Pikajuoksu vs kestävyysjuoksu

Moikka!
Ties kuinka monet väittelyt on maailmassa käyty siitä, kumpi, pikajuoksu vai kestävyysjuoksu, on oikeasti se paras juoksulaji. Nyt tuollainen väittely löytyy tästä näin, kirjoitettuna versiona! Kerättiin yhdessä pieni porukka kasaan ja alettiin kehittää keskusteluväittelyä aiheesta. Mukana on kaksi kestävyysjuoksijaa ja kaksi pikajuoksijaa, sekä minä, joka yrittää edelleen kovasti selvittää urheilullista suuntautumistaan. Jotta postauksesta olisi tullut mahdollisimman selkeä, puhumme koko ajan lähinnä molempien lajien ääripäistä: pikajuoksu = 100m-200m, ja kestävyysjuoksu 3000m<. Todellakaan ei ole tarkoituksena loukata ketään, ja vaikka osa asioista onkin aika voimakkaasti ilmaistuja, ei niistä kannata loukkaantua. Molempia lajeja on aina arvostettu ennen postauksen tekoa, ja tätä tehdessä arvostus on pelkästään noussut! Pointit, joita olemme tänne poimineet, ovat pelkistettyjä ja yleistettyjä. Mielipiteistä on mahdoton kiistellä, mutta me näköjään voimme. Lukekaa ja ottakaa selvää, kumpi laji nappaa itelleen kultaisen mitalin! Protestit voi jättää kommenttiboksiin.
              Ikinäkoskaan ei ole ollut näin vaikeaa tehdä postausta, aihe ja toteutus olivat paljon vaikeammat kuin olin kuvitellut. Ja ah, vihdoin valmista! Tämän postauksen lukemista voisi kutsua kestävyyslajiksi, anteeksi pitkästä tekstistä ja tsemppiä lukemiseen, hyvin se menee!

Team Nylkyt

Team Sprintterit

Team Nylkyt: Kestävyysjuoksussa paha olo on hyvää oloa. Mitä kovempaa vetää ja mitä pahemmalta tuntuu, sen tyytyväisempiä nylkyt yleensä on suoritukseensa. On parasta viedä oma kroppa äärirajoille, niin haponsietokyky kuin hapenottokykykin, sisusta puhumattakaan. Pikajuoksussa taas suorituksen jälkeen ei tunnu oikeastaan miltään, ja hengästyneisyys ja uupumus menee nopeasti ohi, mikä ei tyydytä ihmisiä, jotka mielummin tuntevat vielä kisan jälkeenkin jättäneensä ihan kaiken radalle. Pikajuoksussa ei tarvitse vetää kuin vaikka 12 sekuntia, ja palautumiseen kuluu lähestulkoon saman verran. Tollasen pyrädyksen takia olis hassua treenata koko vuosi.

Team Sprintterit: Ei voi väittää, etteikö pikajuoksu tuntuisi missään, tai että kovaa peruskuntoa ei tarvittaisi myös pikamatkoilla. Sprintterit kisaavat helposti useamman kisan/erän päivässä, ja niiden väliseen palautumiseen todellakin vaaditaan nopeaa aineenvaihduntaa ja palautumiskykyä. Räjähtävää voimaa ja lihasmassaa tarvitaan pikajuoksussa, mitä taas kestävyysjuoksijat eivät juurikaan harjoita, ja niiden treenaaminen saa kyllä lihakset jumiin ja väsyn päälle. Pikajuoksun treenaaminen ja kisaaminenkin siis tuntuu kyllä, mutta eri tavalla kuin kestävyysjuoksussa. On totta, etteivät pikamatkat tunnu maalin jälkeen pahalta, kaikkihan sen tietävät. Suurin osa niitä juoksevista kuitenkin vihaa niitä happoja ja oksettavaa oloa kisan jälkeen, joten just siks pikajuoksu on mukavaa - se ei tunnu pahalta.

