Epäonnistumiset ja niiden kestäminen on olennainen osa urheilua. Sen oon nyt tänä kesänä saanut todistaa elävänä esimerkkinä. Mietin tosi kauan tämän tekstin julkasemista, tässä on mulle sillä tavalla aika henkilökohtasia ajatuksia ja muuta semmosta, mutta haluan kertoa teille miltä tää tuntuu. Varoitus; ennenkuin luet yhtään enempää, varaudu jossitteluun ja negatiiviseen tekstiin...
Oli keskiviikkoilta, ja makasin sängylläni. Olin pakannut kaiken tarpeellisen laukkuun, joka odotti lähtöä Jämsän Kestävyysjuoksukarnevaaleille oven vieressä. Huomenna koittaisi ennätyksen murskajaiset ja todella kovavauhtinen kisa, siitä olin varma. Ei jännittänyt ollenkaan, mikä oli outoa, sillä joskus isommat kisat saattavat jännittää jo viikkoa ennen h-hetkeä. Olin asettanut itselleni korkeat tavoitteet 800m:lle, se oli juostava 2:15 minuutin pintaan. Tiesin, että mulla oli viime kauden tilastoykkösenä mahdollisuudet mitaleille ja jopa kultaan, ja kävin kisan läpi mielessäni monia kertoja. Kaikki tuntui hyvältä, juoksu kulki valmistavassa treenissä ja fiiliskin oli kunnossa.
Vihdoin oli torstai, ja aamulla herätessäni tunsin jännitysaallon liukuvan koko mielen ja ruumiini läpi määrätietoisena myrskynä sekoittaen kaikki hyvät fiilikset epävarmuuteen. Shit. Tiesin jännityksen vaikuttavan pahastikkin juoksuuni, ja yritin kaikin keinoin päästä siitä ohi. Matkalla Jämsään jännitys oli ehkä pahimmillaan, mutta kun vaihdoin radion kanavaa rennompaan musaan, sain muuta ajateltavaa ja jännitys oli tipotiessään.
Kisapaikalla törmäsin moneen tuttuun ja sain tsempit kavereilta ennen kuin lähdin lämppäämään. Ei jännittänyt vieläkään. Juoksin ehkä 15min, nopeat liikkuvuudet, koordinaatiot ja vedot. Kun kuulin ensimmäisen erän lähtölaukauksen, iski pieni paniikki ja jännitys tuli aiempaan "jännitysaaltoon" verrattuna täystuho-tsunamina. Päässä ihan kohisi ja tunsin oloni niin tosi epävarmaksi, pieneksi ja heiveröiseksi. Pelkäsin, että muut juoksisivat niin kovaa etten jaksaisi vauhtia maaliin asti. Pelkäsin, etten saavuttaisi tavoitettani. Pelkäsin, miltä maalissa tuntuisi ihan kamalan juoksun jälkeen. Pelkäsin omaa reaktiotani mahdolliseen häviöön. Silti jossain mun aivojen sopukoissa pyöri totuus siitä, että olin juossut jo viime syksynä kolme sekuntia kovempaa kuin kukaan mun ikänen tänä kesänä. Tieto siitä sai mut laittamaan itelleni vielä enemmän paineita sijoituksista ja ajasta. Mua jännitti niin pirun paljon että pidemmät vedot jäivät kokonaan tekemättä, jalat päättivät vetää velliksi ja lähestulkoon itkin. Jännitys on maailman kamalin tunne.
