitä, miksi epäonnistuin, eikä edes siitä, miten tästä päästään yli. Yksinkertaisesti vain ja ainoastaan fiiliksistä odotuksia vastaamattoman juoksun jälkeen.

Juoksin aikuisten hallimaaottelussa (Ruotsi - Norja - Suomi - Tanska/Islanti) Uppsalassa 800m. Aika 2.16, 04. Hävisin.

Nyt tuntuu siltä, että heitin täydellisen mahdollisuuden hukkaan. Harmittaa, että juuri nyt piti epäonnistua. Kaikki oli paremmin kuin hyvin, ja silti meni huonosti. Mulla oli elämäni paras mahdollisuus näyttää itselleni ja muille, mitä pystynkään tekemään - todistaa (lähinnä itselleni), että olen ansainnut tämän edustuspaikan.

En ole missään vaiheessa pystynyt täysin ajattelemaan ansainneeni paikan aikuisten maajoukkueessa. Kun mulle sanottiin Jyväskylän kisan jälkeen, että mulla olisi maaottelureissu edessä, naurahdin ja vastasin, että en muuten lähde. Miksi ne nyt minut haluaisivat, kun paljon parempiakin löytyy? En tajunnut, että eivät he vitsailleetkaan. Uskoin pystyväni vakuuttamaan itselleni kuuluvani joukkueeseen juoksemalla kovempaa kuin koskaan, yllättämällä itseni ja muut. Odotukset olivat korkealla, ja kuten sanoin, kaikki oli hyvin. Sitten en vaan jaksanutkaan. Juoksin todella huonosti. Eipä siinä juurikaan itseluottamus kohentunut. Tuntui vielä enemmän siltä, etten kuulu joukkoon.

Äiti, isä, pikkuveli ja hänen kaverinsa tulivat laivalla katsomaan kisaa. Halusin näyttää heille, kuinka homma hoidetaan. "Oottakaa vaan, kohta näätte!" Harmittaa, etten onnistunut. 

Maalissa oli hankala käsittää, mikä meni vikaan. Kaikki sujui toiseen kierrokseen asti uskomattoman hyvin. Kisa ei alunperin kuulunut suunnitelmiin, koska sinne pääsyä pidettiin mahdottomana - koko asiaa ei edes ajateltu. Oli hankalaa sovittaa harjoitusten ja hallikauden muiden suunnitelmien keskelle yhtäkkiä taas yksi kasi lisää - matka, joka piti juosta koko kaudella vain kerran. En yksinkertaisesti ollut ehtinyt palautua tarpeeksi edellisistä kovista treeneistä ja kisoista. Siihen vaikuttaa harjoittelun lisäksi kaikki sata ja yksi rautaa, jotka mulla on tällä hetkellä samaan aikaan tulessa. Jo edellisen viikonlopun kasi tuntui jaloissa raskaalta ja tahmealta. Homma oli siis tuhoon tuomittu jo ennen kuin olin edes tiennyt lähteväni juoksemaan. Siitä tuli pettynyt olo.

Olen kiitollinen siitä, että pääsin mukaan kilpailuihin. Tiedän, että yksi epäonnistuminen ei määrittele mua urheilijana millään tavalla. Tulen muistamaan tämän viikonlopun aina, kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen aikuisten maajoukkue-edustus. Sain kokea uskomattoman hienon ja ainutlaatuisen kokemuksen, jonka opetuksia tulen kantamaan mukanani loppuelämän. Mulla oli siis ikimuistoinen, hieno viikonloppu, mutta kaikki hyvät asiat tuntuvat silti hautautuvan pettymykseen ja harmitukseen, ainakin vielä. Hetken saa harmittaa, eikä siinä ole mitään väärää. Ei tämä silti miltään maailmanlopulta tunnu, päin vastoin - oon entistä motivoituneempi onnistumaan.

Vaikka tämä tuntuu suoraan sanottuna paskalta, on sillä lopulta muhun pelkästään positiivinen vaikutus. Pääsen ensi kerralla juoksemaan viisaampana, parempana ja vahvempana, ja ihan varmasti kovempaa kuin eilen. Tämä motivoi mua paljon enemmän kuin se, että olisin onnistunut tekemään odotusteni mukaisen suorituksen. Tiedän, että mulla on niin paljon enemmän annettavaa. Oota vaan!