Team Nylkyt: Mitä pidempi matka, sen helpompaa on korjata pikkuvirheitä, tai miksei isompiakin, matkan aikana. Jos vaikka myöhästyt tai kompuroit lähdössä, on se kaikki vielä mahdollista korjata, eikä peli ole välttämättä menetetty vaikka matkan aikana kaatuisikin. Pienellä hienosäädöllä juoksutekniikassa, lähdössä ja muussa ei ole niin suurta merkitystä - saa vaan vetää rauhassa niin hyvin kuin pystyy, eikä tarvi keskittyä mihinkään muuhun kuin eteenpäin menemiseen. Sun tarvii vaan juosta ja muistaa suoran päässä kaartaa loivasti vasemmalle. Kaikki muu on kunnosta ja sisusta kiinni, ja se on aika siistiä. Sä voitat jos sä oot kovakuntosin ja sisukkain juoksija, vaikka sun kädet ei menis ihan ohjekirjan mallin mukaan tai lähdön ekat askeleet oliskin vähän liian pitkiä. Pikkutarkka säätäminen telineiden tai askelten kanssa ei kuulosta ollenkaan houkuttelevalta.

Team Sprintterit: Pikajuoksun viehätys on just siinä, että pitää osata monia asioita ja onnistua niissä kaikissa kisatilanteessa. Se on niin tekninen laji, että pikkujuttuja täytyy hioa paljon ja toistoja tarvitaan treeneissä älyttömän monta, jotta esimerkiksi lähtö saadaan just oikeanlaiseksi ja niin nopeaksi kuin mahdollista. Reaktiokyky, kiihdytys, vauhdin pitäminen maksimissa ja juoksutekniikka on välttämättömän tärkeitä asioita, jotka täytyy kaikki osata. Lajista tekee hienon mm. juurikin nuo pikkujutut, jotka on osuttava just nappiin onnistuakseen. Pikajuoksussa ei voi vetää vain vähän sinne päin - sen pitää olla just eikä melkein.

Team Nylkyt: Se, että pystyy voittamaan kisan ja itsensä, vaatii omalla tavallaan enemmän kuin pikajuoksussa. Kun kroppa huutaa ei, on pystyttävä jatkamaan koko ajan kovempaa. Mieli saattaa huutaa ei jo ennen pillin vihellystä, mutta on pystyttävä pysäyttämään kaikki muut ajatukset ja oltava valmis juoksemaan niin kovaa, että sattuu. Joka paikkaan sattuu, tuntuu pahalta ja oksettaa, mutta on jatkettava ja kiristettävä. Ja mehän ei anneta periksi, ei missään tilanteessa. Se on ihan sikasiistii. Suurin osa kestävyysjuoksusta on henkistä eikä fyysistä kilpailua, ja nimenomaan itseään vastaan. Kestävyysjuoksijoita pidetään usein sisukkaampina ja määrätietoisempina, josta kertoo myös eräs lainaus "Some people don't have the guts for distance racing. The polite term for them is sprinters". Se, että on periksiantamaton ja henkisesti vahva, auttaa monella tavalla muussakin elämässä. Olisi varmaan helpompi juosta ilman jalkoja kuin ilman tahtoa. Tahto on se avainsana menestykseen, ja tässä lajissa sitä tarvitaan kaikista eniten. 

