Tässä, olkaa hyvät! Muistakaa myös lukea aiheesta kirjoittamani teksti, jonka löydätte alaspäin skrollaamalla, tai tästä linkistä.
keskiviikko 22. helmikuuta 2017
Totuus SM-halleista
Tämä on suora, rehellinen teksti siitä, mitä mun pään sisällä tapahtui Jyväskylän SM-hallien aikana. Kaikki johtui uskoakseni stressistä, ahtaasta hallista, suuresta väkijoukosta ja kisasta, jonka valmistautumiseen käyttämäni rutiinit rikkoutuivat olosuhteiden pakosta. Tätä täytyy selkeesti harjotella.
Tuntui siltä, kuin mun päässä olisi ollut Black friday. Se amerikkalainen versio, jolloin kaikki on sekaisin. Kaikki mun järkevät ajatukset olivat jäätävässä alessa, ja kymmenet kädet repivät niitä eri suuntiin. Osa katosi jonnekin väkijoukkoon, osa meni kokonaan rikki mellakassa. En pystynyt ajattelemaan järkevästi, en pystynyt ajattelemaan mitään. Jokainen ajatus vain katkesi päässäni, joko häiriintyneenä metelistä ympärilläni, väkijoukon tönäisystä, tai toisen oman ajatukseni keskeyttämänä. Yhtäkkiä säikähdin menettäneeni ajantajun, vaikka minuutteja edellisestä kellon tarkistuksesta oli kulunut vain kaksi. Joko mun pitäisi olla verkalla?
Mulla oli todella ahdistunut olo. En halunnut olla hallissa, sillä siellä en pystynyt rauhoittumaan. Olin vähän kuin niiden epilepsiaa aiheuttavien neonvalojen ja värikkäiden pintojen keskellä, missä alkaa pyörryttää, eikä ole ihan varma, missä on maa ja missä taivas. Paitsi että toi tunne oli tällä kertaa mun sisällä, eikä neonvaloja ollut missään lähettyvillä. Se tuntui puristavana tunteena mun rintakehässä, ja mun aivot tuntui kuumenevan sisältä päin, kohta kiehuisi yli. En halunnut myöskään mennä ulos, sillä pelkäsin ensinnäkin kylmettyväni, mutta samalla jääväni jälkeen aikataulusta. En ymmärrä miksi, mutta pelkäsin unohtavani itseni ulos, tai vähintäänkin kadottavani kisafiilikseni lumihankeen. Excuse me, minkä fiiliksen? Pukkarikäytävillä raikasi monitoimihallista kuuluva koripallomatsin jyske. Missään ei ollut hyvä olla, enkä saanut tilaisuutta koota itseäni. En osannut ottaa tilaisuutta tehdä sitä.
Ulkona tekemiäni avausvetoja teki mieli jatkaa äärettömiin, niin kauas, ettei kukaan enää tietäisi missä mä oon. Mulla on ollut kerran ennenkin tälläinen olo, ja sillä kerralla tilanne oli itseasiassa vielä pahempi. Yleensä kuitenkin jännitys saa mussa aikaan haluttomuutta juosta ja kisata, mutta nyt mä kaikesta huolimatta halusin. Halusin skipata aikaa pyssyn pamahdukseen, sillä en halunnut mennä läpi kaikkea sitä sekavuutta ja valmistautumista ennen kisaa. Istuessani calling-tilan seinään nojaten, pidin käsiäni silmieni edessä, jotta pystyisin keskittymään. Silmät kiinni yritin käydä juoksua läpi askel askeleelta, mutta elokuvan lailla päässäni pyörivä filmi katkesi jatkuvasti. Sitten tajusin, että tälläisessä henkisessä tilassa on mahdotonta olla fyysisesti parhaimmillaan. Istuin siinä, ja yritin ajatella. Okei, en ole nyt valmiudessa maksimisuoritukseen. Olen aikuisten SM-halleissa, starttiin aikaa kymmenen minuuttia, ja olen ihan sekaisin.
