En seuraa urheilua

Moikka!

Vihdoin sain aikaseksi toteuttaa tämänkin postauksen, jota oon aikonut kirjottaa jo pitkään! Pyysin teitä lähettämään mulle kysymyksiä Snapchatissä (@veeeramaaria), ja niitä tuli yllättävän paljon! Kiitos niistä! Kaikkiin en pysty yhdessä postauksessa vastaamaan, mutta valkkasin sieltä joukosta niitä kivoimpia. Luvassa siis mielenkiintoisia kysymyksiä ja toivottavasti tyydyttäviä vastauksia. Moni kysyi, millaista on asua Kuortaneella ja miten siellä sujuu, niin teen aiheesta luultavasti postauksen jossain vaiheessa!

1. Millon alotit bloggaamisen, ja onko sulla ollut aiemmin blogia? - En aivan satavarma oo, mutta tähän osotteeseen oon kirjotellut ehkä pian kolmen vuoden ajan. Aiemmin oon yrittänyt alottaa bloggaamisen, mutta olin niin junnu, etten jaksanut ikinä päivitellä mitään.

2. Mikä on sun unelma-ammatti? - Haluan tehdä työtä ihmisten kanssa, ja oon tosi kiinnostunut kielistä ja kirjottamisesta. Ois tosi siistiä olla jonkinlainen toimittaja, mutta se ammatti tulee muuttumaan tosi paljon nyt, kun kaikki siirtyy tietokoneille ja puhelimille. Haluan asua joskus Ruotsissa, ja vois olla hienoa opettaa ruotsalaisille suomea jossain koulussa. Myöskin psykologia kiinnostaa, ja urheilupsykologin ammatti on ollut pitkään mielessä. En siis tarkasti tiedä, mutta jotakin tuohon suuntaan!

3. Mitä tekisit, jos et harrastaisi yleisurheilua? - Tanssisin ja pelaisin futista. Kirjottaisin paljon ja mun vapaa-aika kuluis shoppaillen ja kavereiden kanssa. On tosi vaikea kuvitella elämää ilman yleisurheilua.

4. Ootko koskaan ajatellu alottavas jonku kamppailulajin? - Olisin alottanut, jos mua ei sais lyödä ja mä saisin lyödä muita. Dear kysymyksen kysyjä, mä voitan sut silti judossa ;-)

5. Mitä oot oppinut urheilulta? Tarkoittaen muuta elämää, esim. ihmissuhteita, opiskelua jne. - Mun päättäväisyys ja kunnianhimo ovat kasvaneet, mikä on eduksi monessakin asiassa. Myöskin kärsivällisyys ja itsekuri kehittyvät koko ajan. Oon oppinut ymmärtämään, tsemppaamaan ja kuuntelemaan toisia ihmisiä paljon paremmin.

6. Kauanko oot harrastanut yleisurheilua? - Alotin 2009 loppukesästä, elii 7-8 vuotta? 

7. Kuka on sun esikuva/idoli ja miksi? - Mulla ei oikestaan ole. Tosinaan saan lohtua siitä, että tiedän Usain Boltin olleen laiska ihminen nuorempana (ja ehkä vieläkin), ja se helpottaa mun huonoa omaatuntoa omasta laiskuudesta hahah. 

8. Kerro jotain yllättävää susta, mitä uskot, että kovin moni ei tiedä? - En seuraa urheilua. En kattonut olympialaisista kuin pari juoksua, enkä koskaan kato mitään muitakaan kisoja telkkarista. En tunnista maailman parhaiden urheilijoiden nimiä, kuvia, enkä ainakaan tuloksia, enkä oikeasti tiedä mistään mitään. Jääkiekko on ainoa laji, jota jaksan seurata, ja sitäkin vähän laiskasti, lähinnä katson Liigan ratkaisevimpia pelejä. (Kärpät!) Muuten seuraan lähinnä vain omaa ikäluokkaani omissa lajeissani.

9. Onko sulla koskaan motivaatio hukassa & mistä saat sitä? - On. Varsinkin tiettyyn aikaan kuukaudesta tuntuu, että ei yhtään jaksaisi. Lähinnä se tuntuu juurikin siltä, että väsyttää ja masentaa, ja tekisi mieli jäädä vain sängyn pohjalle katsomaan Netflixiä ja syömään jäätelöä. Kun moti puuttuu, soitan poikaystävälle tai äidille, ja melkeimpä poikkeuksetta jokasen puhelun jälkeen jaksan taas painaa eteenpäin. "Sun pahin kilpakumppanikin treenaa atm", on lause, jonka jälkeen ei pysty jäädä paikoilleen. 

