Ei oo ollut yhtään motivaatiota kirjottaa, eikä tässä nyt mitään ihmeellistä oo tapahtunutkaan. Niin tai, SM-viesteistä tuli kaks neljossijaa, 4x100m ja 4x800m, hyvä me!
Mä päätin nyt sitten tulla kirjottamaan sellasesta aiheesta, kun häviämisen pelko. Sounds weird, does it? Mutta oikeasti, mulla on tänä kesänä ollut sellanen pieni "asenneongelma", oon alkanut pelkäämään häviämistä enemmän kuin nauttimaan voittamisesta. Asetan itelleni joka kisaan liian suuret paineet, petyn ja haukun itteeni jos en onnistu. Sitten taas jos voitan, ei se tunnu pienemmissä kisoissa juuri miltään. Oon nyt alkanut miettimään tätä enemmän ja enemmän, ja ajatus tästä koko ongelmasta saa mut ahdistumaan. Mulla on ongelma, inside my head. Ja tämmösiä asioita on niin vaikee korjata, pitäis muuttaa koko ajatusmaailma. Ennen oon ollut tosi itsevarma ja lähtenyt rennoin mielin kisaamaan, kattoon kuinka onnistuu. Nyt kun alkukausi ei oo mennyt niin hyvin kasin osalta, mulla on itseluottamuskin laskenut.
Tämä koko hässäkkä sai alkunsa luultavasti jo talvella, kun polvi esti mua treenaamasta täysipainotteisesti. Jo silloin aloin pelätä, että miten kesän kisat tulevat kulkemaan kun en ole voinut treenata kunnolla. Kyllä, olen siis pelännyt kesän kisoja jo puoli vuotta ennen niitä.
On tässä jotain positiivistakin; asia on mennyt jo paljon parempaan suuntaan. Oon pystynyt treenaamaan nyt ihan 110% ja ajat on ollut nousujohteisia. Varsinkin 200, 300 ja 400 kulkee erityisen hyvin ja varmasti saan sieltä kasiltakin vielä semmosen juoksun johon oon täysin tyytyväinen. Itseluottamus nousee kisa kisalta, sillä joka kerta onnistun jossain - en välttämättä ajassa tai sijoituksessa, vaan esimerkiksi asenteessa. SM-viestien kasin ankkuriosuus oli mulle niin todella tärkeä tän kannalta, koska siinä löysin vihdoin sen "vanhan Veeran, joka ei anna senttiäkään periksi", niinkuin äiti sanoi. Aika ei ollut kummoinen, 2.23, mutta silti olin niin onnellinen kun pystyin vielä kiristämään vauhtia loppukiriin ihan kunnolla, samalla tavalla kuin vuosi sitten tein joka kisassa. Olin ihan kuollut 600m jälkeen, mutta silti löysin jostain sen kirivaihteen ja sitten mentiin. Ja nyt tiedän löytäväni sen saman vaihteen myös tulevissa koitoksissa, tämänkin lauseen kirjoitin hymy korvissa.
Aina ennenkin, siis jokaisella viidellä kisakudella mikä mulla on mun elämän aikana ollut, kuntohuippu on ollut kesän lopussa, heinä-elokuun aikoihin. Kyllä mä täältä vielä nousen, sitäpaitsi kuten oon ennenkin sanonut; altavastaajana on helpompi juosta, kukaan ei odota mitään suurta. Musta tuntuu että tää aihe ei oo enää edes ajankohtainen, noi ongelmat oli ja meni jo. Toki tän asian tajuaminen saa mut vielä vähän epävarmaks, mutta hengissä ollaan ja mitään ei oo menetetty!
Tänään tuli muuten nostettua itseluottamusta taas muutamalla asteella, kun voitin N17 400m aluemestaruuden, uudella ennätyksellä 59.23. Jotain jäi silti hampaankoloon, jöin vain 0,53 sekuntia piirinennätyksestä! Niin tosi ärsyttävän vähän, varsinkin kun alkumatkasta olis ollut varaa ottaa kymmenesosia pois. Muttamutta, ens juoksussa mä lähen sitten jahtaamaan tota ennätystä täysillä, hähää!