Itse juoksu ei jännittänyt millään tavalla - ei tulos, ei sijoitus, ei hapottaminen. Se tässä onkin hämmentävintä. Ei mua jännittänyt, olin vain ihan jäätävän stressaantunut. Keskelle rauhallista ja tavallista treenikautta pamahti yhtäkkiä yllättävän suuri ja ahdas kisapäivä. Juoksun ajan, siis tuon ruhtinaallisen viidenkymmenenkahdeksan sekunnin ajan, kaikki oli hetken hyvin ja täydellistä. Ei tarvinnut miettiä mitään, sain tehdä vain sitä, missä olen hyvä, mistä tykkään, ja minkä voisin tehdä vaikka silmät suljettuna. Tuntui siltä, että olin vihdoin siellä, missä mun kuului olla. Koko siihenastisen päivän aikana en ollut tiennyt, missä mun pitäisi olla, tai miksi. Lähes minuutin ajan mä tiesin, onneksi just sen ratkasevimman minuutin.
Tämä kaikki johti siihen, että sain kokea heti pysähdyttyäni kamalimman pääkivun koko mun elämän aikana, sekä paniikkikohtauksen omaista hengitysvaikeutta. Tilannetta ei helpottanut se, miten huolestuneelta äitini vaikutti kaiken keskellä. Tämän johdosta tapahtui myös seuraavaa: Äitini alkoi kirjoja lukemalla opiskelemaan psyykkistä valmennusta. Valmentajani lupasi selvittää, mistä löytäisimme hyvän urheilupsykologin. Itse huolestuin. Onneksi tiedän, että itse juoksemisesta mulle ei jäänyt minkäänlaista kammoa, sillä sitä minä en jännittänyt.
Kisa itsessään meni ihan hyvin, sillä ajallani ylsin kaikkien aikojen 17-vuotiaiden hallitilastossa kahdeksanneksi, ja juoksin edellisvuoteen nähden todella hyvin. Uskon tosin olevani paremmassa kunnossa, kuin mitä olosuhteiden takia pääsin itselleni todistamaan. Myös kokeet sujuivat hyvin, joten onnistumisia ja hyviä asioita mahtuu mun elämään myös näin negatiivisesta tekstin sävystä huolimatta! Kisasta tekemäni videon voit nähdä tästä linkistä.
Kuten edellisessä postauksessa kerroin, mulla on ollut kovasti stressiä viime aikoina. Kisaviikonloppu osui keskelle koeviikkoa, ja tänään sain viimeisen kokeen tehtyä. Uskoin stressin helpottavan hallikauden ja koeviikon päättymiseen, mutta ei. Eilen sain kuulla, että toisella mun kaneista on leikkausta vaativa kasvain, ja koska leikkaus on suuri toimenpide ja kani pieni eläin, on siinä tietenkin suuret riskit. Kaikki stressi taisikin vasta alkaa näin koeviikon päätyttyä.
Ulkona tekemiäni avausvetoja teki mieli jatkaa äärettömiin, niin kauas, ettei kukaan enää tietäisi missä mä oon. Mulla on ollut kerran ennenkin tälläinen olo, ja sillä kerralla tilanne oli itseasiassa vielä pahempi. Yleensä kuitenkin jännitys saa mussa aikaan haluttomuutta juosta ja kisata, mutta nyt mä kaikesta huolimatta halusin. Halusin skipata aikaa pyssyn pamahdukseen, sillä en halunnut mennä läpi kaikkea sitä sekavuutta ja valmistautumista ennen kisaa. Istuessani calling-tilan seinään nojaten, pidin käsiäni silmieni edessä, jotta pystyisin keskittymään. Silmät kiinni yritin käydä juoksua läpi askel askeleelta, mutta elokuvan lailla päässäni pyörivä filmi katkesi jatkuvasti. Sitten tajusin, että tälläisessä henkisessä tilassa on mahdotonta olla fyysisesti parhaimmillaan. Istuin siinä, ja yritin ajatella. Okei, en ole nyt valmiudessa maksimisuoritukseen. Olen aikuisten SM-halleissa, starttiin aikaa kymmenen minuuttia, ja olen ihan sekaisin.