10. Ajattelet maalissa maitohapoilla ja oksennus kurkussa, että ei enää ikinä. Miksi, koska kuitenkin tuut kokemaan sen tunteen vielä monta kertaa? - On totta, että monen kisan jälkeen oon maannut maalissa ja pelännyt kuolevani. Siinä kohtaa en ajattele mitään muuta, kuin että tämäkö on sitä mitä mä haluan tehdä? Tämäkö on kaiken sen vaivan arvosta? Tämäkö nyt muka sit on ihanaa? Vaikea vastata, että miksi ajattelen usein tuolla tavalla kisan jälkeen, vaikka kuitenkin tiedän, että tottakai mä haluan tätä lisää, tää on parasta. Tosissani en oo koskaan ajatellut jonkun juoksun olleen elämäni viimeinen. 

11. Kuinka usein käyt kuntosalilla, ja mitä lihasryhmiä erityisesti teet? - En edes muista, millon oisin viimeksi käynyt salilla. En oo koskaan tehnyt punttia tekniikkaharjotuksia ja joitain satunnaisia kokeiluja lukuunottamatta. Teen voimaa normaalilla lihaskunnolla ja erilaisilla harjotteilla, pääpaino keskivartalon voimassa ja hallinnassa, sekä tietenkin jaloissa. Käsistä puuttuu kaikki lihakset, mutta se tulee muuttumaan hahah! 

12. Mitä teet kun sulla on lepopäivä, miten rentoudut, ja ehitkö nähdä kavereita usein? - Lepopäivä tarkottaa mulle käytännössä Netflixiä, kavereita ja nettishoppailua. Yleensä rentoudun urheilemalla, mutta sitä tässä tuskin haetaan. Kun haluan rentoutua, roikun kotona tehden ei-mitään, tai lähden kavereiden kanssa jonnekin fiiliksestä riippuen. Viikonloppuisin en hirveästi ehdi nähdä kavereita, mutta Kuortaneella kyllä!

13. Lempi biisi? - Tällä hetkellä ei varsinaisesti ole, mutta kesällä luukutin Katy Perryn Rise, sekä Sia - The Greatest

14. Paras muisto? - Hmm... Näitä on ihan hirveesti. En osaa valita, mutta joku iso ja onnistunut kisa!

15. Jos saisit tehdä yhden asian toisin kuluneelta kaudelta, niin mikä se olisi? - Juoksisin yhden kasin lisää, ja juoksisin sen niin, ettei nyt tarvisi miettiä mihin ois rahkeet riittänyt.

16. MP kouluruoka? - Noh, kyllä sitä syödä pystyy. Ei aina kylläkään, koska oon edelleen melko rajottunut hah. 

17. Mitä syöt aamu-, väli- ja iltapalaks? - Aamupalaks leipää ja hedelmiä, välipalaks kananmunaa, hedelmiä ja marjoja (jäiset mustikat BEST!!), sillon tällön jotain kanasalaattia tms., iltapalaks jugurttia&mysliä ja leipää. Toki vaihtelee tosi paljon, ja söisin ihan överinä smoothieita jos mun blenderi ei ois menny rikki. 

18. Lempiherkku? - Tortillasipsit ja salsa, Rocky road -jäätelö, Marabou minttukrokantti maitosuklaa! 

19. Oudoin tapasi? - Pysähdyn AINA lenkeillä alikulkuun. Niitä on mun lenkin varrella kaksi täällä Nurmossa, Kuortaneella ei kai yhtäkään. En edes tiedä miksi pysähdyn, mutta siinä kohtaa tsekkaan aina puhelimen tai vaihdan soittolistaa, sidon kengännauhat uusiksi tai jotain muuta vastaavaa. 

20. Ootko koskaan ollut jossain lakossa? Esim. karkki- tai herkkulakko. - Olin joskus kolme kuukautta karkkilakossa nuorempana, ja toissa vuonna olin kuukauden syömättä mitään sokeriherkkuja. Sitten tajusin, että ei siitä tuu kun paha mieli ja lopetin, heh. Nyt oon kuitenkin päättänyt, etten osta Kuortaneelta koskaan karkkia, vaan ne nautitaan viikonloppuisin kotona. 