Team Sprintterit: Pikajuoksuun keskitytään ja valmistaudutaan, kestävyysjuoksuun vain valmistaudutaan. Henkinen vahvuus on pikajuoksussa tärkeämmässä roolissa kuin voisi kuvitellakaan. Keskittyminen ennen kisaa, se focus ja halu onnistua on uskomaton. Kaikki muut asiat on poistettava mielestä, pystyttävä ajattelemaan vain yhtä asiaa. Adrenaliini jyllää kehossa, mutta silti on pystyttävä rauhottamaan itsensä. Jännitys on sietämätöntä, mutta kuuluu asiaan, ja on yksi niistä asioista, jotka tekevät lajista niin hienon. Pienikin virhe voi pilata koko kisan, yksi horjahdus telineissä, sadasosankin ennakointi tai yksikin harha-askel voi tuhota koko jutun. Fiilis, joka valtaa sut laskeutuessas telineisiin on jotain sanoinkuvaamatonta. Sä kuulut siihen, oot kaikella tavalla valmis olemaan paras. Millään muulla ei oo enää mitään merkitystä. Ihan kuin koko maailma lakkaisi hetkeksi olemasta, ja ainoa asia, mitä sinun lisäksesi vielä on olemassa, on lähtölaukaus. Kun kuulet sen huutavan, kaikki sun adrenaliini ja keskittyminen purkautuu yhtä aikaa siihen asiaan, jota rakastat kaikkein eniten. Mikään tuosta ei olisi mahdollista ilman täydellistä keskittymistä. Ja se, että pystyy keskittymään kunnolla, vaatii urheilijalta paljon sisua, määrätietoisuutta ja henkistä vahvuutta. Boom. 

Team Sprntterit: Tottakai me sprintterit vedotaan tässä kohtaa siihen yhteen asiaan, johon nylkyillä ei oo mitään sanottavaa - pikajuoksijan kroppa. Nuorten sarjoissahan eroja ei juurikaan näy, mutta jos verrataan maailman huippua satasen juoksijaa ja saman tason maratoonaria, ovat erot jo isoja. On fakta, että lihaksikas sprintterin vartalo näyttää terveemmältä ja luonnollisemmalta kuin noh, yleinen laiha maratoonari. Sprinterbooty on kuitenkin lajin pinnallinen plussa, ja mainitsemisen arvosen kokonen plussa onkin ;-)

Team Nylkyt: Okei. Totta. Samaa mieltä ollaan asiasta, mutta eihän kukaan tätä lajia onneksi ulkonäön vuoksi harrasta. Mitä enemmän lihasmassaa, sen enemmän on lihasta joka voi hapottua. Samoin lihaksien mukana kasvaa paino, ja keveys on etua kestävyysjuoksussa. Me myös kulutamme paljon, joten voimme syödä paaaaljon. Vähintäänkin yhtä iso plussa kuin sprinterbooty, food is love.

Team Sprintterit: Nylkyt mainitsivat aiemmin, että heidän lajissaan jätetään kaikki radalle ja sen kyllä tuntee. Kuitenkaan se ei useinkaan pidemmillä matkoilla onnistu, vauhdinjaon, taktikoinnin tai vaikka pussituksen takia. On paljonpaljon vaikeampaa saada itestään kaikki irti pitkillä matkoilla, ja nimenomaan siitä kaikkensa ja parhaansa antaneesta fiiliksestähän syntyy yks urheilun isoimmista iloista. Pikajuoksussa taas urheilija vetää aina 100%. Joka kerta, heti kun pistooli pamahtaa, kaikki ponnistaa telineistä niin nopeasti kun pystyy, kiihdyttää maksimiakin kovempaan vauhtiin, ja vetää loppuun asti ihan täysillä. Aina, joka kerta. Satasen kisan onnistumiseen on muilla kisaajilla tosi huonot tsäänssit päästä vaikuttamaan millään tavalla - ei oo ongelmia alkuryysiksessä tai kantapäille astumisessa. On vain sinä, rata, ja mahollisuus olla nopein. "Voi hitto, ois pitänyt vetää kovempaa toi satasen kisa. Juoksin vaan jotain 90% maksimista! Miks en vetäny täysii?!" - said no one ever. 

Team Nylkyt: Totta, meidän lajissamme voi olla vaikeampaa saada itestään kaikki irti. Se, että matkan aikana ehtii ajatella, taktikoida ja harkita itsemurhaa, tekee lajista just uskomattoman. On hienoa, että vaikka loppujenlopuksi kaikki on kunnosta ja sisusta kiinni, myös kyky lukea juoksua ja kisaa on tärkeässä roolissa. Olisi tylsää juosta 3000m yksin, tai vaikka omalla radalla. Onneksi me voimme ajatella vauhdinjakoa, taktiikkaa ja rynnätä alkuryysiksestä kärkeen. Pikajuoksu on tekninen laji, kestävyysjuoksu taas looginen - tosin logiikka on aika epälooginen. Hah. Jokainen kisa on erilainen, aina. Ja niin, emme me koko matkaa voi vetää sata lasissa, mutta loppusuoralla tasonsa ja itsensä tunteva juoksija ei todellakaan jätä kellolle yhtäkään ylimääräistä sadasosaa. 