Itse juoksu ei jännittänyt millään tavalla - ei tulos, ei sijoitus, ei hapottaminen. Se tässä onkin hämmentävintä. Ei mua jännittänyt, olin vain ihan jäätävän stressaantunut. Keskelle rauhallista ja tavallista treenikautta pamahti yhtäkkiä yllättävän suuri ja ahdas kisapäivä. Juoksun ajan, siis tuon ruhtinaallisen viidenkymmenenkahdeksan sekunnin ajan, kaikki oli hetken hyvin ja täydellistä. Ei tarvinnut miettiä mitään, sain tehdä vain sitä, missä olen hyvä, mistä tykkään, ja minkä voisin tehdä vaikka silmät suljettuna. Tuntui siltä, että olin vihdoin siellä, missä mun kuului olla. Koko siihenastisen päivän aikana en ollut tiennyt, missä mun pitäisi olla, tai miksi. Lähes minuutin ajan mä tiesin, onneksi just sen ratkasevimman minuutin.
Tämä kaikki johti siihen, että sain kokea heti pysähdyttyäni kamalimman pääkivun koko mun elämän aikana, sekä paniikkikohtauksen omaista hengitysvaikeutta. Tilannetta ei helpottanut se, miten huolestuneelta äitini vaikutti kaiken keskellä. Tämän johdosta tapahtui myös seuraavaa: Äitini alkoi kirjoja lukemalla opiskelemaan psyykkistä valmennusta. Valmentajani lupasi selvittää, mistä löytäisimme hyvän urheilupsykologin. Itse huolestuin. Onneksi tiedän, että itse juoksemisesta mulle ei jäänyt minkäänlaista kammoa, sillä sitä minä en jännittänyt.
Tässä kuva musta juoksun jälkeen, kun käärittiin mut kylmiin, märkiin käsipapereihin pääkivun helpottamiseksi. Näytän vähän joltain zombilta, hah.
Kisa itsessään meni ihan hyvin, sillä ajallani ylsin kaikkien aikojen 17-vuotiaiden hallitilastossa kahdeksanneksi, ja juoksin edellisvuoteen nähden todella hyvin. Uskon tosin olevani paremmassa kunnossa, kuin mitä olosuhteiden takia pääsin itselleni todistamaan. Myös kokeet sujuivat hyvin, joten onnistumisia ja hyviä asioita mahtuu mun elämään myös näin negatiivisesta tekstin sävystä huolimatta! Kisasta tekemäni videon voit nähdä tästä linkistä.
Kuten edellisessä postauksessa kerroin, mulla on ollut kovasti stressiä viime aikoina. Kisaviikonloppu osui keskelle koeviikkoa, ja tänään sain viimeisen kokeen tehtyä. Uskoin stressin helpottavan hallikauden ja koeviikon päättymiseen, mutta ei. Eilen sain kuulla, että toisella mun kaneista on leikkausta vaativa kasvain, ja koska leikkaus on suuri toimenpide ja kani pieni eläin, on siinä tietenkin suuret riskit. Kaikki stressi taisikin vasta alkaa näin koeviikon päätyttyä.
sunnuntai 12. helmikuuta 2017
Miten menee?
Moikka!
Kirjoittaessani tätä postausta istun ihanassa auringonvalossa sängylläni, kuuntelen toisella korvalla isääni, joka on tilaamassa mulle piikkareita puhelimitse, ja yritän jaksaa aloittaa lukemaan koeviikkoa varten. TOISTA koeviikkoa. Viime viikolla olin Kuortaneella tekemässä kokeet kolmesta kurssista (ruotsi, englanti, filosofia), jotka olivat mulla vielä tuolla koulussa kesken. Huomenna mulla alkaa täällä uudessa koulussa Nurmossa koeviikko, ja mulla on neljä koetta (kemia, pitkä matikka, fysiikka & saksa). Onneksi koeviikkoon tulee ensi viikonloppuna mukava paussi Jyväskylän SM-kisojen ansiosta. Ja hei, saan vihdoin juosta uusilla piikkareilla!