Olin keväällä myöskin 40 päivää ostolakossa, enkä ostanut yhtään kenkiä tai vaatteita. 

Kiitos todella paljon jokaselle kysymyksiä lähettäneille! Tätä oli kiva tehdä, ja oli mukavaa huomata, miten mielenkiintosia ja asiallisia kysymyksiä te keksitte. Harmi, etten kaikkiin voinut vastata, mutta voi olla, että teen joskus uudestaan jotain tän tyylistä! Vi hörs <3

Mitä vikaa?

Moikka! Edellisestä ruokavaliopostauksesta päästään pienellä aasinsillalla tämän päivän aiheeseen - vartaloon!

Laura Putkiranta kirjoitti blogissaan tekstissä "Aika antaa kiitos", kuinka tyytymättömyys omaan suoritukseen, ja ehkä lähinnä sen ilmaisemiseen, vaikuttaa ympärillä oleviin ihmisiin. Laura nostaa esimerkiksi myöskin kroppaan liittyvät kommentit. Tunnistin itseni tekstistä. Olen yksi niistä ihmisistä, joka ei jätä omaa mielipidettään epäselväksi suorituksestaan. Teksti laittoi minut ajattelemaan, ja niistä ajatuksista kokosin tämän postauksen.  – Laihat tai unelmakropat omistavat tytöt tai pojat haukkuvat itseään lihaviksi, pyöreiksi, ällöttäviksi, ihmisille, jotka tekisivät mitä vain omistaakseen samanlaisen vartalon. Ehkä he työskentelevät salilla joka päivä tai heräävät aikaisin lenkille ja kieltävät itseltään kaikki herkut, että jonain päivänä he saavuttaisivat tämän vartalon, vain kuullakseen sen omistavalta henkilöltä, että kyseinen kroppa on hirveä, liian lihava, hän kirjoittaa.   Tuo esimerkkihän on suhteellisen yleisestä tilanteesta poimittu fakta. Samalla siitä puoliksi rivien välistä lukemalla löytää toisenkin karun tosiasian: meistä kukaan ei ole täysin tyytyväinen omaan vartaloonsa. On vaikeaa löytää sopivaa sanaa "tyytyväisen" tilalle, kun tarkoitan sitä, että kukaan ei pidä omaa vartaloaan täydellisenä. Siitä olen aika varma.

           
 Me haluamme koko ajan kehittyä. Puhuessani "meistä", tarkoitan lähinnä urheilijoita, mutta miksei muitakin. Peilikuvasta löytyy aina jotain korjattavaa, toisilla pieniä, toisilla isompia asioita. Osa liittyy lajin vaatimiin ominaisuuksiin, osa ulkonäköön. Toisiin ne vaikuttavat enemmän ja suuremmin, kun taas toiset ovat ihan sinut asian kanssa. Silti myös ne, jotka ehkä ovat sinut vikojensa kanssa, vaihtaisivat melko mielellään tiettyjä osia itsestään parempiin versioihin. En tunne ketään, joka ei koskaan miettisi, miten paljon paremmalta näyttäisi muhkeammilla pakaroilla, timmimmällä vatsalla, tai ehkä suuremmilla hauiksilla. Haluamme olla parempia, haluamme näyttää paremmalta. 

            Minä puhun tässä tekstissä heidän puolestaan, jotka ovat niitä #bodygoals -omistajia. Niitä, jotka näyttävät muiden silmään todella hyvältä, juuri sellaiselta, miltä itse haluaisi myös näyttää, mutta jotka löytävät silti itsestään vikoja - aivan kuin kaikki muutkin.

            Jokainen meistä tykkää saada positiivista palautetta ulkonäöstään. Siitä tulee aina hyvä mieli, ja vaikka tunnetusti meille suomalaisille olisi luonnollisempaa mumista jotain kieltävää vastaukseksi, itse pyrin aina vastaamaan yhdellä sanalla. "Kiitos!" En mumise vastahakoisia vastauksia, enkä luettele kaikkia vikojani, sillä yhteiskunta omalla tavallaan painostaa minua olemaan tyytyväinen itseeni. Tällaiseen vartaloon kuuluu olla tyytyväinen, siitä ei saa sanoa mitään pahaa. Karkeasti ilmaistuna voisi sanoa, että kun sovit yhteiskunnan asettamaan ja ihannoimaan muottiin, mikä näinä fitness-boomiaikoina tarkoittaa mm. juurikin sen tietyn kropan omaamista, ei sulla ole oikeutta valittaa. "No älä sä nyt valita ku näytät tolta." Sitten taas ne, jotka eivät siihen sovi, saavat soimata itseään miten paljon hyvänsä ja se on jotenkin eri asia. Heitä arvostellaan myös jopa toisten ihmisten suusta.