If you want to be a sprinter you have to be more than one type of athlete. You have to be fast guy, weight guy and distance guy all in one.

Team Sprintterit: Suurin osa urheilusta on harjoittelua. Me rakastetaan pikajuoksijoiden harjottelua - monipuolista, terveellistä, korkeilla tehoilla ja suht. pienillä määrillä. Tämä on toki isosti yleistystä, mutta silti, emme me välittäisi kymmenien kilometrien lenkeistä, tai ylipäätäänkään harjoitusohjelmasta ilman pikajuoksijoille kuuluvia määriä nopeus- ja voimatreenejä. Pitkät palautukset ovat hyvää aika kuulostella paitsi itseään, myös treenikavereita ja vaihtaa siinä kokemuksia ja kuulumisia. Kaikki me tiedämme, että näiden kahden eri lajin harrastajat treenaavat ihan eri tavalla toisiinsa nähden, ja meidän mielestämme tämä pikajuoksumeininki on ehdottomasti mukavampaa. Tätä ei voi tiedoksi kutsua, mutta vahva epäilys on, että pikajuoksu on yleisestikin kropalle luonnollisempaa, monipuolisempaa ja terveellisempää, tarkoittaen siis lähinnä maratonia ja muita oikeasti pitkiä juoksuja, ja oikeastaan kaikkien kestävyysmatkojen harjoittelua.

Team Nylkyt: Harjotusohjelmat poikkeavat isostikin toisistaan, vaikka matka sama olisikin. Kaikki urheilijat ja valmentajat tekevät parhaansa saadakseen toivottuja tuloksia, ja eri urheilijat kaipaavat erilaisia harjotuksia saavuttaakseen ne. Kestäyysjuoksussa kyllä helpommin juoksee itsensä loppuun ja rikki, ja koska määrät ovat korkeita, ovat ylikunto, ylirasitus ja rasitusmurtumatkin ikävä kyllä suht. yleisiä. Monipuolisuuteen ei voi kommentoida mitään, sillä se riippuu täysin valmentajasta ja urheilijasta. Me silti rakastetaan meidän lajia. Pitkät lenkit rauhoittavat, VK-treenit on monien lemppareita, ja nopeus- ja maksimikestävyystreenien jälkeiset fiilikset on huippua. Nopeustreenien pitkät palautukset lähinnä masentavat ja turhauttavat, enkä voi olla ainoa joka on niitä edes joskus vähän lyhentänyt ;-) Me tiedetään, että esimerkiksi erilaisissa leirityksissä kovinkaan moni ei vaihtaisi omasta ryhmästään kestävyysjuoksijoiden joukkoon, koska yleensä juurikin ne nylkyt painavat menemään pihalla räntäsateessa ja vetävät pitkiä tappohappovetoja hallia ympäri. Kamalaltahan se näyttää (ja tuntuukin joskus), mutta kun sä oikeasti tunnet kuuluvas just sinne kestävyysjuoksijoiden joukkoon, on se oma juttu ihan ykköslemppari. Se vaan on parasta.

Pikajuoksu on parasta. Kestävvyysjuoksu on parasta. Vain urheilija ite voi tietää mikä on hänelle itelleen parasta. Minä vaan en vieläkään tiedä, kumpi mulle on se juttu, joten nelkun ja kasin juoksijana saan nauttia molempien lajien hyvistä puolista - miten ois jos kultamitali annettaisiin näille mun päämatkoille, ja jaettu hopea pika- ja kestävyysjuoksuille ;--)