Mitä mulle kuuluu? Hyvää, kiitos. Nyt on jo helmikuu, ja mä oon edelleen selvinnyt täysin vammoitta tän harjotuskauden. Harjotusten osalta ollaan pitäydytty suunnitelmassa ja ollaan hyvin aikataulussa kesää ajatellen, vaikkakin tähänastiset hallikauden tulokset saattavat aiheuttaa hieman päinvastaisia mielikuvia. Mulle hallikausi on vain muutama piristävä kisa pitkän treenikauden väliin, eikä sitä varten erityisesti herkistellä, valmistauduta, tai aseteta tavoitteita. Jos mun hallikausi olisi kuva Instagramissa, sen kuvatekstinä olisi "Jokavuotinen farssi", ihan kuin monetmonet nuoret kirjoittavat tekstiksi Instagramiin lataamansa koulukuvansa alle. Koulukuvat ovat farsseja, koska sä et koskaan oo valmis sillon, kun kuvauspäivä tulee, tai varsinkaan sillon, kun salamavalo välähtää ja koko luokka katsoo sivusta sun poseeraamista. Joskus satunnaiset onnistumiset pääsevät kehyksiin olkkarin hyllylle, ja niitä jaetaan tarrakuvina kavereille. Eikä huono kuva tarkota sitä, että oppilas olisi ruma. Samalla tavalla toimivat mun hallikaudet: en koskaan ole valmis, enkä ainakaan silloin, kun pyssy pamahtaa ja kaikki kiinnostuneet seuraavat tuloksiani ja juoksuani. Silloin tällöin onnistun, ja nuo onnistumiset on ripustettu kehyksiin mun pään sisään. Eikä epäonnistumiset tarkota sitä, että mä en olisi hyvä. Toivottavasti tälle kaudelle osuisi yksi onnistuminen.
Syitä, miksi tulostasoni tällä hetkellä on mitä on, on monia. Suurimpana pidän ehkä stressiä - se vaikuttaa muhun todella helposti todella paljon, ja sitä on nyt reippaasti liikkeellä. Yksi koeviikko olisi jo ihan tarpeeksi stressaamaan mua, mutta nyt mulla on niitä kaksi, ja lisäksi hirveästi kaikkea muuta. Vastaamattomat sähköpostit kasaantuvat päivä päivältä isommaksi vuoreksi, ja blogi loistaa tyhjyydellään. Jostain täytyisi myös hankkia kesätöitä.
Mutta silti mulla menee ihan hyvin, enkä valita. Ei oikeastaan tee edes mieli valittaa, vaikka syitä ehkä löytyisikin. Enemmän mulla on asioita, joista tulee hyvä mieli: Viikon päästä tää on kaikki ohi, ja mulla alkaa seuraavassa jaksossa oikeasti mielenkiintosia aineita. Viikonloppuna pääsen kisaamaan Jyväskylään, näkemään monia kavereita ja nauttimaan juoksemisesta. Eilen kävimme poikaystäväni kanssa mielenkiintoisen keskustelun vanhemman miehen kanssa salilla (joka muuten epäili meitä sisaruksiksi, not the first time), ja hän vaikutti todella kiinnostuneelta urheilusta. Taisin jopa saada hankittua yhden uuden kannustajan kesän Kalevan kisoihin! Tänään on ihana ilma, ja vatsaan sattuu hyvällä tavalla eilisen lihaskunnon jäljiltä. Saan uudet piikkarit, ja mulle on tulossa paketti Zalandolta. Mun pupu täyttää tänään neljä, taidan leipoa sille kakun. Eikö siinä ole ihan tarpeeksi syitä hymyillä, ja yrittää olla ajattelematta sitä paskamaista koeviikkoa, johon on enää ihan liian vähän aikaa? Tiedän, että mun oikeasti kannattaisi ajatella sitä, ja tehdä töitäkin sen eteen. Silti olin aikeissa nyt vain hymyillä, ja mennä leipomaan sitä kakkua.
Tässä tapauksessa luotan urheilijalle tyypilliseen kunnianhimooni, ja toivon sen ottavan vallan vielä ennen kokeita. Tiedän sen tapahtuvan, mutta sitä ennen mä vaan oon hetken. Sitä mä just nyt tarviin. Jos mä vaikka lupaan tulla kertomaan teille, miten mun kokeet meni, niin ehkä saisin siitä tarpeeksi paineita pystyäkseni panostamaan kunnolla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)