               Samalla sekunnilla, kun päästän tuon yhden "kiitos" -sanan suustani, tulvahtaa mieleen kaikki ne puutteet, joita näkee peiliin katsoessaan. Tämä kuulostaa kieroutuneelta ajattelulta, mutta on ikävä kyllä suht. yleistä. Minulla on omasta mielestäni hyvä kroppa, ja olen siihen aivan tyytyväinen. Silti löydän siitä monia asioita, joita mielelläni muuttaisin. Haluaisin omistaa edes jonkinlaiset käsilihakset, ja yleensäkin enemmän lihasmassaa. Olisipa mulla paremmat reisilihakset. En häpeä puutteitani, enkä löydä mitään painavaa syytä yhteiskunnan/median painostusta lukuunottamatta olla sanomatta niitä ääneen. Vaikka mainitsen niistä, en samalla kerjää kommentteja, jotka vakuuttavat vartaloni olevan just hyvä. Ei. Mainitsen niistä, koska ne ovat mielipiteitäni, eikä niissä ole mitään häpeämistä. (On eri asia jollekin oikeasti laihalle/normaalipainoiselle ihmiselle haukkua itseään lihavaksi tms, joka ei selkeästi pidä paikkaansa. En oo koskaan tajunnut tämän tarkoitusta, ja sellainen ärsyttää mua.) On ihmiselle, ja varsinkin meille kilpailuhenkisille urheilijoille, luonnollista olla itsekriittinen. Vartalon muodolla ei siis loppujen lopuksi ole mitään väliä - kaikki me ajattelemme omastamme jotain negatiivista. Ja mielestäni meillä kaikilla on oikeus sanoa se ääneen. On väärin ajatella, että jollain ei ole varaa valittaa. "Älä itke, joillain on asiat paljon huonommin", on sama asia, kuin sanoisit: "Älä ole onnellinen, joillain on asiat niin paljon paremmin."

                  Enkä todellakaan tarkoita, että meidän täytyisi väkisin etsimällä etsiä itsestämme vikoja korjattaviksi ja valituksen aiheiksi, vaan enemmänkin sitä, että on tervettä ja normaalia löytää niitä. Ja vaikka me kaikki löydämmekin joitain pieniä tai isoja juttuja, joista emme välttämättä pidä tai joita haluaisimme muuttaa, täytyy meidän samalla osata olla myös tyytyväisiä itseemme. Täytyy osata kiittää siitä, mitä on. Sinä voit, saat ja sun pitää osata olla tyytyväinen ja kiitollinen sun kehossasi. Et voi ajatella, että sitten olen onnellinen, kun olen tiputtanut 5kg, tai kun olen kyykännyt puolitoista vuotta. Opettele olemaan onnellinen virheidesi kanssa, ja onnellisena voit mahdollisesti alkaa korjaamaan sinua häiritseviä asioita - mutta vain, jos sitä itse haluat. Älä "korjaa" itseäsi, koska vihaat vartaloasi, vaan tee se koska rakastat sitä niin paljon, että haluat sen voivan paremmin.

                   Kaikki ne, jotka omaavat vartalon, jota osaavat itse rakastaa, ovat onnellisessa tilanteessa. Olette käsittämättömän onnellisia ollessanne sinut itsenne kanssa, mitä voi olla vaikeaa ymmärtää ja arvostaa. Murheenne ovat pieniä monien muiden tilanteeseen nähden, mutta on silti okei mainita myöskin niistä pikkujutuista.