Lähtöviivalla mun jalka tärisi, minä tärisin, ja mun kyynelkanavatkin varmaan tärisi silmien kostuessa jännityskyyneleistä. Pam! Kaksi minuuttia niin se olisi ohi. Alku meni hyvin, valmentaja huikkasi sivusta vauhdin olevan sopiva tavotteeseen nähden ja lähdin rohkeasti peesaamaan. Juoksunkaan aikana jännitys ei laantunut yhtään, ehkä sain hieman itseluottamusta lisää pysyessäni peesissä 600m ajan. Kun muut lähtivät kiristämään moukarihäkin takaa, kaksisataa metriä ennen maalia, iski toivottomuus ja maitohappoarmeija mun kehoon. Vauhti vain kiristyi ja huomasin mahdollisuuteni kultaan olevan enää puhdas nolla. Se turhautti mut täysin enkä edes yrittänyt enää. Tämä on niin hävettävää myöntää, seriously, mutta en edes yrittänyt enää lopussa. Tyttöjä vain juoksi mun edelle toinen toisensa jälkeen ja ero kärjessä juoksevaan Reettaan vain kasvoi. Fuck this shit. Viimesen 200m ajan hoin itelleni askelten tahdissa "Mä oon ihan paska, mä oon ihan paska". Viimmestään siinä peli oli menetetty.
Maaliin saavuin viidentenä ajalla 2:25, en todellakaan väitä aikaa huonoksi, en mä sillä, mutta mun viime kauden tasoon nähden olis pitäyt päästä kovempaa. Olin niin pettynyt, musta tuntu tosi tyhjältä. Pari päivää ennen kisaa itseluottamus oli 110% juoksun suhteen ja kaiken piti olla ok. Ja sitte "räks", kaikki meni murskaks. Pettymyksen kyyneleet sivelivät poskia ja lähdin pois ihmisten silmien alta kiroamaan itteeni. Minä itehän sen koko juoksun kusin, ja minä ite sen olisin voinut korjata.
Juoksun jälkeen keskusteltiin pitkään valmentajan kanssa, ja ilmeni monia syitä miks ei kulkenut. Muutamana esimerkkinä tässä on kolmen viikon kovempi treenijakso alla, pidemmät vedot kokonaan tekemättä --> hapenotto ei ollut valmiina juoksuun --> ei happea --> maitohapot. Talvella parin kuukauden juoksutauko polvivaivojen takia, pari myös ei-niin-hyvää aikaa alla tuottamassa jännitystä ja monen asian kautta syntyneet paineet. Tää tuskin pitää paikkansa, eikä pidäkkään, mutta musta tuntu kuin koko Seinäjoen kestävyysjuoksuporukka olis odottanut multa jotain tosi hyvää aikaa ja juoksua.
Hetken olin tosi maassa ton takia, kunnes tajusin miten typerää koko käyttäytyminen oli. Mulla on vielä pari kuukautta aikaa treenata sm-kisoja varten, ja sillon mä juoksen 110 lasis! Ihan oikeesti hei, nyt mä treenaan oikeen kunnolla ja näytän ihmisille etten luovuta. Haluun olla esimerkkinä muille, et joskus tulee huonojakin juoksuja, kausia, ja joskus huonoja vuosiakin mutta rakkaudesta lajiin se kaikki lähtee. Aina, kun musta tuntuu että olisin huono tai muuten ei juoksu kulje, ajattelen: "Muista, miksi aloitit." Ja mähän alotin tasan sen takia, että rakastan juoksemista ja ekojen kisojen jälkeen melkein itkin onnesta, koska siellä oli niin kivaa. Juoksen siksi että tykkään onnistua, haastaa itseni (ja vaikka vähän muutkin ;)), ja parantaa ja kehittää itteeni. Kyllä tää tästä, sitä paitsi löysin tosta Jämsän kasilta hyviäkin puolia: nyt, kun täytän yhdeksännen juoksijan paikkaa Suomen tilastossa ei-niin-hyvällä ajalla mun aiempaan tasoon nähden, ei mulla oo enää mitää paineita eikä kukaan odota multa mitään suurta ja ihmeellistä. Saan ihan rauhassa keskittyä juoksuun ajattelematta muiden odotuksia ja asettamatta paineita itelleni. "Altavastaajana on hyvä olla", kuten iskä sanoo.
Tuhkasta se Fenix-lintukin nousee!