                  Täydellistä vartaloa ei ole olemassa, mutta onneksi me voimme olla ihmisiä, jotka osaavat olla tyytyväisiä epätäydellisiinkin vartaloihimme. Toivon suuresti, että sinä, joka et omista sellaista vartaloa kuin ehkä haluaisit, et oleta sellaisen omistavien pitävän itseään täydellisinä. Ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, että kuka tahansa, kuinka kaunis tai komea tahansa, löytää itsestään virheitä. Mikäli otat itseesi toisen henkilön kommenteista tämän omasta vartalosta, olisi ehkä aika tehdä muutoksia omassasi, sillä se selvästi häiritsee sinua. Ja jos vielä väität olevasi okei itsesi kanssa, ei toisten kommenttien pitäisi vaikuttaa sinuun millään tavalla. Toisilla ihmisillä kuitenkaan ei ole mitään oikeutta puhua ilkeästi sun vartalosta, muista se. Ja haluan vielä kerran muistuttaa, että oli sulla miten hyvä vartalo tahansa, ja löydät siitä huonompiakin piirteitä, et ole ylimielinen pilkunviilaaja (kuten sinun on ehkä useastikin annettu ymmärtää), vaan aivan tavallinen ihminen ja hyvä just tollasena. Ihan niin kuin kaikki me kaikenmuotoiset kaunottaret ja komistukset! 

              Ollaan yhdessä reiluja, ja pidetään negatiiviset kommentit toisten vartaloista omissa pimeissä sielun sokkeloissa, sillä kyllähän me tiedämme, että heillä on itsellään niitä aivan tarpeeksi! <3

Ruokavalio hävettää

Hopsan! Ylimenokausi vierähti nopsasti ohi (vaikkakin matelemiselta se tuntui) ja nyt aletaan pikkuhiljaa pääsemään treenin makuun takaisin kiinni! Tällä hetkellä jokin pieni flunssanpoikanen kiusaa mua ja mun treeniohjelmaa, mutta eiköhän tämäkin tästä. Mun piti tehdä kaikenlaisia postauksia ylimenon aikana, koska kuvittelin mulla olevan kerrankin aikaa, mutta koeviikkokin sattui just osumaan tuolle aikavälille muiden kiireiden lisäksi, joten blogi on nauttinut ylimenosta aivan kuin minäkin. Pidemmittä puheitta,  viralliseen asiaan!

Oon siis jo kauan harkinnut tekeväni postauksen mun syömisestä ja ruokavaliosta. Siitä kysellään tosi paljon, sitä ihmetellään tosi paljon ja sitä ymmärretään tosi vähän. Ja tiedättekö, tämän postauksen sisältö hävettää mua todella paljon.

          Usein kysytyt kysymykset: Pidätkö ruokapäiväkirjaa? -En. Syötkö koskaan herkkuja? -Kyllä. Määräilläänkö sun syömistä esimerkiksi valmennuksen puolelta? -Eipä juurikaan. Mitä sä et saa syödä? -Syön mitä haluan.

Mun asenteeni syömistä kohtaan on vähän, noh, erikoinen. Karkeasti sanottuna, jos ihmisen ei olisi ihan pakko syödä, mä tuskin söisin. En nauti syömisestä samalla tavalla kuin monet muut, ja saatan joskus jopa unohtaa syödä. Olen aina ollut uskomattoman nirso, ihan pienestä asti. Joskus kymmenvuotiaana pelkäsin sairastuvani anoreksiaan - vaikka oikeastihan sillä ei ole mitään tekemistä nirsouden kanssa. Se nyt sattui tuon ikäisenä olemaan ainoa syömishäiriö, jonka tiesin, ja sen ikäisenä olin myös huomannut syömiseni olevan aika poikkeavaa muihin verrattuina. En silti halunnut / pystynyt tehdä asialle mitään.

          Millä tavalla poikkeavaa? No, en syönyt mitään. En tykännyt mistään, kaikki oli liian pahaa syötäväksi. Havainnollistan tätä kertomalla, että viimesen kolmen vuoden aikana oon syönyt ensimmäistä kertaa kokonaisen annoksen makaronilaatikkoa, pizzaa, voileipää, jossa on kinkkua ja juustoa päällä, puuroa ilman taistelua siitä pystynkö loppuun asti, kanapastaa, kinkkukiusausta ja kalakeittoa niin, etteivät kalat jää lautaselle. Samanlaisia esimerkkejä voisin heittää helposti useita lisää.

           Ihan pentuna, eli muutaman vuoden ikäisenä mä söin vielä tosi hyvin ja normaalisti. Olin siihen asti aina syönyt hyvin. Veikkaan, että tähän pikkuhiljaa nirsostumiseen vaikutti se, etten ole  elämäni ekoina vuosina joutunut/tottunut syömään mulle vieraita ruokia, tai edes erilaisia versioita tuntemistani ruuista. Äiti on ollut koko mun alkuelämän ajan eskarilaiseksi asti kotona, ja silloin on syöty vain niitä äidin tekemiä, tuttuja ruokia, joista me kaikki tykkäsimme. Mun ei oo siis tavallaan tarvinnut opetella syömään erilaisia ruokia. Varmasti myöskin oma tuittupäisyys on vaikuttanut asiaan, tyhmyyden ja periksiantamattomuuden lisäksi. Jos mä päätin, että joku ruoka oli pahaa, se silloin oli pahaa. Tätä arviota varten mun ei välttämättä tarvinnut edes maistaa sitä. Olin todella lapsellinen, mutta toisaalta olin myös lapsi. Kun eskarissa ja alakoulussa ruuan laatu oikeasti romahti siihen kotiruokaan verrattuna, ja sen poisheittäminen helpottui suuressa porukassa, lähti alamäki ihan kunnolla vauhtiin. Ekoilla luokilla opettajat onneksi vielä vahtivat syömistä ja yrittivät auttaa, mutta muistan useasti lähteneeni itkien pois ruokalasta. En pystynyt syömään, ja kaikki kaverit olivat jo menneet välitunnille. 4-, 5-, 6- ja 7-luokilla oli ehkä pahin tilanne. Lounas saattoi olla koulussa yksi tai kaksi näkkäriä ja salaattia. Silloin en toki enää itkien lähtenyt viemään tarjotinta pois, vaan olin oppinut ja tottunut salakuljettamaan pihvit paperin alla puolijuoksua jäteastioille. Seiskaluokalla en edes ottanut lämmintä ruokaa, hyvä kun ruokalassa kävin. Mä odotin pitkään pääseväni yläasteelle, koska siellä kukaan ei valvoisi syömisiä. 

           Koulun ruokalistalla saattoi olla jopa alle kymmenen ruokalajia, joita söin. Kotona oon silti aina syönyt hyvin, eikä siinä oo koskaan ollut mitään ongelmaa. Söin oikeastaan kaikkia ruokia mitä meillä tehtiin, ja suurin piirtein lautasmallin mukaan. Oikea määrä aterioita päivässä, just sopivilla aikaväleillä. Liikuin paljon, söin paljon. Kasvukäyräni ovat aina menneet niin pituus- kuin painosuunnassakin tasan niitä malliviivoja pitkin terkkarikäynneillä, eikä mulla oo ikinä ollut minkäänsuuntaista ongelmaa kasvun tai kehityksen ohella. Menkat alkoivat normaaliin aikaan ja ovat aina olleet säännölliset, eikä urheilu siis koskaan ole vaikuttanut niihin mitenkään. Pieni tietoisku suurimmalle osalle pojista ja muille tietämättömille; on yleistä että kovan harjoittelun myötä menkat muuttuvat epäsäännöllisiksi tai jäävät jopa kokonaan pois. Onneksi mun vanhemmat on pitäneet huolta siitä, että syön, ja oikealla tavalla opettaneet uusiin ruokiin. Jo pelkästään sen takia ilman heitä en olisi saavuttanut puoliakaan niistä asioista, joihin olen tähän asti päässyt.

                  Mua on satoja kertoja haukuttu anorektikoksi ja tehty pilaa siitä, kuinka muka "apua Veera ei voi syödä ettei se lihoo, pitää olla fitness". Vaikka se onkin ollut ehkä läppää sanojan suusta, se on tuntunut joka kerta todellatodella paskalta. Kiitos siitä. Syömistottumukseni eivät oo millään tavalla koskaan liittyneet mun vartaloon, urheiluun tai terveellisyyden tavottelemiseen. Mä urheilijana tiedän, että voin syödä tällä kulutuksella melkeinpä mitä vain niin paljon kuin napa vetää, kunhan se on monipuolista eikä sisällä ylipaljoa roskaruokaa ja muuta mässyä. Tähän väliin pari hieman outoa faktaa: en oo IKINÄ käynyt Suomessa Mäkkärissä. Teneriffan Mäkkäriä testasin kyllä, ja söin puolikkaan kanahampparin. Sama tilanne BK:n kanssa, ei oo sielläkään tullut vierailtua kuin tasan kerran. Miksi? En tiedä, mutta kun tähän asti on kerran selvitty ilman, niin aion myös pitää asian näin. 

               Seiskaluokan jälkeen aloin parantaa syömistäni kunnolla. Kouluruokailu ei ole koskaan ollut vahvoilla, mutta ysiluokalla se oli ehdottomasti vahvimmillaan. Se, etten syönyt punaista lihaa, vaikutti isosti ja vaikeasti mun koulusyömisiin. Tofu sun muut kasvismössöt eivät myöskään oikein napanneet, eivätkä muuten nappaa vieläkään. Pikkuhiljaa lisäsin mun ruokavalioon uusia ruokia ja opettelin syömään niitä, ja usein oon joutunut myös väkisin kiskomaan alas kaikenlaista silloin tällöin hauskoissakin tilanteissa. Vielä vuosi sitten mun Kuortaneelle muuttamista pidettiin vaikeana jo pelkästään senkin takia, etten osannut huolehtia syömisestäni tarpeeksi. Lupasin opetella syömään. Lupasin sen itselleni ja vanhemmilleni, sillä mä haluisin tänne, ja halusin kehittyä ja menestyä. Sen tein, ja viimeisen vuoden aikana mun ruokavaliosta on tullut jopa, noh, normaali. Nykytilanne on todella hyvä. Syön päivittäin kaksi lämmintä ruokaa, joista vähintään toisen kokkaan itse tai yhdessä poikaystävän kanssa. Yleensä syön koululla ilmaisen lounaan, mutta välillä valmistan senkin itse. Voin ylpeänä kertoa, että eivät mun ateriat kaukana lautasmallista ole. Kuortaneella oon oppinut ainakin nauttimaan syömisestä. Aamupala, välipalat ja iltapala ovat myös kunnossa, enkä kieltäydy orjallisesti myöskään satunnaisesta herkuttelusta. 

                En oikeastaan edelleenkään syö punaista lihaa. En ole tottunut sen makuun, mutta I'm working on it. Yritän kovasti laajentaa ruokavaliotani koko ajan, ja nykyisin siihen sisältyykin jo pieniä paloja punaista lihaa eri muodoissa. Olen tarkka lihan alkuperästä, ja syönkin mieluiten vain ja ainoastaan tuttua ja lähellä tuotettua ruokaa. Kalaa syön, ja kanaa paljon! Rakastan kanaa, ja se melkeinpä missä vain muodossa on lempiruokaani. Raudansaannistani huolehdin rautavalmisteilla, koska sitä urheilijana todellakin tarvitsen.

                    Myöhästyin kerran parhaan ystäväni synttäreiltä puolitoista tuntia joskus todella junnuna, koska en saanut lähteä sinne ennen kuin olin syönyt lautasen tyhjäksi. Ruokana oli makaronilaatikkoa, jota yritin itkien saada kurkusta alas. Siitä ei tullut mitään, ja muutaman haarukallisen jälkeen luovutin. Ensimmäisten ulkomaanmatkojeni ruuat ovat koostuneet ranskanperunoista ja Suomesta tuodusta purkkiruuasta. Voin kertoa, että tämä on ollut ihan tarpeeksi hankalaa. 

                Joudun useasti vieläkin vaikeisiin tilanteisiin ruuan kanssa. Juhlat, joissa tarjolla on kinkkupiirakkaa, voileipäkakkua ja joitain muita "herkkuja" ovat todella kiusallisia. Jouluruoka koostuu mun lautasella lohesta, perunasta ja punajuurisalaatista. Uusien kavereiden luona syöminen jännittää silloin, kun ei ole maininnut ruokailutottumuksistaan. Kisareissut ovat supervaikeita, enkä meinaa koskaan löytää mitään syötävää. Pysähdymme oikeastaan poikkeuksetta ABC:llä, jonka noutopöydästä löydän harvoin syömisen arvoista ruokaa. Hampurilaisia en syö, enkä ainakaan kisareissuilla. Lehtipihvit, mestästäjänleikkeet, eivätkä monet muutkaan nappaa. Yleensä hankin kisapäivän ravintoni Subista ja eväistä, mutta asia tulee vielä muuttumaan.

                   

En oleta, että te ymmärrätte mua. Tässä kuitenkin paljon pyydetty postaus siitä, minkälaisia ongelmia mulla on ollut syömisen kanssa. Sisältö hävettää mua oikeasti, mutta tieto siitä, että pystyn puhumaan asioista menneessä aikamuodossa helpottaa huomattavasti. Harmi, jos odotitte postausta esimerkillisestä ruokavaliosta, joka on tie urheilun huipulle. Hahha, älkää ottako mallia.